Haikea tarina eläimistä ja ihmisistä

En tiedä, mitä "maailmanluokan kirjallisuus" on, mutta Iida Turpeisen esikoisromaani Elolliset (Kustantamo S&S 2023) on vaikuttava, mieltä liikuttava ja kauniisti kirjoitettu kirja. Siitäkään en ole varma, onko kyseessä perinteinen romaani vai pikemminkin kaunokirjallisin keinoin koottu tietoteos. Se on silti toissijaista sen rinnalla, millaisen viestin Elolliset meille eläville ja lukutaitoisille ihmisille, lukemattomien sukupuuttojen aiheuttaneelle eläinlajille tarjoaa. Itselläni päällimmäiseksi tunteeksi nousee haikeus. Haikeus siitä, miten lyhyt ja usein kovin harvojen onnen hetkien täplittämää onkaan ihmisen elämä, mutta varsinkin niiden eläinten, joihin ihminen nälissään tai silkkaa ahneuttaan on iskenyt ensin silmänsä ja sitten senhetkisen aseensa, nuijansa, keihäänsä, harppuunansa, repiviä luoteja syöksevän kiväärinsä tai minkä tahansa vedessä elävän kitaansa kaappaavan ja tappavan troolinuottansa.

Iida Turpeinen kirjoittaa poikkeuksellisen kauniisti, taitavasti ulkonaisia tunteita säästellen ja samalla pakahduttavista asioista kertoen. Hän vaihtaa tarinan rytmiä ja tyylilajia niin ettei saumoja erota, vaikka aika ja paikka muuttuvat toiselle puolelle maapalloa. Ajan nuoli sentään säilyy pääosin menneestä tulevaan osoittavana, vaikka tarkat vuosiluvut eivät lukujen aluissa komeilekaan. Turpeinen kirjoittaa niin, ettei faktatiedon ja fiktion rajaa voi erottaa olematta kerrottujen tapahtumien asiantuntija tai ryhtymättä sellaiseksi jälkikäteen. Itse tyydyn luottamaan siihen, ettei tässä haikeassa tarinassa fiktio liity faktoihin vaan niiden puutteeseen. Turpeinen eläytyy tarinansa henkilöihin ilman pinnallista sentimentaalisuutta. Sen ansiosta myös lähinnä ääriviivoin kuvatut ihmiset ja eläimet tuntuvat uskottavilta ja todenmukaisilta.

En tunne kirjan syntytarinaa, enkä ehkä haluakaan tietää sitä. Takasivun liepeestä voin kuitenkin lukea, että Iida Turpeinen on kirjallisuudentutkija, joka ehti vuonna 2014 voittaa J. H. Erkon kirjoituskilpailun ja sai tästä kirjastaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Turpeinen valmistelee myös väitöskirjaa luonnontieteiden ja kirjallisuuden risteymistä. Elolliset toimii epäilemättä myös väitöskirjan mallikappaleena ja todisteena siitä, että tällaiset risteymät ovat mahdollisia. Oma lukukokemukseni oli pelkästään myönteinen (ja täynnä haikeutta, josta tuonnempana hieman enemmän), mutta huomiota herättivät pienet painovirheet, joiden olisi voinut olettaa tulleen huomatuiksi ellei alkuperäisen oikoluvun myötä niin viimeistään ennen uusia painoksia tehtäessä (itse luin kirjan kolmatta painosta). Olisi myös ollut tyylikästä, jos sivulta 295 alkavat kiitokset sukupuuttoon kuolleilla lajeille olisivat käyttäneet lajien latinankielisissä nimissä hyvin vakiintunutta kursiivia.

* * *

Täytyykö minun selittää otsikkoon asti ulottuvaa adjektiivia haikea? Ehkä täytyy, sillä tuskin kaikki tämänkään tekstin harvoista lukijoista ovat kirjan kokeneet aivan samalla tavalla. Lähtökohtani kirjaa aloittaessani oli, että tunsin yleisellä tasolla stellerinmerilehmän (Hydrodamalis gigas) tarinan, mutta en sen yksityiskohtia. Olen myös ollut jo pitkään tietoinen siitä lähinnä häpeää ja voimatonta raivoa herättävästä roolista, joka ihmisellä on ollut Maan elämän historian viimeisten sekuntien aikana kokonaisten lajien sukupuuttoon hävittämisessä. Lukukokemuksen haikeus syntyy tietoisuudesta siitä, etteivät nämä sukupuutot ole johtuneet tietoisesta halusta heikentää elonkirjoa, vaan tietämättömyydestä ja turhan usein siihen liittyvästä häikäilemättömyydestä ja piittaamattomuudesta, jotka ovat ihmislajille niin kovin tyypillisiä ominaisuuksia. Olen haikea, koska näin ei ollut mitenkään pakko käydä, vaikka ehkä todennäköistä.

Kirjan tarina on haikea myös siksi, että monet sen toimijoista tiedostavat ihmisen tuhoisan vaikutuksen moniin muihin lajeihin, mutta vasta aikakaaren viimeinen, entisöijä John Grönvall ryhtyy veljineen käytännön toimiin ja onnistuu suojelemaan metsästyksen uhkaaman Aspskärin saaren osana Pernajanlahtien ja Pernajan saariston merensuojelualuetta (Natura 2000). Ennen meidän aikojemme luonnonsuojeluliikettä yksittäisten kansalaisten huoli ei yleensä koskaan ehtinyt estää yksittäisten lajien sukupuuttoa, vaan se jouduttiin karvain mielin toteamaan sen jälkeen, kun ainuttakaan elävää yksilöä ei vuosikymmeniin ollut enää havaittu. Me nyt elävät ihmiset voimme reaaliaikaisesti seurata ainakin zairenleveähuulisarvikuonon (Ceratotherium simum cottoni) sukupuuttoon kuolemista, sillä elossa on enää kaksi naarasyksilöä, joiden isä kuoli vuonna 2018. Tiedämme myös tulevan sukupuuton syylliset eli salametsästäjät.

Sukupuutot ovat yleisiä, eivätkä suinkaan kaikki ihmisen aiheuttamia. Tiedämme nykyään, että eliökuntaa on kohdannut useampi sukupuuttoaalto, joiden seurauksena suurin osa eliöistä katosi lopullisesti (pahin oli ns,. permikauden joukkotuho noin 250 miljoonaa vuotta sitten, jolloin lajeista tuhoutui 95 %). Viisi edellistä eivät olleet ihmisen aiheuttamia, mutta nyt käynnissä oleva kuudesta on sellainen sitäkin enemmän. Dodot, stellerinmerilehmät ja muuttokyyhkyt olivat pientä verrattuna siihen lajikatoon, jonka ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen voi pahimmillaan synnyttää. Tässä tapauksessa haikeutta aiheuttaa se sitkeys, jolla sekä tietämättömät että piittaamattomat ja häikäilemättömät ihmiset jarruttavat toimia, joilla lämpenemistä voitaisiin ainakin hidastaa, jollei kokonaan estää. Eikä auta, vaikka kuinka huutaisi "Typerykset!".

* * *

Iida Turpeisen kirjan henkilöistä löytyvät kaikki mahdolliset tavat suhtautua sekä muihin lajeihin että tieteelliseen tutkimukseen, joka toimii Elollisissa eräänlaisena ristiriitaisena ihmislajin toimintatapana. Tiede ei ole koskaan ollut täysin erillään tuotannollisesta ja kaupallisesta toiminnasta, joiden kohdalla moraali, jos siitä ylipäätään voidaan puhua, on aina toissijainen vaikutin. Tutkijoiden menetelmät, kuten eliöiden surmaaminen niiden tutkimiseksi, eivät ole koskaan aiheuttaneet sukupuuttojen uhkaa, mutta kiistatta tiede on myös avannut monissa tapauksissa kiinnostuksen yksittäisiä lajeja kohtaan ja edistänyt ympäristötuhoihin johtaneen tiedon syntyä ja kumuloitumista. Vaikka tiede ei ole pyrkinyt ympäristön laadun tai biodiversiteetin heikentämiseen, on sillä oma osuutensa molemmissa. Turpeisenkin tarinassa keskeisessä roolissa oleva "tiedemies" edustaa sekä tuhoa että pelastamista.

Olen varma siitä, että Iida Turpeisen kirjassa tiede- ja merimiesten rinnalla keskeistä roolia esittävät esifeministiset, vahvat naiset ja puolisoittensa rinnalla luonnon ihmeitä ihailevat vaimot. Aina ei muisteta, miten jyrkästi myös naisten rooli tieteessä oli torjuttu täysin epätieteellisin perustein vielä runsaat sata vuotta sitten. Itseäni viehätti erityisesti taidemaalari Hilda Olsonin (6.10.1832–24.9.1915) stellerinmerilehmän tarinaan kutoutuva sivurooli. Kuten Olsonia käsittelevästä Wikipedian artikkelista voi lukea, Elollisten tarina on täysin todenmukainen kuvaus Olsonin vaiheista, vaikka yksityiskohtaiset kuvaukset tuntemuksista ovatkin luonnollisesti fiktiota. Ilman tätä kirjaa en olisi tietoinen Hilda Olsonin kiinnostavasta elämästä ja elämäntyöstä. Tästä ja monista muistakin syistä luen Elollisia erinomaisena tietokirjana, joka voisi hyvin perustein kuulua viimeistään lukioissa pakolliseen lukemistoon yhtä hyvin biologian kuin kaunokirjallisuuden puolella.

Oma elämänkatsomukseni on sekä biologinen eli luonnontieteellinen että tosiasioihin pitäytyvä. Elolliset ei kertoile perusteettomia satuja, ei sorru liioittelemaan myyttisiä kertomuksia eikä varsinkaan harrasta fantasiaa. Silti se on sekä jännittävä että liikuttava kertomus ihmisen suhtautumisesta muuhun eliökuntaan. Eliökuntahan ei suhtaudu ihmiseen muuten kuin pakenemalla ensimmäisen viattomaksi luulemansa tapaamisen jälkeen. Vaikka kihisen kiukusta lukiessani stellerinmerilehmään tai merisaukkoon Aleuteilla kohdistetusta holtittomasta metsästyksestä, ymmärrän myös ihmisen surkuteltavan tilanteen. Yksien ahneus koituu kaikkien tuhoksi, sillä vaikka rahalla pystyy pitkään eristäytymään, kenenkään rahat eivät riitä Maasta pakenemiseen. Jos kuudes sukupuuttoaalto toteutuu – tutkijat ovat hiukan eri mieltä siitä, onko kyseessä vain uhka vai jo käynnissä oleva ja estämätön prosessi –, ei ihmisen osa ole sen valoisampi kuin muillakaan eliöillä. Maan eliökunta pärjää ilman ihmistä, mutta me emme pärjää ilman sitä.