Lintunainen

Kun tartun kirjaan ja silmäilen sisällysluettelon avainsanoja, tajuan olevani itselleni oudon äärellä, vaikka toisin jostain syystä odotin olevan. Kyllä Aulikki Oksanen on minunkin elämääni kuulunut, tietenkin, mutta vain etäältä, ohuen intensiivisesti. Kirjahyllystäni ei löydy ainuttakaan Oksasen kirjoittamaa kirjaa, enkä muista lukeneeni ensimmäistäkään hänen romaaniaan. Minulle hän on laululiikkeen sanoittaja ja merkittävän albumin Kenen joukoissa seisot? (Love Records LRLP 13, p. 1970) sanoittaja ja tunnistettavalla klangilla laulava solisti. Se on tietenkin vain yksi näkökulma, ei ihmisen elämän kokonaisuudessa välttämättä paljon. Siksi jotenkin nolottaa ja ujostuttaa sanoa mitään. Toisaalta olen kirjastonhoitaja, jolla on ammatista seuraava velvollisuus kohdata myös itselle vähemmän tuttuja ilmiöitä. Vedän siis henkeä ja teen parhaani.

Aulikki Oksanen : Hyppy syreenien tuleen (WSOY 2024) on kohteensa kanssa läheisessä yhteistyössä ja luottamuksella kirjoitettu elämäkerta. Helena Ruuska ei ole ensimmäistä kertaa taiteilijoiden ja kirjailijoiden elämäntarinoiden parissa. Se näkyy sekä laajan aineiston hallintana että onnistuneesti rytmitettynä kirjoittajan ja kohteen äänen vaihteluna. Ruuska on päässyt riittävän lähelle Oksasta kyetäkseen välittämään sekä asiat että tuntemukset, ilot ja surut uskottavasti ilman vähäisintäkään mielikuvaa paisutelluista yksityiskohdista. Ruuska ja Oksanen kirjoittavat ihmisistä lempeästi, käyttämättä puheenvuoroa kostamiseen. Ikävimmät ihmiset jätetään nimettömiksi, mikä ärsyttää sensaatioita hakevia, mutta ilahduttaa meitä muita. Eivät ikävät ihmiset ansaitse vähäistäkään valokeilaa.

Kirja on ymmärretty pitää kohtuullisen mittaisena. Ruuskan kirjoitustapa on toisaalta niin tasainen, että suuremmatkin käänteet kolahtavat lukijan eteen pehmustetuin kulmin. Teksti ei huuda tai välkytä vilkkuvaloja. Kirjan kuvatoimitus herätti itsessäni joitakin kysymyksiä. On ymmärrettävää, että värikuvat on koottu yhteen, kun koko kirja ei ole neliväripainettu. Nippu kuvia eri ajoilta ENNEN tekstiä tuntuu kuitenkin oudolta, kun sitten kuitenkin myös sisäsivuilla on muutamia harvoja mustavalkokuvia, eikä millään näistä kuvista ole selkeää yhteyttä tekstiin. Oksasen omia piirroksia olisi mielellään katsellut enemmänkin ja isommassa koossa kuin pelkästään vinjettikuvina (jotka sinällään ovat erittäin onnistuneita ja osallistuvat tekstin kanssa yhteiseen tanssahteluun). Mutta olisimme tietenkin halunneet sinne värikuvaliitteeseen edes muutaman näytteen Oksasen öljyvärimaalauksista.

* * *

Vaikka asiaa ei 1970-luvulla ajatellutkaan, Aulikki Oksanen oli juuri sen verran (5 v) vanhempi, kokeneempi ja tietysti julkisuuden lemmikki, etten muista koskaan ajatelleeni häntä ikätoverina, vaikka noin yleisesti ottaen ikä ei ollut tuolloin tärkeää (kunhan ei ollut VANHA eli yli kolmikymppinen). Meille nuorille opiskelijoille Aulikki Oksanen oli korkeintaan fanituksen (ja ehkä salatun ihastuksen) kohde, häneen ei voinut törmätä sattumalta yliopistolla ja joukkotilaisuuksissa hän oli aina siellä edessä, esiintymässä. Oksasen ensimmäisen ja ainoaksi jääneen OMAN ALBUMIN ostin kyllä heti sen ilmestyttyä. Levyni on kovin kulunut ja ikävällä tavalla ruskettuneilla teipeillä kasassa pysyvä. Sen aukeavalle keskiaukeamalle on painettu laulujen sanat, olennaisen tärkeä asia noina aikoina ja myöhemminkin. Mistäpä muualta löydät nopeasti sanat lauluun Mitenkä leskirouva von Wallenberg kuuli lisäarvosta?

Kirjaa lukiessa tajuaa, kuinka eri maailmoissa samassa kaupungissa samoina vuosina eläneet elävät, elleivät sattuman arpajaisissa linkity toisiinsa ystävyyden, ihailun, vihan tai kateuden kaltaisissa olosuhteissa. Monet kirjassa kuvatut tapahtumat ovat siten osa minunkin muistiani, mutta paljon useammat eivät ollenkaan, eivät mitenkään. Muistan Oksasen puolison Alpo Halosen paremmin monista tilaisuuksista. Aulikki Oksanen oli jo 1960-luvun puolella aloittanut kirjailijanuransa, josta me yhteiskunnallisesti valveutuneet nuoret emme välttämättä tienneet siinä missä iskevistä taistelulauluista. Useimmat Oksasen romaanien otsikot ovat kyllä jotenkin tuttuja, mutta en muista enkä usko niitä lukeneeni. Vahinko on tietysti omani. Onneksi sitä voi yrittää paikata jälkikäteen.

Ruuska on saanut kirjoittaa Oksasen ei-julkisesta yksityiselämästä suhteellisen paljon. En tiedä, täytyykö minun tietää Oksasen ja Mikko Niskasen rakkaustarinasta, jolla oli se tavallinen loppu. Nyt kuitenkin tiedän, kuten myös sen, että kansallisen tason julkkiksen elämä on pääosin sitä samaa kuin meillä kaikilla perheellisillä on ollut. Selväksi käy myös se kansanviisaus, että menestyneenkin taiteilijan leipä on maailmalla pieninä muruina ja työlään keräämisen takana. Yksityisosaston lämpimimpiä elementtejä on Oksasen läheisten, erityisesti omien lasten kanssa toimiva yhteishenki ja -työ. Sen avulla jokainen meistä selviää elämän takaiskuista, jos on selvitäkseen.

* * *

Aulikki Oksanen joutui yöuniensa häiriintymisestä raivostuneen oikeistoporvariston silmätikuksi jo varhain, eikä ole oman kertomansa mukaan päässyt siitä koskaan eroon. Ei ole päässyt, koska ei ole suostunut kääntämään takkiaan näyttävästi ja sillä äänellä, jota porvari oppi inhoamaan kaiken sen symbolina, mitä oikeuksiaan kyselevä sorrettu aina ja kaikkialla on sortajalle merkinnyt. Oikeiston lyömät pahantahtoiset leimat eivät tosin ole estäneet menestyksellistä kirjailijanuraa, mutta on ymmärrettävää, että kun samaa rankkumista joutuu kuuntelemaan vuosikymmenestä toiseen, siihen kyllästyy perin pohjin. Ironinen historian fakta on, että Oksasen erottivat aikoinaan SKP:stä juuri ne, joiden äänenä Oksasta julkisuudessa parjattiin. Ei ollut riittävän "aatteellinen" niille, jotka olivat jääneet kommunistien maanalaisen kauden pimeyteen.

Uskoakseni Oksasen suosio kirjailija on aina rakentunut sille pohjalle, että hän on paitsi lahjakas ja monipuolinen, myös aina tavattoman omaääninen ja omaperäinen. Hän osaa sanoa monimutkaisia asioita niin, että ihmiset kokevat ymmärtävänsä, vaikka eivät itse osaa selittää. Kirjan perusteella (joudun kirjoittamaan näin, koska en tunne Oksasen romaanituotantoa) Aulikki Oksanen näkee maailman paitsi rauhan, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden, myös satujen ja allegorioiden kautta. Ne eivät ole hänelle erillisiä asioita. Uskoakseni juuri sen takia hän on tavoittanut kirjoillaan paljon suuremman yleisön kuin voisi odottaa hänen parjaajiensa väitteiden perusteella. Kirjoja lukevat ihmiset näkevät, että haukku nousee omista peloista ja häpeästä, ei siitä, mitä Aulikki Oksanen -niminen ihminen on tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Helena Ruuska on onnistunut kirjoittamaan Aulikki Oksasesta tavalla, joka varmasti ilahduttaa ja viihdyttää hänen lukijoitaan ja ihailijoitaan. Epäilemättä kirja tarjoaa myös Oksasen elämää minua paremmin seuranneille paljon mielenkiintoista ja uutta tietoa. En ole selaillut kirjasta kirjoitettuja arvioita (en yleensäkään tee niin kirjoista, joita itse käsittelen näissä blogimerkinnöissäni), joten en tiedä, onko joku Oksasen inhoamista palavasti rakastava katsonut välttämättömäksi narista myös tämän kirjan julkaisemisesta. On voinutkin, koska Oksanen ei nytkään suostu antamaan anteeksipyyntöjä ja takinkääntöjä vaativille mitään huomiota. Sellaiseen ei ole tarvetta ihmisellä, joka on elänyt Aulikki Oksasen elämän.