Kerran ohrana, aina ohrana?

Urho Kekkosen elämää on pengottu eri näkökulmista ja monilla motiiveilla enemmän kuin kenenkään muun suomalaisen poliitikon. Tähän asti vailla omaa erityistutkimusta ovat olleet Kekkosen vuodet Etsivän keskuspoliisin (EK) eli "ohranan" palvelukset. Yleisradion toimittaja Pekka Niiranen, joka on myös poliittisen historian dosentti Turun yliopistossa ja kaupunginvaltuutettu Kuopiossa, on poistanut puutteen kirjallaan Ohrana Kekkonen : UKK Etsivässä keskuspoliisissa 1919–1927 (SKS Kirjat 2025). Niirasen näkökulma on yleinen, mutta ehkä myös jossain määrin oletetun uteliaisuuden viimeistelemä. Kekkosta harrastaneille ei luvassa ole mitään uutta tai dramaattista, mutta kun kirja on kohtalaisen yksityiskohtainen (välillä tosin myös piinallisen vähäisiin asioihin paneutuva), valaisee se tyydyttävällä tavalla itsenäisen Suomen ensimmäisen salaisen palvelun syntyä ja toimintamenetelmiä.

Urho Kekkosen poliittista ja ideologista profiilia Niiranen ei tutkimuksellaan muuta, mutta on hän hieman halunnut aiempien tutkijoiden arvioida täsmentää aineistolla, jota muut eivät ole riittävästi penkoneet tai ehkä edes tunteneet. Hän pääseekin muistuttamaan edeltäjiään siitä, ettei Kekkosen ensimmäinen vierailu Moskovaan tapahtunut suinkaan vasta vuonna 1945, sillä jo vuonna 1926 pääsi opintomatkalle, jonka päätarkoituksena oli arvioida Moskovan lähetystön turvallisuusjärjestelyjä. Huonoiksihan ne tietysti havaittiin ja siinä sivussa Kekkonen pääsi haistelemaan olosuhteita maassa, joka hallitsi hänen elämäänsä niin pahassa, hyvässä kuin välttämättömässä mielessä.

Niiranen on pitänyt mahdolliset ideologiset intohimot hyvin kurissa, mutta on antanut itselleen luvan puhua vuoden 1918 sisällissodasta termillä "vapaussota", koska se oli myös Kekkosen termi kirjan käsitteleminä vuosina. Vaikka Niiranen on epäilemättä pyrkinyt käsittelemään ideologisia kysymyksiä mahdollisimman neutraalisti, käy ainakin vähän herkistyneemmälle lukijalle pian ilmeiseksi, että Niiranen viihtyy hyvin maailmassa, jossa antikommunismi, ryssäviha ja kansalliskiihkoilu ovat normaali olotila, ei millään lailla erillistä arviointia vaativa asioiden tila. Niiranen ei esimerkiksi analysoi lainkaan sitä, miten hyvin tai huonosti EK:ssa vallinnut ilmapiiri vastasi Suomen kaikkien kansalaisten arvomaailmaa. Hänelle on riittänyt, että EK edusti valkoisten voittajien näkemyksiä (Niiranen itsekin käyttää ilmaisua "valkoinen Suomi"), eikä mitään tarvetta pohtia esimerkiksi viholliskuvien yksipuolisuutta ole näköjään ollut. Lukija voi asian kanssa elää, mutta tulkoon mainituksi.

* * *

Kekkonen tuli EK:hon käytännössä lähes suoraan sisällissodan "veteraanina", joka oli nuoresta iästään huolimatta jo tutustunut raakaan todellisuuteen mm. teloitusosaston johtajana (ilmeisesti ei kuitenkaan ampujateloitajana; muuten Kekkonen kyllä oli ampunut punaisia, vaikka halusi myöhemmin pehmentää kuvaansa traumaattisten muistojen avulla). Niirasen tulkinnan mukaan Kekkonen oli kaikin tavoin kuin salaisen poliisin toiveunista realisoitunut työntekijä, koska hän oli paitsi älykäs, taitava analysoija ja kirjoittaja, myös riittävän karski EK:n maskuliinisen ilmapiirin sietämään. Kekkonen täytti myös edellä hahmotetut ideologiset perusvaatimukset: hän oli jyrkkä ryssän vihaaja, jyrkkä antikommunisti ja voimakkaasti kiinnostunut heimoaatteista ja suorasta toiminnasta, myös illegaalisesta. Kekkonen solahti EK:n vanhempien herrojen maailmaan kaikin puolin onnistuneesti, eikä asiaa haitannut, että EK:n apulaisten tehtäviin palkattujen harvojen naisten joukossa oli myös Sylvi Uino -niminen viehättävä nainen.

Kekkonen ajettiin salaisen poliisin töihin pääosin kotoisissa maisemissa, sillä hänet määrättiin pitkiksi ajoiksi Kajaanin toimipisteeseen. Siellä kyettiin hyödyntämään Kekkosen paikallistuntemusta ja kainuulaisten erityislaadun ymmärtämistä. Kainuu oli EK:lle tärkeä toimipaikka, koska sen kautta kulki väkeä Venäjälle ja sieltä Suomeen enemmän kuin ehkä missään muualla. Teoriassa EK:lla oli muitakin tehtäviä, mutta käytännössä koko Kekkosen mukana olon ajan se keskittyi jahtaamaan "punaisia" näiden erilaisissa rooleissa. Niiranen antaa kuitenkin ymmärtää, että Kekkonen arvioi jo varhain EK:n roolin painottuneen liikaa arkisiin rajanylittäjiin, kun olisi pitänyt keskittyä tiedustelutyöhön ja mm. ilmiantajien hankkimiseen kommunistien joukoista. Nuori mies toki hoiti hänelle määrättyjä tehtäviä, mutta alkoi samalla hahmotella mielessään uudistuksia, joilla tiedustelutyötä olisi voinut tehdä tehokkaammin.

Niiranen nostaa esiin ainakin kaksi asiaa, joiden suhteen jälkipolvilla on hänen mielestään ollut vääristynyt käsitys Kekkosesta ohranana. Ensimmäinen liittyy realismin tajuun, toinen kuulustelumenetelmiin. Niirasen mukaan Kekkosen maine rajuotteisena kuulustelijana ei dokumenttien valossa ole uskottava. Hän saattoi uransa alkupuolella jonkun kerran turvautua fyysiseen väkivaltaan, mutta pääosin hän turvautui psykologiseen pehmittämiseen, jota vanhempi kaarti ei ymmärtänyt. Kekkosen järkeili, että on turha tuottaa marttyyrejä, kun voi vähällä vaivalla saada "kalvit" kiitollisuudenvelkaan vihan tunteiden sijasta. Vaikka Kekkonen oli ideologisesti tiukka antikommunisti ja russofobi, hän alkoi Tarton rauhan jälkeen suhtautua analyyttisen realistisesti sekä Neuvostoliittoon että kotimaisiin kommunisteihin. Kun Kekkosen taitavuutta presidenttinä on ihailtu, voidaan hänen realistiseen tilannearvioon perustuvan ulko- ja sisäpolitiikkansa juuret ulottaa jo 1920-luvun alkupuolelle. Kekkosesta ei siis tullut Kekkonen vasta hävityn sodan seurauksena, vaikka tuo häviökin muovasi hänen ajatteluaan.

* * *

Yksityiskohtaisen uratarinan ohessa Niiranen kuvailee myös Urho Kekkosen eräitä vähemmän tunnettuja tai muistettuja piirteitä. Vaikka Kekkonen oli kiistatta oman sukupolvensa terävimpiä poliitikkoja, sitä olisi ollut vaikea ennustaa hänen koulu- ja opiskeluasenteidensa ja -menestyksen pohjalta. Kekkonen näyttää laskelmoineen, ettei kannata käyttää kaikkea aikaa kymppien tavoitteluun; riittää, että saa minimin suoritettua, jolloin jää aikaa muuhunkin. Juristiksi hän valmistui, mutta vain niukin naukin, lähes huonoimmilla mahdollisilla arvosanoilla. Kekkonen taisi ajatella, että hyvät todistukset ovat tavallisia ihmisiä varten, eivät luontaisille kyvyille. Toinen piirre, jota ei Kekkoseen hevin liittäisi, oli jyrkkä ja aktiivinen antisemitismi. Se liittyi toisaalta yleiseen rasistiseen asenteeseen, jonka piirissä olivat jokseenkin kaikki lukeneistoon kuuluneet. Toisaalta aktiivinen juutalaisviha kumpusi Kekkosella kuten muutenkin EK:n piirissä uskomuksesta, että venäläinen kommunismi oli juutalaisten ohjaamaa ja hallitsemaa.

Kekkosen antisemitismi jäi pääosin yksityiseksi, mutta sen piirissä hän ei pidätellyt. Tarton rauhanneuvotteluiden aikaan hän teki muistiinpanon: "Tai onko heidän juutalaisilla valtiomiehillään todellisen juutalaisen kangasgulassin taipumukset, määrät korkeat hinnat kehnolle tavaralle?" Kajaanin markkinoilla käyneitä juutalaisia kauppiaita Kekkosen nimitteli "tarkkakärsäisiksi liikemiehiksi". Suomen Heimo -nimisessä lehdessä Kekkonen julisti juutalaisten ilmoitukset boikottiin ja vuonna 1932 hän kirjoitti Berliinistä ollessaan jatko-opiskelijana rouva Rosenbaumin vuokralaisena: "Ja juutalainen! Eihän kristitty voi asua juutalaisen luona!" (s. 83-84) Niiranen on erikseen halunnut korostaa, ettei Kekkosen kohdalla ollut kyse mistään satunnaisista ikävistä puheista, vaan selkeästi omaksutusta jyrkästä antisemitismistä.

Pekka Niirasen kirja pakottaa lukijansa pohtimaan, onko Ohrana Kekkonen kirjoitettu ilman poliittisia taka-ajatuksia. Kirjan kertoma välittää Kekkosesta kuvan, joka saattaa vannoutuneen Kekkos-fanin silmissä vaikuttaa tarkoituksella kärjistetyltä ja pahantahtoiselta pyrkimykseltä tahrata valtiomies Kekkosen kuva taitavana ja menestyksekkäänä maan isänä. Toisaalta kirjan voi lukea myös ylistyksenä Urho Kekkosen ideologiselle "valkoisuudelle" ja jo nuorena käynnistyneelle vakaumukselle pitää Suomi ja suomalaiset mahdollisimman kaukana kommunisteista ja kommunismista. Tästä näkökulmasta kirjan voi määritellä myös vahvaksi puhdistavaksi todisteeksi Kekkosen oikeistolaisesta isänmaallisuudesta. Itse kallistun sille kannalle, ettei Kekkonen nuoruutensa näkemyksistä ainakaan "vasemmalle" siirtynyt, mutta hänellä oli viisautta luovia vahvojen intohimojen maailmassa niin, että loppujen lopuksi vain äärimmäisen oikealla ja ehkä myös vasemmalla Kekkonen tuomittiin "petturiksi". Kekkonen sovelsi myös politiikassa EK:ssa harjoittamaansa psykologista välineistöä, joka sisälsi sekä pehmeitä että kovia keinoja. Ehkä juuri siksi Kekkonen lipsahtaa aina näpeistä niiltä, jotka uskovat tavoittaneensa Känän ytimen.