Suurmiehen varjossa

Elias Lönnrot ei ole minusta koskaan kuulunut erityisen kiinnostavien persoonallisuuksien joukkoon. Se johtuu ehkä enemmän niistä muutamasta kuvasta, joissa katsoja kohtaa jotenkin karun näköisen miehen, jonka tukka ja parta on aina leikattu kotona. Tiedän kyllä Lönnrotin maineen Kalevalan tekijänä ja virsitekstien rakentelijana, mutta kun ukko nostettiin jo 150 vuotta sitten kansakunnan virtuaalisen kaapin ylisille, ei ole tullut koskaan tarvetta pohtia miestä yksilönä, ihmisenä. Kun nyt Irma Sulkunen, suunnilleen ikäiseni asiantuntija on nähnyt puolestani Lönnrotin elämän avaamisen vaivan, olen voinut vähällä vaivalla tutkia, olenko jäänyt jotain merkittävää vaille, kun olen jättänyt Lönnrotin vain nimeksi.

Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa (SKS Kirjat 2025) on otsikostaan lähtien moniselitteinen kirja. Muodollisesti se tutkii ja avaa lukijalle suurmiehen tai hänen varjonsa takaa yksilön vaiheet, elämän ilot ja surut. Toisaalta kirjan tekstiä ajaa pyrkimys pudottaa Lönnrot koskemattoman suurmiehen asemasta ja yritys ymmärtää, millainen ihminen tämä Kalevalan kirjoittaja oli niin ystävilleen, vihamiehilleen ja kaiken maailman vastaantulijoille kuin puolisolleen, lapsilleen ja muille aivan lähipiiriin kuuluneille. Nähdäkseni Sulkunen on myös tietoisesti pyrkinyt "normalisoimaan" suhtautumistamme kuoliaaksi ylistettyyn historian henkilöön, jonka nimen kaikki tietävät, mutta josta kukaan ei oikeastaan tiedä yhtään mitään olennaista.

Sulkunen yhtyy näkemykseen, jonka mukaan Lönnrot hyväksyi hänelle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran miesvoimin tarjotun vaatimattoman, uhrautuvaisen ja työteliään kansallisen suurmiehen roolin, vaikka joutuikin jatkuvasti kamppailemaan siihen liittyvien odotusten ja muiden elämän synnyttämien paineiden välissä. Sulkusen Lönnrot on asialleen omistautunut, työteliäs ja uhrautumiseenkin valmis uran uurtaja. Samalla hän on myös yllättävän monien ikävien luonteenpiirteiden leimaama yksityinen ihminen, joka pakeni vastuitaan sulkeutumalla työhuoneeseensa tai torjumalla surun käsittelyn kutsumalla paikalle Jumalansa, jonka päätösten kanssa ei ihmisen pitänyt ruveta kiistelemään, vaikka tällainen päätös olisi ollut oman rakkaan lapsen ennenaikainen kuolema.

* * * 

Irma Sulkusen Lönnrotissa on paljon sellaista, mistä minulla ei ole ollut aavistustakaan. Ehkä kaikkein yllättävintä oli lukea, kuinka vähän koko elämänsä tutkineen ja kirjoittaneen ihmisen vaiheisiin liittyviä dokumentteja on olemassa. Lönnrot tuhosi ilmeisesti vielä eläessään kirjeenvaihtoaan ja tuhotyötä jatkoi hänen valtuuttamanaan Carl Gustaf Borg, joka piti huolen siitä, ettei meille jälkipolville jäänyt mitään Lönnrotin suurmiesmainetta tahraavaa paperilappusta. Sulkunen onkin tehnyt suuren urakan yrittäessään rekonstruoida elämää, jota kohde itse ja hänen maineensa varjelijat eivät tahtoneet koskaan rehellisesti katsottavan.

Sulkunen varoittaa toistuvasti joutuvansa olettamaan asioita, jotka olisi runsaammalla säilyneellä kirjeenvaihdolla ja muilla lähipiirin dokumenteilla voinut uskottavasti varmentaa. Mielestäni tiedon siruista on kuitenkin syntynyt uskottavan tuntuinen elämänkuvaus, joka ei ainakaan ole yhtä yksipuolinen ja tylsä kuin Lönnrotin "virallinen" maine. Sulkusen mukaan Lönnrot ei ollut aina erityisen nöyrä, pyyteetön tai uhrautuvainen, vaan ihan normaalisti itsekäs ja välillä juonitteluun taipuvainen heikko ihminen kuten meistä useimmat ovat. Hän oli kotiväelle sietämättömän saita, mutta saattoi lahjoittaa suuriakin summia erilaiseen hyväntekeväisyyteen, mistä kaikesta jäi jälki ihmisten muistiin ja arvostukseen. Lönnrot oli myös varsin perso alkoholin nautinnoille ja osa Sulkusen kertomista jutuista kuulostaa nykypäivän ihmisen korvissa liki uskomattomilta.

Sulkusen rakentama kuva ei kuitenkaan unohda Lönnrotin ansioita ja hyviä puolia, vaikka lukijasta voi hetkittäin tuntua siltä, että nyt ollaan pudottamassa suurmiehen pystiä murskaksi lattialle. Niin kapea ja yksipuolinen on kuitenkin kuvamme Lönnrotista, että kirja onnistuu tarjoamaan paljon tietoa, jota ei ole aiemmin osannut mitenkään yhdistämään Lönnrotin pyhimysmäiseen julkisuuskuvaan. Ennen muuta käy ilmeiseksi, että Lönnrotilla oli selvästi taipumus paeta kiperiä tilanteita sen sijaan, että olisi kohdannut ne rohkeasti ja selvittänyt sen, mikä olisi ollut selvitettävissä. Huomasin tuon tuostakin ajattelevani, että onneksi en ollut Lönnrotin lapsi tai "kilpailija". Kumpiinkin Lönnrot suhtautui jotenkin kylmästi, vaikka ei aikalaistodistusten perusteella sinänsä ollut mikään hymytön tylyilijä.

* * *

Sulkunen on Elias Lönnrotin vaiheiden kuvailun lomaan punonut kaksi elämänkohtaloa, jotka ehkä suuremmalla ihmisrakkaudella olisivat menneet toisin. Ensimmäinen on Gustaf Selin, Lönnrotin perheeseen 12-vuotiaana orpona tullut Maria-puolison sisarenpoika, joka päätyi päättämään elämänsä, jossa ei nähnyt enää toivoa. Lönnrot ei ollut sinänsä syypää, mutta ei toisaalta kyennyt tai halunnut myöskään ymmärtää auttaa nuorta miestä, tukea ja auttaa pysymään elämässä kiinni. Toinen on Ida Lönnrot, Lönnrotin viidestä lapsesta ainoa elossa pysynyt. Ida ei ollut isänsä suosikkilapsi, mikä vaikeutti suhdetta entisestään. Ida ei kuitenkaan seurannut Gustaf Selinin esimerkkiä, vaan taisteli itsensä eroon Lönnrotin kuolemaa seuranneesta roolista isänsä muiston vaalijana ja hoitajana. Ida Lönnrot otti perintönsä ja häipyi Italiaan jättäen elämästään niin Suomen kuin isänsä muiston vaalimisen. Tätä episodia lukee kuin jännityskertomusta, jonka katarttista onnistumista ei himmennä se, että myös Ida joutui kärsimään huonosta terveydestä.

Edellä olen nostanut esiin vain joitakin kirjasta mieleen jääneitä säikeitä. Myös Lönnrotin erikoinen uskonnollinen elämä saa paljon tilaa. Hänen ympärillään ja aivan lähellään puolisosta lapsiin oli kiihkeitä herätysuskovaisia, mutta Lönnrot itse pitäytyi perinteisessä kirkkouskovaisuudessa, koska ei voinut sietää hurmoshenkisyyttä. Toisaalta hänen suhteensa luterilaisen kristinuskon Jumalaan sisälsi myös vahvan vastuunkannon siirtämisen elementin. Lönnrot ei etsinyt syitä onnettomiin tapahtumiin omista teoistaan, vaan vetäytyi kerta toisensa jälkeen käsiään levitellen tutkimattomien Jumalan teiden taakse. Myös Lönnrotin maallisen kunnianhimon uudet puolet ovat kiintoisia. Ulospäin Lönnrot esiintyi haluttomana ja vaatimattomana, mutta taustalla hän antoi tukijoidensa tehdä aika likaistakin työtä Lönnrotin tien sujuvoittamiseksi. Sulkunen korostaa kuitenkin sitä, ettei mikään muodollinen tarjonnut Lönnrotille aitoa tyydytystä. Ainoa asia, mikä häntä syvästi ilahdutti, oli saada tutkia suomalaista kansanrunousperinnettä.

Kirja on niin hyvin kirjoitettu, vaan vasta nyt tätä tekstiä kirjoittaessani joudun ärtyneenä toteamaan, että taas kerran on perinteikäs kustantaja pettänyt lukijansa ja jättänyt kirjasta pois aivan olennaisen tärkeän hakemiston. Mikään tekosyy ei tätä hyvitä. Tällaisessa elämäkerrallisessa, ihmisiä vilisevässä tietokirjassa täytyy olla huolella tehty hakemisto, jotta hyvä kirja ei jää pelkäksi viihteeksi. Lönnrotin tapauksessa henkilöhakemistolle olisi erityistä tarvetta, koska samannimisiä henkilöitä on useita, eikä satunnainen lukija tahdo pysyä mutkaisissa sukulaisuussuhteissa mukana, vaikka ehkä haluaisi. On hakemiston puuttuminen SKS:n huolimattomuutta tai saituutta, se on tämän kirjan kohdalla joka tapauksessa äärimmäisen noloa, olihan Lönnrot kuitenkin mitä suurimmassa määrin SKS:n luomus ja elinikäinen lemmikki.