Maa takaisin luonnolle

Juha Kauppinen jatkaa hienoa valistussarjaan (edelliset Monimuotoisuus 2019 ja Heräämisiä 2021) teokselle Kertomus maasta : Ratkaisuja ilmastonmuutokseen ja luontokatoon (Siltala 2025). Se on muodoltaan kuin kirjamuotoinen televisiosarja, jonka kuluessa Kauppinen kiertää maailmaa, haastattelee tutkijoita ja kertoo sekä ihastuttavia että kauhistuttavia tosiasioita elollisen maailman tilasta. Jos Kauppinen eläisi englanninkielisessä maailmassa, hän voisi olla David Attenborough'n tapainen julkkis. Suomalaisena hän joutuu tyytymään pienempään julkisuuteen ja yleisöön. Itse asiat eivät siitä kuitenkaan muutu ja ne asiat ovat olennaisia.

Hämmästelen, kuinka paljon uutta opin tästä tuhdista tietopaketista. Olen ajatellut seuranneeni ympäristönsuojeluun liittyvää keskustelua ja uutisointia aktiivisesti ja lukeneeni aika paljon. Kauppisen kyydissä joudun tuon tuostakin myöntämään, että kappas, aivan uutta tietoa minulle! Ei mitään yhtä ja käänteentekevää ihmettä, vaan monia vähän pienempiä, joista en vaan ole tiennyt riittävästi. Palaan näihin oman hämmästelyni kohteisiin, mutta puin tovin Kauppisen tarinaan punomaa Gaia-ajattelua. Se kiehtoo Kauppista, vaikka hän toteaa evoluution selittävän asiat riittävän hyvin ilmankin. Ymmärrän, vaikka suhtaudun itse ehkä vähän varauksellisemmin. Jos jonkun ihmisen saa mukaan työhön luontokadon estämiseksi vetoamalla Gaia-ajatteluun, siitä vaan. 

Elämä hallitsee planeetastamme vain pientä päälliskerrosta, kaikki muu on elämälle yhtä vihamielistä ympäristöä kuin tuntemamme maailmankaikkeus. Itselleni tietoisuus tästä antaa vahvan motivaation estää elämän tuhoutuminen; mitään vaihtoehtoista paikkaa tai ympäristöä ei ole olemassa. Ei aurinkokunnassamme, ei tuntemassamme osassa sen ulkopuolista avaruutta. On vain järkevää tehdä kaikkensa, että Maa säilyy elämälle monipuolisesti suotuisana ympäristönä, sillä ihminen voi olla olemassa vain hyvin kireitten ehtojen toteutuessa. Elinkelpoisuusikkunamme on todella kapea rakonen mahdollisuuksien maailmankaikkeudessa.

* * *

Kommentoitavaa olisi niin paljon, että joudun surffaamaan Kauppisen nostattamilla laineilla vahvimmin mieleeni jääneiden huomioiden parissa. Tämä ei tee oikeutta kaikelle Kauppisen tekstille, mutta ei juututa siihen. Kaikki on siitä juontuvaa. Kuten metsän ja puiden näkeminen sellu- ja energiakattilan yli. Suomessahan metsätaloutta hallitsee ihmisen lyhyen aikavälin itsekkyys, kärsijöinä sadat vanhojen metsien eliölajit ja viime kädessä toimiva, ihmisen asuttava planeetta. "Talousmetsä ei ole biologisesti metsä. Se on pikemminkin plantaasi." Erittäin virkistäviä väitteitä ja Kauppinen perustee ne hyvin. Ei riitä, että istutetaan puita, täytyisi istuttaa metsiä, joista kasvaa vanhoja metsiä. Täytyy palauttaa maata luonnolle. Vaihtoehtoa ei ole.

Silti ilmakehän hiiltä on pakko vähentää, vaikka kaikki ihmisen päästöt saataisiin kuriin. Luonnonmetsät (siis biologisesti oikeat metsät) ovat hiilen sitojina tuplasti plantaasimetsiä tehokkaampia, siksi niitä tulee suosia. Mutta todellinen uutispommi ainakin itselleni oli, että vanhoja metsiäkin tehokkaampia hiilen sitojia ovat "märät niityt" ja maaperä. Kauppinen todistaa, että erilaiset kosteikot sitovat hiiltä paljon enemmän kuin kuiva maa. Olen itse ollut aina kuivien hiekkakankaiden ja kallioiden ystävä, tästedes ainakin ajattelen lämpimästi myös märkiä niittyjä eli paikkoja, joille ei mielellään tee retkeä. Muistan myös, että komplementaarisuus eli lajien toisiaan täydentävyys on olennainen osa evoluutiota, josta ei vain tarpeeksi puhuta eikä sen keskeisyyttä ymmärretä. [Epäilen, että vaikka kapitalismi rakastaa evoluution sitä osaa, jossa kaikki kamppailevat toisiaan vastaan aineellisesta hyvästä, tätä täydentävyyttä ja keskinäistä riippuvuutta se ei rakasta. Kauppinen kertoo koskettavan tarinan susista, jotka pelastautuvat valtavan metsäpalon tuhovoimalta märän niityn suojissa (s. 216–217)].

Sitten ovat meret, joilla on hiilen kiertokulussa ja hallinnassa valtava merkitys, kuten lukija tässä vaiheessa tietysti arvaa. Kauppisen kiehtova kuvaus mangrovemetsistä ja muista "sinisen hiilen" piirissä toimivista voimista avasi itselleni aivan uusia näköaloja. Siinä missä maa-alueiden hiilitasapaino on varsin kiikkerä ja kierto nopeaa, merissä hiiltä sitoutuu vain siinä yläkerroksessa, jota auringon valo valaisee. Mutta siinä missä maakasvien sitoma hiili palaa usein hyvin nopeasti ilmakehään, merissä suuri osa siitä vajoaa merten syvyyksiin ja poistuu kierrosta helposti sadoiksi, tuhansiksi ja jopa miljooniksi vuosiksi. Kun hiiltä sitoneet eliöt kuolevat, osa niistä ei päädy muiden syötäväksi vaan vaipuu merten pohjalle. Eipä ole tullut tällainen mieleen maakravulle.

* * *

Kauppinen numeroi neljä luontokadon keskeistä vaihetta:  (1) Suurnisäkkäiden massametsästys, (2) maanviljelys ja valtavien alueiden siirtyminen luonnolta ihmiselle ihmisen ehdoilla, (3) kaukaisten saarten valloittaminen ihmisen toiminnalle ja (4) kaupungistumisen käynnistyminen. Kauppinen painottaa, että nykyinen luontokato on ihmisen aiheuttama aivan kuten ilmastonmuutos. Eliölajeja on aina kuollut sukupuuttoon aivan kuten ilmasto on aina muuttunut. Nyt molemmat muuttuvat geologisesti silmänräpäyksessä "luonnottomalla" tavalla ihmisen toimien takia. Se muuttaa pelin säännöt kokonaan. Kasvien ja eläinten syöjät eivät ole ekologisesti välttämättömiä, mutta kasvit ja mikrobit ovat. Luonto tulee toimeen ilman ihmisiä ja muita eläimiä, olemme vain evoluution sallima ylimääräinen tekijä kasvien ja hajottajien täydellisessä maailmassa. Ajatus saa tuntemaan olon pieneksi.

Monet ihmisen konstit näyttäytyvät Kauppisen käsittelyssä aika heiveröisiltä. Esimerkiksi päästökauppa on osoittautunut varsin tehottomaksi laajassa mittakaavassa, vaikka saattaa paikallisesti tasoittaa ilmaan joutuvan hiilen määrää. Näyttää kuitenkin siltä, että ainoa tehokas tapa torjua sekä ilmastonmuutosta että luontokatoa on antaa luonnolle takaisin siltä varastetut alueet. Vanhat niityt, vanhat metsät, vanhat puut – on aina halvempaa suojella olemassa vielä olevia ylivoimaisia hiilen sitojia kuin ryhtyä hitaaseen entistämiseen. Toisaalta on aina parempi entistää, palauttaa ryöstösaalista, kuin olla tekemättä mitään tai teeskennellä, että maapallo ei ole pulassa.

Kaikki edellä sanottu koskee myös ihmiselämän tiivistymispisteitä eli kaupunkeja. Niiden "vihertäminen" millä tavalla tahansa kannattaa. Autot ovat globaali ongelma, myös sähköautoilu. Ongelmaa voi vähentää suosimalla joukkoliikennettä, polkupyöräilyä ja kävelemistä. Mutta ennen kaikkea ongelmia voidaan vähentää lisäämällä kaupungeissa yhteyttävää luontoa, lisäämällä lähiluonnon vihreyttä. Laajat suojelualueet sijaitsevat yleensä varsin kaukana ihmiskeskittymistä. Kaupunkien ihmisille tärkeätä ja motivoivaa on lähiluonnon, pihojen, liikenneväylien, puistojen ja entisten metsien sirusten suosiminen ja laajentaminen. Lähiluonnon tärkeys on ehkä ainoa asia, jonka koin puuttuvan Kauppisen käsittelystä. Globaalien ongelmien äärellä ihminen tuntee usein voimattomuutta. Oman lähiluonnon vihertäminen on sekä mahdollista että palkitsevaa. Siihen voi ottaa mukaan myös ne tulevat aikuiset, joiden elämisen mahdollisuudet riippuvat siitä, saadaanko ilmaston lämpeneminen ja luontokato ajoissa pysähtymään.