Herkät ja sähköllekin herkät

Käsite ”sähköyliherkkyys” on juurtunut suomen kieleen 2000-luvun aikana. Ei vähiten siksi, että monet hyvällä bisnesvainulla varustetut kauppiaat ovat kiirehtineet tarjoamaan reilusti hinnoiteltuja tuotteitaan hoitamaan näitäkin vaivoja. Pahimmissa tapauksissa myyntiä on edistetty aktiivisella ”mielipidekirjoittelulla”, joiden yhteydessä jotenkin on unohtunut kertoa, että huolestunut kirjoittaja myy muina aikoina tuotteita ”sähköyliherkille”.

Miksi käytän termiä lainausmerkeissä? Tähänastisen tieteellisen tutkimuksen perusteella ei ole näyttöä siitä, että olisi olemassa ”sähköyliherkkyydeksi” kutsuttu sairaus, jonka aiheuttaisi sähkömagneettinen säteily. Monenlaisia oireita on todistetusti esiintynyt, mutta niiden yhteys väitettyyn ongelmien lähteeseen on vähintäänkin kiistanalainen. Useimmissa sokkotesteissä itsensä ”sähköyliherkiksi” ilmoittaneet eivät ole pystyneet kertomaan, milloin heidän lähellään on säteilyn lähde, milloin ei.

Koska joidenkin yksittäisten ihmisten reagointi sähkömagneettiseen säteilyyn on kuitenkin osoittautunut lantinheittoa todennäköisemmäksi, ei ole syytä sulkea pois sellaista mahdollisuutta, että ihmiselimistöllä voisi olla yksilöllisenä ominaisuutena kyky aistia myös sellaista säteilyä, joka on valtaosalle ihmisistä täysin huomaamatonta. Tätä mahdollisuutta on syytä tutkia siinä missä mitä tahansa muutakin fysiologista ominaisuutta. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole syytä tulkita asiaa niin, että nämä muutamat poikkeusyksilöt todistaisivat ”sähköyliherkkyyden” todelliseksi ilmiöksi.

Äkkiseltään koko puhe ”sähköyliherkkyydestä” voi tuntua turhalta, koska se ei kuitenkaan ole suurten ihmisjoukkojen kokema vaiva (alan toimijat tosin väittävät, että EU:n alueella olisi 13 miljoonaa oireista kärsivää). Jos kuitenkin ajatellaan asiaa luonnontieteen valossa, on väite ”sähkön” terveyshaitoista yhteiskunnallisesti niin raju, ettei sitä voi jättää huomiotta. Pelkästään matkapuhelimien ja niiden lähetystekniikan vaikutuksista ihmiseen on tehty paljon tutkimuksia, joissa on panoksena jättimäisten taloudellisten sijoitusten tuleva arvo. ”Sähköyliherkkyydellä” rahaa tekevien onkin ollut helppo ratsastaa väitteellä, että kännykkäfirmat ovat vääristelleet tutkimuksia tai että uskottavaa tutkimusta ei ole mahdollista tehdä kännykänvalmistajien vaikutusvallan takia.

Vaikka ilmiö lienee todellinen, sen syistä vallitsee siis täydellinen erimielisyys. Pääosa tutkijoista ja tiedemiehistä ei pidä tutkimustulosten valossa uskottavana väitteitä oireiden aiheuttajista, eikä ilmeisesti edes teoreettista mallia siitä, mistä voisi olla kysymys, ole olemassa. Yksilöitten kertomukset omista reaktioistaan ovat niin kirjavia, että on täysin epäselvää, puhutaanko edes pelkästä sähkömagneettisesta säteilystä, vaan myös kaikesta muusta ”allergiasta”.

Suomen Sähköherkät ry (entinen Suomen Sähköyliherkät eli tuo ”yli” on jätetty nimestä pois, ilmeisesti PR-syistä) pyrkii ennen muuta saamaan viranomaiset hyväksymään heidän edustamansa herkkyyden sairaudeksi ja sairastuneet sosiaalietuihin oikeutetuiksi. ”Sähköyliherkkyyden” virallinen määrittely sairaudeksi lienee järjestölle samalla lailla tärkeää kuin esimerkiksi skientologeille on saada oma ohjelmansa hyväksytyksi ”uskontona”. Siksi järjestö ei ollut tyytyväinen tuoreeseen ”ympäristöherkkyyden” saamaan tautiluokitukseen, koska se tunnustaa vain oireet, ei itse sairautta.

* * *

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella sellaisen, jonka maailmankatsomus nojautuu rationaaliseen skeptisyyteen ja tieteellisen tiedon arvostamiseen? Jyrkin tulkinta lienee ”sähköyliherkkyyden” tulkitseminen ihmisen mielikuvituksen ja itsesuggestion tuottamaksi harhaksi tai suoraan "hysteeriseksi" reaktioksi. Tällä kannalla on ollut mm. radiotekniikan professori Martti Tiuri, vaikka ilmaisikin asian värikkäämmin. Hiukan lievempi tulkinta on se, että ihminen vain selittää todelliset vaivat yhdellä kaikenkattavalla tavalla saadakseen huonolle ololleen selityksen. Tämä on alan kauppiaille ihannetilanne, koska erittelemättömän pahan olon torjumiseen voida myydä melkein mitä tahansa ja jos se ei ”toimi”, voidaan aina todeta, että potilaan yliherkkyys vaatii vielä rankemmat laitteet suojaksi.

Itse pidän todennäköisenä, että pääosa ”sähköyliherkkien” oireista kuuluu ns. psykosomaattisten ilmiöiden piiriin. Yhden oireen ”selittäminen” tavattomalla herkkyydellä sähkökentille tms. johtaa helposti siihen, että oireita tulee jatkossa lisää aina kun potilas keksii olevansa jonkin säteilyn piirissä. Tämä ei tarkoita, että ihmisellä ei voisi olla aivan oikea vaiva, sairaus tms., mutta syyn vierittäminen ”sähköyliherkkyydelle” on sepitettä. Sellaiseen on ihmisellä voimakas taipumus ja houkutus aina, kun vaivoille ei lääketiedekään löydä mitään selkeää syytä. Onhan helpompaa, jos kaikkeen onkin syyllisenä ”sähkö” tai jokin muu vastaava.

Arkikokemuksen mukaan erilaiset selittämättömät vaivat tuntuvat kasautuvat yksille ja samoille ihmisille. Ei olisikaan kovin kummallista, jos voitaisiin tieteellisestikin osoittaa, että joidenkin yksilöiden elimistö reagoi poikkeuksellinen herkästi vähän kaikkeen, myös sellaiseen, jolla ei oikeasti voi olla vaikutusta, mutta jonka mieli voi kokea uhkaavaksi. On silti kokonaan eri asia väittää tai todistaa, että kyseessä olisi jokin sairaus siinä mielessä kuin lääketiede asian näkee. Esimerkiksi pölyinen ilma vaikuttaa useimpiin ihmisiin epämiellyttävästi. Sitä rupeaa yskittämään ja aivastuttamaan, vaikka olisi kuinka terve muuten. Jotkut kuitenkin reagoivat ilman pölyyn hyvin voimakkaasti, kuten ns. homeongelman kohdalla on voitu todeta. Ilmassa leijuvat homeitiöt voivat tehdä jotkut meistä työkyvyttömiksi. Asiayhteys on tässä tapauksessa kuitenkin selkeästi havaittavissa, tutkittavissa ja osoitettavissa.

En itse pidä uskottavana Suomen Sähköherkät ry:n edustamaa näkemystä, jonka mukaan kyseessä on sairaus nimeltä ”sähköherkkyys” tms. Ihmisten raportoimien vaivojen yleistymistä ei ole voitu osoittaa (lääke)tieteellisesti minkään sähkö- tai muun tekniikan lisääntymisen seuraukseksi. Mitään tiedettä hipaisevaakaan teoriaa siitä, mikä erilaisia herkkyysreaktioita aiheuttaisi, ei ole olemassa. Alan toimijoiden ”teoriat” sähkökenttien vaarallisuudesta eivät perustu tutkimukseen tai edes teoriaan, niissä vain osoitetaan sormella oiretta ja jotain sellaista ilmiötä, jonka arkijärki voisi hyväksyä selitykseksi tai syylliseksi. Sellainen on silkkaa hölynpölyä.

Itsensä ”sähköyliherkiksi” ilmoittaneiden toistuva epäonnistuminen testeissä, joissa he eivät ole kognitiivisin keinoin voineet tietää, ovatko vaaralliseksi ilmoittamansa säteilyn kohteena vai eivät, on minusta painava näyttö sen puolesta, että kyseessä on korkeintaan psykosomaattinen oireyhtymä, jollaista kansankielellä myös luulotaudiksi kutsutaan. Ihminen voi voimakkaan suggestion seurauksena saada vaikka palorakkulan iholleen, joten raportoidut oireet eivät vaikuta mitenkään mahdottomilta psyykkisen (itse)suggestion seurauksina.

En silti pidä järkevänä saati kohtuullisena osoitella itsensä ”sähköherkiksi” kokevia ihmisiä sormella. Selkeitä huijareita joukossa tuskin on, koska ainakaan toistaiseksi ei yliherkkyyttä teeskentelemällä voi saavuttaa taloudellisia tai sosiaalisia etuja (laitteita ja aineita myyvät ovat asia erikseen). Elämän hankalaksi tekevistä reaktioista kärsivää ei välttämättä auta, vaikka hänen sanotaan kärsivän psykosomaattisesta oireilusta. Vaikka näin olisi, ihminen tarvitsee ihan oikeaa hoitoa. Mutta sen sijaan, että pyritään muuttamaan koti Faradayn häkiksi kalliilla rahalla, voisi olla tarpeen paneutua kokonaisvaltaisesti tällaisen ihmisen elämään ja sen osatekijöihin. Veikkaan, että itsensä ”sähköherkiksi” kokevilla on usein myös yhtä ja toista muutakin hankaluutta elämässään. Sellaisesta ei kuitenkaan pidä ihmistä rangaista, vaan häntä täytyy auttaa.