Myös Siipi Saaren tytär Suvi Åkerblom on ollut haluton auttamaan tutkijoita, vaikka vakuuttaa suhtautuvansa vanhoihin asioihin neutraalisti. Kun Kwist pyysi kahden muun sisaren yhteystietoja, vastauksena oli "Om du lyckades gräva fram mitt nummer, kan du säkert också gräva fram deras." Yrjö Kilpisen arkisto on talletettu Kansallisarkistoon, mutta sen käyttö edellyttää oikeudenhaltijoiden eli kolmen tyttärentyttären lupaa. Nähtäväksi jää, rupeaako joku tutkija tosissaan lupaa pyytämään - edes 125-vuotisjuhlavuonna - ja kykenevätkö kolmannen polven jälkeläiset suhtautumaan tosiasioihin sietävämmin kuin edelliset. Aineistoa ainakin on, sillä Kilpinen kuului kaikki kuititkin säästäneisiin; Kansallisarkiston hyllyillä on tallessa aineistoa neljä ja puoli hyllymetriä.
Yrjö Kilpisen tapauksessa jälkeläisten yhteistyöhaluttomuus ei Turtolan mukaan johdu pelkästään tai edes välttämättä pääasiassa säveltäjän väitetyistä sympatioista natsiaatetta ja Adolf Hitleriä kohtaan (synninpäästö tuli varsin nopeasti: Kilpinen valittiin jo 1948 Suomen Akatemiaan ensimmäisenä säveltaiteen edustajana oikeusministeri Urho Kekkosen pontevista vastalauseista huolimatta), vaan todennäköisesti Kilpisen seksuaalisesta toimeliaisuudesta. Turtola antaa ymmärtää - korostaen puhuvansa toisen käden tietojen pohjalta, kun arkistoaineisto on ulottumattomissa -, että Yrjö Kilpinen oli erotomaani, joka alituiseen jahtasi kaikenikäisiä naisia, myös lapsia. Monet säveltäjät ovat olleet tunnettuja naistenmiehiä, mutta pedofilia - jos siitä on ollut kysymys eikä vain kyltymättömästä kaikkiruokaisuudesta - on varsinkin nykypäivänä eri asia. Se yksinään riittäisi ymmärrettäväksi perusteeksi jälkeläisille pitää arkistot lukossa.
* * *
Yrjö Kilpisen tapaus sisältää tietysti myös yleisemmänkin kysymyksen siitä, missä määrin julkisuudessa tunnettujen luovien taiteilijoiden yksityiselämä kuuluu ulkopuolisille. Tiukimmin yksityisyyden ikuista suojaa kannattavat perustelevat kantansa useimmiten sillä, ettei taiteilijan korvinkuultavan elämäntaiteen kannalta ole mitään merkitystä sillä, mitä taiteilija yksityiselämässään teki. Jos törkeä vaimonsa pahoinpitelijä loi hienoa taidetta, tyytykäämme siihen ja nauttikaamme siitä ilman ulkotaiteellisia syitä suhtautua luovaan henkeen kriittisesti.
Toisessa ääripäässä ovat elämänkerturit, jotka penkovat vaikka kohdehenkilönsä roskapussit löytääkseen meheviä yksityiskohtia lukijoita kuohuttavista hurjasteluista seksin, huumaavien aineiden ja muiden "paheellisten" aiheiden parissa. Sellainen herättää myös voimakasta kritiikkiä. Kun Albert Goldman julkaisi kirjansa Elvis Presleyn elämästä, häntä syytettiin paitsi yleisestä vihamielisyydestä kohdehenkilöään kohtaan, myös liian intiimeihin yksityiskohtiin menevistä paljastuksista. Kun Goldman kuvaili yksityiskohtaisesti Elviksen pyjamabileitä nuorten teinityttöjen kanssa, se oli monille kerta kaikkiaan liikaa. Totuus tai ei, ainakaan siitä ei olisi pitänyt voida lukea julkaistun kirjan sivuilta.
Lienee aika yleisesti hyväksytty ajatus, että myös jo kuolleilla julkisuuden henkilöillä on ja täytyy olla jonkinlainen yksityisyyden suoja, eikä kuolleista muutenkaan pitäisi puhua pahaa (Yhdysvalloissa tosin kuolleella ei ole suojaa esimerkiksi siltä, että tulee sekoitetuksi fiktiivisen kertomuksen henkilöksi - tästä on maininnut mm. Yhdysvaltain lähihistoriasta kirjoittanut James Ellroy). Mutta mikä on "pahan puhumista"? Onko yhteiskunnallisesti perusteltua, että tiedämme yksityiskohtaisesti Yrjö Kilpisen tai Elvis Presleyn seksuaalisista mieltymyksistä, vaikka ne olisivat kuinka noloja tai rikollisia tahansa? Tuskin ainakaan erityisen tärkeää verrattuna tietoon kohdehenkilöiden yhteiskunnallisista näkemyksistä ja toimista. Toisaalta lienee selvää, että myös seksuaalisuudella on voinut olla merkittävä vaikutus sekä taiteelliseen luomistyöhön että yhteiskunnallisiin toimiin. Seksuaalisuuttaan piilottelemaan joutuva on eri tilanteessa kuin ns. valtavirran enemmistöön kuuluva. On vaikea uskoa, että "rikollisesti seksuaalinen" voisi elää täysin normaalisti.
* * *
Nyt 2010-luvulla on varmaan vaikea eläytyä siihen maailmaan, jossa vain muutamia vuosikymmeniä sitten homoseksuaalisuus oli lakiin kirjattu rikos, josta myös tuomittiin. Myös lapsiin ja eläimiin sekaantuminen oli kiellettyä, mutta vähemmän puhuttua, koska lasten ja eläinten perusoikeudet olivat vasta kehkeytymässä. Monesta tunnetusta säveltäjästä toki "on aina tiedetty" heidän homoutensa, mutta ongelma ratkesi sillä, ettei asiasta puhuttu ja jatkettiin Pjotr Tšaikovskin, Benjamin Brittenin ja Cole Porterin kuuntelemista muina miehinä ja naisina. Luettelo tunnetuista LGTB-säveltäjistä saattaakin yllättää viattoman musiikinharrastajan, koska käytännössä ennen 1990-lukua ei kenenkään kannattanut tulla kaapista, vaikka sitten käytännön elämässä asiaa ei suuremmin piilotellutkaan, kuten Leonard Bernsteinin elämäntavoista aika hyvin tiedetään.
En ole löytänyt esimerkkejä siitä, että jonkun säveltäjän ura olisi tuhoutunut siksi, että häntä on epäilty, syytetty tai tuomittu pedofiliasta (poptähdet ovat eri juttu, Gary Glitterin ura ei oikein sujunut toistuneiden tuomioiden takia, eikä edes Pete Townshend ole pystynyt poistamaan kokonaan kuvaansa tulleita tahroja, vaikka melko uskottavasti väittikin hankkineensa netin kautta aineistoa elämäkertahankkeeseensa, koska joutui itse lapsena seksuaalisen riiston kohteeksi). Benjamin Britten oli mieltynyt erityisesti alaikäisiin poikiin, mutta se ei estänyt häntä nousemasta brittiläisen musiikin suureksi nimeksi. Camille Saint-Saëns vieraili usein Algeriassa, mitä on pidetty vahvana todisteena hänen pedofiilisuudestaan, mutta eipä näillä huhuilla mitään vaikutusta ole ollut säveltäjän suosioon. Olisiko Yrjö Kilpisen tilanne tässä suhteessa poikkeus? Ovatko ajat muuttuneet siten, että pelkkä epäilys pedofiilisesta taipumuksesta löisi Kilpiseen vielä pahemman leiman kun fasismin kanssa flirttailu löi? Myös Erkki Melartin oli viehättynyt nuoremmista miehistä ja pojista, mutta tekeekö se hänestä moraalisesti epäilyttävän tai peräti huonomman säveltäjän?
Olen itse sitä mieltä, että Kilpisen perillisten harrastama arkistojen salailu on turhaa ja tarpeetonta ainakin säveltäjän julkisen kuvan varjelun nimissä. Turtolan ääneen esittämä riittää kyllä useimmille niistä, joille asialla on väliä. Toisaalta on täysin ymmärrettävää, etteivät Kilpisen tyttärentyttäret halua isoisäänsä ristiinnaulittavan julkisuudessa. Onneksi välimuotokin on keksitty, nimittäin arkistotutkimukseen nojautuva kiihkoton elämäkerta. Eivät kaikki ole asialla Goldmanin asenteella ja nykyään osataan kirjoittaa myös sortumatta kohteen asiattomaan kaunisteluun ja totuuden kiertelyyn. Vaikka Yrjö Kilpisen vaikutus suomalaiseen kulttuurielämään oli ajallisesti melko rajoittunut, kyllä meillä on oikeus saada luettavaksi laadukas elämäkerta säveltäjästä, jonka elämä ja tuotanto tuntuvat jakavan mielipiteitä niin voimakkaasti edelleen. Vähäisemmistäkin persoonista on elämäkertoja tehty, joten toivotaan, että tyttärentyttäret eivät jää piilottelemaan ikuisesti sellaista, mitä ei oikesti piilotella tarvitse. Totuus paljastuu aina jossain vaiheessa - ja se on hyvä se.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista