Itärajan monet kasvot

Petri Pöntisen kirjoittama ja Marjo Tynkkysen valokuvaama kirja Itäraja - Löytöretkiä naapuruuden mutkikkaaseen historiaan (Siltala 2025) on mielenkiintoinen yritys kirjoittaa tähän vihalla raskautettuun aikaan aidosti monesta kulmasta aihettaan lähestyvä tieto- ja elämyspaketti. Työtä on tehty perusteellisesti, aikaa ja vaivaa säästämättä. Se on myös tuottanut ilahduttavan rikkaan ja osin yllättämään kykenevän sisällön, johon ennakkoluuloista vapaa lukija – ainakin hän – voi sujahtaa melkein mistä tahansa kirjan 21:n luvun tarjoamasta ovesta. Koska kirjoitan tätä juuri joulun alla, mieleen tuli perinteisen adventtikalenterin 24 luukkua. Tässä niitä on muutama vähemmän (todellisuudessa 23, ei 21), mutta rohkenen sanoa, että jokainen on antoisampi kuin latteat karkilla ja kiiltokuvilla houkuttavat kalenterit.

Pöntisen ja Tynkkysen metodi on näennäisesti hyvin perinteinen, mutta erona useimpiin muihin case study-tekniikkaa soveltaviin tietokirjoihin on yllättävän luontevasti toimiva rajan läheisyyden pisteisiin matkustaminen, ihmisten jututtaminen ja asioiden taustoittaminen ilman lehtijutun kiireen tuntua. Kohteissa ovat mukana kaikki lukijan etukäteen odottamat, kuten Raatteen tie tai Saimaan kanava, mutta myös yllätyksiä, kuten kolttasaamelaisten vaiheita avaava, tavattoman kiinnostava luku. Kirjan luettuani ei tullut mieleen mitään näkökulmaa, jota olisin jäänyt kaipaamaan. Kirjan tuore kuvitus on oman kehunsa arvoinen, nyt ei ole laadusta tingitty hiukkaakaan. Kuvat kertovat sekä omaa tarinaansa että tukevat tekstiä. Hienosti onnistuttu!

Ilahduttavasti kirja on rakennettu enemmän ystävyyden ja riippuvuuden kuin vihan ja erilaisuuden palikoista. Voi ehkä sanoa, että kirjasta löytyy kyllä annos Nato-Suomessa välttämätöntä asenteellisuutta, mutta se on mukana pehmeästi ja niin, että se väistyy nopeammin paljon kiintoisampien tarinoiden tieltä. Itäraja pitää koko ajan ihmiset ihmisenä, vaikka uskonnot, kielet ja tavat vaihtelevat rajan molemmin puolin aivan kuten ne vaihtelevat rajan suojaaman yhteisönkin sisällä. Riipaisevia kohtaloita kerrotaan niin monelta kantilta, että valmista ennakkoluuloa on uskoakseni vaikea pitää yllä ainakaan koko kirjan mittaa. Se jo on merkittävä saavutus, melkeinpä tekisi mieli sanoa ettei tämän tasapainoisempaa itärajan käsittelyä ole kirjoitettu.

* * *

Olen itse tehnyt maantieteen pro gradu -tutkielmani Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan kulun syistä, joten luin tätä näkökulmaa erityisen suurella mielenkiinnolla. Toisen maailmansodan tuloksena vakiintunut nykyinen raja on monella tavalla paradoksaalinen jopa eurooppalaisen rajojen historian näkökulmasta. Itsenäistyneen Suomen valtapuheessa itärajalle annettiin alusta lähtien voimakkaasti kansallishenkinen, sotimista vaativa ja vieraan etäällä pitämistä korostava luonne. Historiallisesti katsoen tällainen asenne on varsin tuore ilmiö, jollainen saattoi ilmaantua vasta kansallisvaltioiden hahmottumisen myötä. Kun Suomessa on muisteltu esimerkiksi 1700-luvun kamalia sotia, ei niitä käyty vielä Suomessa, vaan Ruotsin melko tuoreen kuningasvaltion ja Venäjän jokseenkin yhtä tuoreen keisarikunnan välillä. Meillä ei ole myöskään haluttu muistella, kuinka usein nuo sodat aloitti Ruotsi ja venäläiset vaan vastasivat samalla mitalla ja pääkärsijöiksi jäivät Ruotsin itäisen puskurin onnettomat asukkaat.

Nykyihmisen mielessä "raja", aivan erityisesti "itäraja" on ennen muuta este, esteistä jyrkin. Tämäkin on korkeintaan sadan vuoden ikäinen ilmiö, 1800-luvun eurooppalaiset katselisivat ihmeissään niitä Suomen itärajan osia, jotka on varustettu kolmen metrin korkuisella teräsaidalla, jonka tarkoitus on – kuten virallinen selitys antaa ymmärtää – estää Venäjän pahantahtoisesti Suomen rajan yli tyrkyttämät maahanmuuttajien laumat. Raja tarkoitti eurooppalaisille lähinnä tietulleja, eikä rajan kulkua vaivauduttu tarkemmin merkitsemään maastoon, ellei oltu tiheästi asutulla seudulla. Kun Suomi oli eurooppalaisesta näkökulmasta tyhjä metsien ja järvien erämaa, ei sen paremmin Ruotsilla kuin Venäjälläkään ollut suurta intressiä ruveta konkreettisiin toimiin rajojen suhteen. Rajakiviä kyllä nimettiin, mutta kukaan ei ruvennut syynäämään, minkä niemen tai notkon kautta se mystinen raja oikeasti menisi.

Perinteistä raja-ajattelua haastaa erityisesti kirjan luku 14, joka kertoo Suomussalmen itäosien vienankarjalaisista kylistä, Kuivajärvestä ja Hietajärvestä. Ennen 1900-lukua Vienan Karjalan ortodoksiset yhteisöt eivät juuri muodollisista rajoista piitanneet, paljon tärkeämpiä olivat praasniekat, joihin tultiin laajalta alueelta, joita Tukholmassa ja Moskovassa tarkasteltiin eri valtakuntien osina. Suomen itsenäistymistä seuranneet heimosodat ja valtiolliset vihanpidot eivät olisi vienankarjalaisia liikuttaneet, mutta pantiin liikuttamaan, haluttiin tai ei. Traagisinta lienee ollut se, ettei oman kulttuurinsa yhdistämiä vienankarjalaisia loppujen lopuksi pidetty kummassakaan valtiossa luotettavina: suomalaisille he olivat liian venäläisiä ja venäläisiä taas liian suomalaisia. Ja sen seurauksena loputon ikävä rajan taakse jääneitä sukulaisia ja ystäviä.

* * *

Itäraja ei kaihda kuvailemasta vaikeita asioita, joita Suomen itärajalla riittää ja varsin tasapuolisesti molemmilta puolilta synnytettyinä. Muodollisesti itäraja on tällä hetkellä täysin suljettu, Venäjälle täytyy matkustaa Norjan tai Viron kautta. Niin monet niistä, joilla on lähisukulaisia rajan väärällä puolella, myös tekevät, kun eivät muutakaan voi. Venäjä ei ainakaan aktiivisesti pyri estämään suomalaisten vierailuja kiertoteitse, mutta venäläisten on turha edes yrittää Suomeen, mitään kautta. Raja ei aukene, ja se on selkeästi Suomen päätös, eduskunnassa siunattu olotilan ja asenteen vahvistus. Kaikki tietävät, että Venäjän valtiovaltaa hetkauta vähääkään, että raja Suomeen on suljettu. Mutta se hetkauttaa niitä kymmeniä tuhansia ihmisiä, joiden henkilöhistoria sitoo heidät molempiin valtioihin. Virallisesti heidän asiallaan ei ole Suomessa puolustajia. Mitäs tulitte tänne, taitaa olla tavallisin asenne.

Itäraja kertoo viralliseen tylyyteen nähden täysin toisenlaisista suhteista. Luku 20, "Naapurit Vuoksen rannalla", kertoo imatralaisesta Mirva Sukhanovista, joka laskee käyneensä Venäjän puolella Svetogorskissa eli "Svetossa" ainakin tuhat kertaa. Luvun 21 "Rakkautta yli rajojen" päähenkilöinä ovat suomalainen Olli ja Sortavalasta kotoisin oleva Anjelika. "Se, mikä oli ennen lähellä, on äkkiä käsittämättömän kaukana." (s. 269) Nämä ihmiset oppivat elämään rajasta huolimatta, kunnes se yhtäkkiä ei ollutkaan enää mahdollista. Pöntinen ja Tynkkynen tuntuvat olevan vahvasti juuri näiden arjen kärsijöiden puolella ja ennustelevat, että "Venäjälle lähtevät ensiksi ne suomalaiset ja venäläiset, joilla on rajan takana sukua ja ystäviä." (s. 290) 

Suomessa ei ole tällä hetkellä ulkopoliittisesti korrektia ja henkilökohtaisen koskemattomuuden näkökulmasta turvallista puhua mahdollisimman matalien rajojen puolesta. Loputtomalla pelottelulla, mutta myös historian karuilla tapahtumilla, on ihminen saatu pelkäämään sitäkin, mitä ei aina ole pelätty. Ulospäin suuntautuneet ovat aina nähneet rajat enemmän mahdollisuuksien kuin uhkien tarjoajina. Kun Suomi oli yli vuosisadan osa Venäjän valtiota, suuriruhtinaanmaan itärajalla oli vain tulliraja, jonka kautta käytiin vilkasta ja molempia osapuolia hyödyttänyttä kauppaa. Antikommunismin aatteeseen lujasti uskovat suomalaiset vuorineuvokset kävivät kilvan Suomelle edullista bilateraalikauppaa Neuvostoliiton kanssa. Sekin hyödytti molempia, vaikka eri tavalla. Jos Suomi olisi viisaiden johtama kansakunta, pyrkisimme raja-aitojen rakentamisen sijasta mahdollisimman kevyeen taloudelliseen rajaan. Miljoonakaupunki Pietari elätti aikoinaan suurta osaa Suomessa. Nyt sellaisesta voidaan korkeintaan uneksia tai nähdä painajaisia.