Onko ihmiskunnan olemassaolo tärkempää kuin miljoonien ihmisten kärsimys? Melkein koko elämäni olen pohtinut eettistä valintatilannetta, jossa sormeni alle tarjoutuisi nappi, jota painamalla koko ihmiskunta (ehkä myös muu eliökunta) häviäisi olemasta saman tien. Mikä estäisi painamasta ja päästämästä kärsimyksistään niitä miljoonia ihmisiä, joiden elämä ei ole eikä koskaan tule olemaan muuta kuin kärsimystä?
Kysymyksenasettelu ei taatusti ole omaperäinen, eikä kukaan liene tarjonnut siihen yksinkertaista vastausta. Silti se piinaa minua aina, kun näen uutisia nälänhätäalueilta tai vaikkapa juuri nyt IS-järjestön hyväksymät ohjeet ei-musliminaisten ja lasten orjuuttamisessa ja seksuaalisessa riistosta.
Jos me kaikki häviämme, kukaan tai mikään ei jää harmittelemaan. Ympärillämme levittäytyvät maailmankaikkeus ei tähänkään asti ole kiinnittänyt meihin mitään huomiota, mitättömään entropia-anomaliaan yhden tavallisen galaksin yhden tavallisen aurinkokunnan keskivaiheilla. Mitä haittaa siis olisi siitä, jos ihmiskunta häviäisi?
Järki vastaa lyhyesti, ei mitään haittaa. "Haittaa" ei voi olla ilman huomioijaa, kriitikkoa. Uskonnollisuuteen taipuvaisilla ihmisillä vastaus voi olla "jumala ei pitäisi siitä". Mutta miten me voisimme mitään tietää tällaisen jumalolennon harminaiheista. Ehkä jumalakaan ei piittaisi siitä, mitä meille tapahtuu.
Tunne etsii perusteluja kaikesta siitä kauniista, hyvästä ja mielenkiintoisesta, mitä ihminen on kaiken hirveytensä lisäksi saanut aikaan. Nehän ovat totta ja oikeutettuja tulemaan pohdintaan mukaan. Ihmiskunnan mukana katoaisivat myös Mozartin musiikki, Tove Janssonin maailmat ja Miyazakin elokuvat. Lopullisesti, kokonaan.
Mutta kaipasiko niitä kukaan niinä miljardeina vuosina, joiden aikana yksinkertaisista alkueliöstä kehittyi ajatteluun kykeneviä eliöitä? Milloin itse asiassa on ihmiselle kehittynyt kyky murehtia jo etukäteen jonkin katoamista? Murehtivatko Altamiran tai Lascaux'n luolamaalarit kättensä töitten mahdollista tuhoutumista? Oliko jo Mozartilla itsellään jo huoli sävellystensä säilymisestä jälkipolville (hän osasi kyllä olla huolissaan varastelevista kollegoista ja kustantajista, mutta se lienee eri asia)?
* * *
Ajatus ihmisyyden tai ihmisen luoman taiteen minkäänlaisesta itseisarvosta taitaa olla suhteellisen uusi ilmiö, vaikka en todellakaan osaa sen syntyä ajoittaa kysymyksiä tarkemmin. Osa ihmisistä ei ole koskaan pitänyt muitten henkisiä tai aineellisia aikaansaannoksia minkään arvoisina. Milloin mistäkin syystä on tuhottu valtavasti sellaista, minkä säästämistä tänä päivänä pidämme itsestään selvänä. Tuhotaan myös tänä päivänä.
Vielä piittaamattomammin suhtaudumme toisten ihmisten elämään, hyvinvointiin, kärsimyksiin. Emme kaikki, mutta liian moni meistä. Hyvinvointi on vain joidenkin ihmisten etuoikeus, ei kaikkien. Jos esitän nappikysymyksen Guantánamossa kidutettavalle terroristiepäillylle tai jihadistien leirillä raiskattavalle ei-muslimitytölle, onko heillä mitään syytä olla pyytämättä pikaista painallusta?
Tuollaista nappia ei ole kenellekään tarjolla (maailmanlaajuinenkaan ydinsota ei välttämättä tuhoaisi kaikkea elämää), mutta kärsimys näyttää olevan loppumatonta. Kaikki siitä ei ole ihmisen omaa tekoa, luontohan suhtautuu meihin yhtä piittaamattomasti kuin avaruus. Maa järisee, tsunamit ja pyörremyrskyt kiitävät täysin meistä riippumatta ja ajattelematta. Mutta ihmisen toiselle ihmiselle aiheuttama kärsimys ei ole väistämätöntä, vaikka siltä joskus näyttääkin.
* * *
Oma kärsimyksensietokykyni on vanhemmiten laskenut erittäin alas. Fiktiivinenkin kärsimys on yleensä vaikeaa seurattavaa, oikeasta puhumattakaan. Tietoisuus joka hetki kärsivistä ihmisistä, ei pelkästään mutta erityisesti lapsista, saa minut toivomaan aurinkomme äkillistä räjähdystä tai jotain muuta kosmista tapahtumaa, joka puolestani hoitaisi tuon viimeisen napinpainalluksen tehtävän.
Sitä odotellessa on tehtävä kaikki mahdollinen kärsimysten minimoimiseksi. Tapoja on lukemattomia, järjestöjäkin on mistä valita, kunhan ei valitse piittaamattomuutta. Älä ole tyytyväinen siihen, ettet itse juuri nyt kärsi. Kaikilla ei todellakaan ole yhtä hyvä tilanne, etkä sinäkään voi olla varma tulevaisuudesta. Siksi vastusta väkivaltaa, sotaa, vihaa ja vihanlietsontaa. Siksi puolusta koulutusta kaikille, hyvän tekemistä aina kun mahdollista, rauhantyötä, oikeudenmukaisuutta, jokaisen oikeutta elää ilman toisen ihmisen aiheuttamaa kärsimystä. Älä ainakaan lisää kärsimysten määrää omilla toimillasi. Sen voi jokainen meistä tehdä.
Kysyt, onko Guantánamossa kidutettavalla terroristiepäillyllä tai jihadistien leirillä raiskattavalla tytöllä mitään syytä olla pyytämättä pikaista napinpainallusta. Kysymyksesi muotoilu sisältää ajatuksen, että heillä EI ole mitään syytä olla sitä pyytämättä, toisin sanoen että he sitä pyytäisivät.
VastaaPoistaVaan haluavatko sittenkään kärsivät itse kuolla? Monet haluaisivat, epäilemättä, varsinkin kivuliaasti parantumattomasti sairaat ja varsinkin vanhat ja kivuliaasti parantumattomasti sairaat, mutta että kaikki? Keskitysleireiltä hengissä selvinneet kertovat valtavasta henkiinjäämistaistelutahdosta.
Eivät he ainakaan sen takia halua kuolla, että meillä onnekkailla olisi mukavampaa kun eivät muiden kärsimykset aiheuttaisi meille ahistusta (tietysti olisimme sitten itsekin kuolleita). Tiedän että tätä et tarkoita mutta tämmöinenkin konnotaatio kirjoituksellasi on.
Minä en painaisi tuhonappia. Tosin olen varma että ihminen huolehtii itse omasta tuhostaan, hitaasti. Ei ihminen voi valita mitä tekee yhtään enempää kuin isorokkovirus, tai kissa.
Mitään haittaa tietystikään ei ihmisen katoamisesta maapallolta ole, päinvastoin muulle luonnolle siitä olisi valtava hyöty. Ihminen ei ole missään luonnon kiertokulun vaiheessa tärkeä rengas.
Kirjoituksesi on tietenkin tarpeellinen ja tavanomaista vaikuttavampi vetoomus hyvien asioiden tukemisesta.
(Kommenttien lisäys on hankalaa - on viisainta kopioida kommentti hiireen ennen toimenpiteitä. Kommentin päiväys ja aika ovat ihan pielessä. Edellisen kommentin postasin ti 16.12.2014 klo 9:01.)
VastaaPoistaEn voi tietää epätoivoisessa tilanteessa olevan ihmisen ajatuksia, mutta kysymykseen sisältyi kyllä oletus, että sekä oman itsensä ja ehkä kohtalontovereidensakin takia ihminen ei kaikissa tilanteissa haluaisi ihmiskunnan säilyvän. Keskitysleireiltä pelastui yksittäisiä ihmisiä, tilanne ei aina ollut lopullisen epätoivoinen (todellisuus tietysti valkeni suhteellisen nopeasti, jos henkeä ei heti viety).
VastaaPoistaTätä meidän ahdistuksemme poistamista en minäkään usko esiintyvän, se ei tullut itse asiassa mieleenkään.
Enhän minäkään voi olla varma, mitä tuollaisella tuhonapilla todellisuudessa tekisin. Taustalla oleva kysymys on kuitenkin joka päivä jollain lailla mielessä, valitettavasti.
En osaa sanoa, mistä blogialusta tuon päiväyksen ottaa. Kun nyt painan TÄTÄ nappia, tietokoneeni kello on 19.43 ja päivä on 16.12.2014.
Heikki P.
Totta, kellonaika on jotain amerikanaikaa tms., minun tapauksessani 10 tuntia pielessä. - HP
VastaaPoista