Ahne, ahneempi, Sackler?

Toimittaja Patrick Radden Keefe on kirjoittanut kirjan Kivun valtakunta : Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella (Gummerus 2023), joka käy läpi – välillä ehkä turhankin tarkkaan – läpi Yhdysvalloissa kansanterveyskatastrofiksi muodostunutta kipulääkeriippuvuutta. Maija Heikinheimon suomennos on erittäin sujuva, mutta meille suomalaisille olisi ehkä riittänyt parisataa sivua laihempikin versio. Keefen kirja on itse asiassa vasta jonkinlainen välitilinpäätös, sillä voimakkaiden kipulääkkeiden aiheuttamat opioidiaddiktiot ja tietoinen lääkkeiden käyttö huumausaineena jatkuvat. Kirjan keskiössä oleva Sacklerien suku on sekin edelleen "karkuteillä". Vaikka suku on joutunut antamaan jonkin verran periksi ja maksamaan tavallisen ihmisen näkökulmasta valtavia sakkoja, ainakin kirjan julkaisuun mennessä suvun edustajat eivät ole joutuneet henkilökohtaiseen vastuuseen saati vankilaan. Sacklerit eivät myöskään ole myöntäneet tehneensä mitään eettisesti väärää.

Keefen teksti todistaa aika vahvasti, että Sacklerien suvun jäsenet ovat toimineet häikäilemättömästi, moraalisesti täysin kestämättömästi ja kaikki tämä vain siksi, että se on ollut ja on edelleen tavattoman tuottoisaa. Isaac Sacklerin ja Sophie Greenbergin maahanmuuttajaperheeseen syntyi kolme poikaa, jotka itse ja joiden perilliset muodostavat sen suvun, joka opioidikriisin nimellä tunnetun ongelman synnytti. Perheen vanhin poika Abraham syntyi Brooklynissä 1913 ja ryhtyi sittemmin käyttämään turvallisempaa nimeä Arthur Sackler. Hän ja veljensä Raymond Sackler ja Mortimer Sackler opiskelivat kaikki lääkäreiksi, mutta Arthur oli suvun dynamo ja hengen rakentaja. Tässä lyhyessä kirjoituksessa ei ole mielekästä kuvata täsmällisemmin Sacklereiden dynastian rakentumista ja vaiheita, mutta se on ehkä syytä todeta, että kun suku lopulta joutui 2000-luvun alussa oikeuden kanssa tekemisiin, päävastuussa suvun bisneksistä olivat jo veljesten lapset ja heidän lapsensa.

Dynastiasta voidaan puhua, koska Sacklerien suku tuotti tasaiseen tahtiin ihmisiä, jotka olivat valmiita hiljentämään mahdolliset omantunnon äänet ja mukautumaan elämään, joka oli aineellisesti ylellistä ja henkisesti jotain valheellisen ja pinnallisen tyyppistä. Sacklerit olivat mm. kiinnostuneita hyväntekeväisyydestä, joka on Yhdysvalloissa tärkeä veronkierron muoto. Heidän anteliaisuutensa ei kuitenkaan ollut vilpitöntä, vaan siihen liittyi aina verkostoituminen ja liiketoiminnan edistäminen. Totuuden paljastuttua monet arvovaltaiset museot alkoivat kiireisesti nimetä uudelleen lukuisia Sacklereille nimettyjä osastoja. Sillä vaikka suku on onnistunut liittovaltion löysän valvontaviranomaisten järjestelmän ansiosta välttelemään lopullista tuomiota, heidän nimensä tahraantui lopulta riittävästi museoiden näkökulmasta. Tämä on sikäli ironista, että Arthur Sacklerin tärkeimpiä periaatteita oli ollut pitää suvun nimi erillään liiketoimista.

* * *

Moralistinen pohdiskelu siitä, miten Sacklerin suku voikin olla niin moraaliton loputtomassa ahneudessaan ja viekkaudessaan, on mielestäni merkityksetöntä viihdettä. Tärkeämpää on pohtia, millainen on yhteiskunta, jossa Sacklerien suvun harjoittaman tyyppinen toiminta on sekä mahdollista että tavallista (ei pidä kuvitella, että Sacklerit olisivat lajissaan ainutlaatuisia tai edes harvinaisia). Sacklerin veljekset olivat monessa suhteessa kuin suoraan "Amerikkalaisen unelman" käsikirjasta poimittuja. Köyhät maahanmuuttajat työskentelevät ahkerasti, kouluttautuvat tärkeään ammattiin ja ryhtyvät toimimaan merkittävän yhteiskunnallisen ongelman eli kivun poistamiseksi tai ainakin hallitsemiseksi. Varallisuuden kasvaessa osa rahasta käytetään hyväntekeväisyyteen eli osoitetaan julkisuudelle, ettei olla (ainakaan pelkästään) ahneita vaan pikemminkin anteliaita ja armollisia. Yhdysvalloissa myös suhtaudutaan rikastumiseen myönteisesti, eikä pidetä mitenkään tuomittavana, että rikas pitää tiukasti kiinni voitoistaan jakamatta niitä muille.

Sacklerin tarina onkin samalla tarina yhdysvaltalaisesta kapitalismista, jossa yrittäminen on tärkeämpää kuin tuotteiden turvallisuus tai mainosväittämien totuudellisuus. Vaikka varsinkin Arthur Sacklerin lahjakkuus myös lääkärinä oli kiistaton, hänestä ja muusta suvusta ei olisi tullut hyvin rikkaita ilman valheellisia väittämiä uusien kipulääkkeiden vaarattomuudesta ja epäaddiktiivisuudesta. Rikkaudet eivät olisi myöskään karttuneet, jos Sacklereita olisi vaivannut omaksitunnoksi kutsuttu ominaisuus, joka vaikeuttaa epäeettisen toiminnan tietoista jatkamista tai estää sen. Kysymys ei missään tapauksessa ollut Sacklereiden tapauksessa siitä, etteivät he olisi tienneet mainosväitteidensä valheellisuutta. Ongelmista alkoi kertyä informaatiota nopeasti, mutta siitä päätettiin olla piittaamatta. Ahneus toisin sanoen vaiensi omantunnon kolkutukset ja ilmeisesti kyky tähän oli riittävän monen Sacklerin kohdalla perinnöllistä.

Olennainen osa tarinaa on myös lääkevalmisteiden valmistamisen ja jakelun valvontaelimen eli FDA:n (Food and Drug Administration) asennoituminen. FDA on Keefen kertomuksessa laiska valvomaan ennaltaehkäisevällä tavalla ja erittäin altis poliittiselle ohjaukselle eli korruptiolle. FDA oli kyvytön ehkäisemään opioidikriisin kehittymisen ja voimaton estämään sen jatkumisen, kun vastapuolella oli huolella lobattu poliittisten päättäjien rintama. Keefen tarinassa on toki tiukkoja periaatteen henkilöitä (kirjoittaja itse siinä joukossa), mutta viime kädessä taistelut voittaa eliitin edustaja. Olennainen osa tätä järjestelyä on oikeuslaitos, jota eurooppalaisen on vaikea hahmottaa jo senkin takia, että mielessä menevät sekaisin liittovaltion ja osavaltioiden toimet ja periaatteet. Lukija ei voi kuin puistella päätään Sacklerien tapausten oikeuskäsittelyiden koukeroita seuratessa. Yhdysvalloissa lopputulosta on vaikea ennustaa, eikä järjestelmä välttämättä edes tähtää totuuden esiin saamiseen, vaan jonkinlainen "sopimus" riittää kaikille osapuolille.

* * *

Keefen tarinassa muodostaa kiinnostavan sivujuonteen pohdiskelu siitä, onko kiistämätön opioidiongelma (josta tuli ongelma, koska se ei pysynyt värillisten ja köyhien riivauksena) pohjimmiltaan lääkkeiden väärinkäytön (Sacklereiden mukaan kuolleet olivat narkkareita, eivät todellisia kipulääkkeen tarvitsijoita) vai lääkkeen valheellisen mainonnan (Sacklereiden mukaan lääke ei ole vaarallista eikä sitä voi käyttää väärin) seurausta. Nimellä OxyContin myydyillä oksikodoni-nimistä opioidia sisältävällä tuotteella Sacklerien omistamat yritykset saavuttivat markkinajohtajan aseman ja miljardien dollareiden vuositulot, eikä näin olisi voinut tapahtua, elleivät lääkärit olisi uskoneet kauppiaan lupausta vaarattomasta kipulääkkeestä ja kirjoittaneet massoittain reseptejä. Sacklerit myös tiesivät jo varhain, että väärinkäyttäjät olivat oppineet uuttamaan opioidien hidastavan kerroksen alta, mutta eivät tehneet asialle mitään. Tässä mielessä pohdinta opioidikriisin aiheuttajasta on akateemista; ilman Sacklereiden tietoista ja harkittua piittaamattomuutta rikkauksia heille itselleen tuovan tappavan lääkkeen vaarallisuudesta kriisiä ei olisi ainakaan tässä mittakaavassa ilmennyt ja sadat tuhannet OxyContinin yliannostukseen kuolleet olisivat elossa.

Kirjan kanteen on sijoitettu myynninedistämisslogan "Tämä kirja saa veresi kiehumaan." (New York Times). Se on varmaan monen kohdalla totta, niin kylmäveriseltä ja suorastaan sosiopaattiselta Sacklereiden toiminta vaikuttaa. Toki on todettava, että vain osa suvun jäsenistä osallistui päätöksentekoon niin paljon, että heitä voi kohtuudella pitää vastuullisina käytännön ratkaisuista. Mutta kaikkien ylellinen elämä perustui Sacklerien kehittämien ja myymien kipulääkkeiden tuottamiin tuloihin, joten ainakin moraalisesti kaikki suvun rahaa vastaanottaneet olivat toiminnan takana. Keefe ei korosta suvun juutalaisuutta, mutta antaa aina välillä vihjeitä Sacklereiden kohtaamasta arjen antisemitismistä. Lukijan on kuitenkin vaikea uskoa, että juutalaisuus olisi loppujen lopuksi ollut mikään este tai hidaste yksittäisiä muita yhtä rikkaita antisemiittejä lukuun ottamatta. Juutalaisia on raharikkaiden joukossa Yhdysvalloissa niin paljon, ettei laajempaa antisemitististä suhtautumista voi pitää uskottavana. Suurempi ongelma Sacklereille oli, ettei heidän rahansa ollut ns. vanhaa varallisuutta eli perittyä rahaa.

Lääketeollisuus eli Big Pharma on monista syistä moraalittoman bisneskapitalismin symboli siitä huolimatta, etteivät sen menetelmät ja moraalin puute liene mitenkään keskimääräistä suurempia. Meillä on vain sellainen alitajuinen oletus, että terveydenhuollon piirissä toimivilla on moraalinen kompassi kunnossa. Näinhän ei selvästikään ole. Lääkefirmat vihaavat patenttien lyhyitä voimassaoloaikoja, joiden jälkeen kilpailijat voivat myydä samaa lääkettä murto-osan hinnalla. Apteekit ja lääkärit tyrkyttävät kalliita lääkkeitä ja muita valmisteita, joiden tarpeellisuus ja hyödyllisyys ovat usein kyseenalaisia. Lääkärit omistavat lääkeyritysten osakkeita ja perustavat tuottoisan yksityispraktiikan pian yhteiskunnan tukeman koulutuksen saatuaan jne. Keefen kirja on monella tavalla äärimmäiseltä tuntuma esimerkki, mutta en usko sen loppujen lopuksi edustavan mitään poikkeuksellista ahneutta tai moraalittomuutta. Rahalla vain sattuu olemaan sellainen ominaisuus, että sen valtapiirissä muut arvot katoavat ja jäljelle jää vain sammumaton ahneus.