Kirjailijan paras ystävä?

En yleensä puutu kirjailijoiden (siis oikeiden Kirjailijoiden eli fiktiota tekevien) asioihin, mutta Suomen Kirjailijaliiton tuoreessa jäsenlehdessä (lehden nimi on osuvasti Kirjailija) on laaja juttu "lukuaikapalveluista" ja tekijänoikeudesta. Niistä en malta pysyä erossa. Olen tässä myös oikeiden kirjailijoiden asialla, en aja omaa etuani, joten yrittäkää kestää.

Venla Hiidensalon kokoama juttu "Lukuaikapalvelut tulevat: Kirjojen Spotify vai myynnin piristysruiske" pohdiskellaan eri näkökulmista sitä, mitä kirjallisten sisältöjen verkkojakelussa ehkä on tapahtumassa ja sitä, minkä kokoinen tai -makuinen luu näyttää jäävän luovalle kirjoittajalle käteen, kun kustantaja ja muut välikädet ovat ottaneet omansa. Tilanne näyttää lievästi sanoen aika kylmäävältä: häntä heiluttaa koiraa, mutta sekin tehdään mahdollisimman vähällä informaation jakamisella. Vähän tietävä ei välttämättä osaa tehdä oikeita ikäviä kysymyksiä. Tilanne tuskin on sattumaa. Vaikka klassiset kustantajan pumpulipussissa lilluvat ja ennakoitaan ryystävät kirjailijat taitavat olla enää elävää perinneaineistoa, voi Kirjailijan jutun perusteella kyllä kysyä, ovatko nykyajan kirjailijat asemoineet itsensä oikein?

Faktahan on, että kirjallisten sisältöjen verkkolevitys ei ole kunnolla käynnistynyt. Englanninkielisessä maailmassa syntyy sentään jonkinlaisia kustantajia ja Amazonin kaltaisia toimijoita hyödyttäviä käyttömassoja, Suomessa ei niitäkään. E-kirjat ovat jääneet kuriositeetiksi, joka ei muuksi muutu säännöllisin väliajoin kirjoitettavilla tekohengityshypetyksillä. Merkittäviä syitä on kolme: kohtuuton hinta eli ahneus, teknisen standardoinnin epäonnistuminen eli mokataan mieluummin kaikki ja kuluttajien kulttuurinen haluttomuus luopua hyvin toimivasta käyttöliittymästä eli paperikirjasta. Pidän tätä perinteistä e-kirjaa epäonnistumisena, minkä kai puheet "lukuaikapalveluista" todistavat oikeiksi. Tulevaisuudessa tilanne voi kuitenkin olla toinen. Kirjailijalle se tulevaisuus voi olla miellyttävällä tavalla toinen vain, jos pelin säännöt muutetaan.

* * *

Miksi kirjailijat antavat kustantajien määrätä tahdin, tanssilajin ja tulonjaon? Eivätkö kirjailijat ole käsittäneet, että pitämällä verkkojakelun oikeudet (vääristyneessä nykykielessä "digitaaliset oikeudet") omissa käsissään heillä on mahdollisuus nousta kirjallisten sisältöjen julkaisemisessa paarialuokasta päättäjäksi? Eivätkö kirjailijat tajua, että kustantaja on aseeton ilman julkaisu- ja levitysoikeuksia? Vai eivätkö kirjailijat vaan jaksa välittää? Koko asetelma - jota myös Kirjailijan juttu heijastelee - on harhainen. Ei kustantajaa oikeasti kiinnosta luovan kirjailijan etu. Kun Otavan Antti Kasper väittää, että intressi on yhteinen ("mahdollisimman suuri myynti"), hän vaikenee kokonaan olennaisesta eli tulonjaosta. Jos kustantaja ajattelisi muutakin kuin omaa liikevoittoaan, luovan tekijän rojaltiprosentti olisi aina kaksinumeroinen ja se ensimmäinen ei olisi 2 vaan 7, 8 tai 9.

Tiedän toki, että monet kirjailijat ovat persoonina kyvyttömiä puolustamaan omia etujaan, kuten niin moni meistä ihmisistä muutenkin. Kirjailijoitten etujärjestö kuitenkin on olemassa pelkästään kirjailijoitten edun puolustamiseksi, joten siltä sopii odottaa sekä realistista että itsekästä suhtautumista olennaiseen eli rahan jakamiseen. Minusta Venla Hiidensalon juttu antaa kustantajien aivan kohtuuttomasti puhua omaa propagandaansa ja jättää samalla käyttämättä tilaisuuden lietsoa luovat kirjoittajat kapinaan. Tällä hetkellä paras neuvo jokaiselle kirjailijalle olisi: älä tee kustannussopimusta verkkojakelusta, joka hyödyttää enemmän kustantajaa kuin sinua. Jos et saa selvää, mikä tulojen jako tulee olemaan, sinua huijataan raskaimman päälle. Jos kuvittelet, että kai se nyt ainakin fifty-fifty on, tulet pettymään. Älä tee kustantajalle edullista sopimusta, ellet ole jo valmiiksi riittävän hyvätuloinen.

Perinteisen kustantamisen työnjaossa kustantajasta on monelle kirjailijalle ollut aidosti hyötyä ja apua. Moni kaunokirja olisi ilman muuta jäänyt julkaisematta ilman nykyisen kaltaista kustannusteollisuutta. Hinta on aina ollut kova eli kirjailija myy tavaransa siihen hintaan, minkä kustantaja suostuu maksamaan. Mutta paperikirjojen maailmassa asiat ovat sentään olleet jotenkin arkijärjen ulottuvilla ja myyntitilityksistä on voinut jotain ymmärtää. Kuten Hiidensalon jutusta käy ilmi, verkkojakelussa ei kukaan tunnu tietävän täsmällisesti mitään (se on tietysti hämäystä, mutta vaikea todistaa). Kirjailijan ei kuitenkaan pitäisi koskaan unohtaa tärkeintä sääntöä: verkkojakelun kustannukset ovat hyvin lähellä nollaa. Kun levityskuntoinen PDF tai muu on valmis, jatko ei tuota enää uusia kustannuksia. Se on hyvä hetki kysyä, miksi kirjailija ei saa verkkojakelun voitosta suurinta osaa.

* * *

Yksittäinen kirjailija on harvoin asemassa, jossa hän voi ilmoittaa, että julkaisen seuraavan teokseni itse ja otan kaikki tuotot itselleni. Vai onko? Miksi melkein kaikki suomalaiset kirjailijat antavat pääosan luovasta työstään tulevasta tuotosta vapaaehtoisesti välikäsille? Onko siihen jokin pakko, kuten oma kyvyttömyys, pelko jostain kustannusmaailman kostosta tai jotain vielä oudompaa? Kirjailija on yrittäjä, jolla on sopimusvapaus. Tai on siihen asti, kunnes nimi on kustantajan laatimassa asiakirjassa, jolla tuo vapaus myydään, minun mielestäni pilkkahintaan. Suomessa on ehkä 10-20  kirjailijaa, jotka ainakin teoriassa voisivat ilmoittaa kustantajalle, että jos en saa verkkojakelutulosta 75%, en tee kanssanne sopimusta. Kuinka monella näistä potentiaalisista uhmakkaista on jo oma kustantamo eli ei turhia välikäsiä? Aika harvalla.

Perinteiset kaunokirjallisuuden kustantajat ovat onnistuneet luomaan illuusion omasta korvaamattomuudestaan. Historiallisesti katsoen onnistuminen ei ole yllättävää. Mutta illuusion kestävyys myös verkkomaailman aikana hämmästyttää ainakin itseäni. Ilmaisulla "Otavan kirjailija" on edelleen lumovoimaa, vaikka karussa todellisuudessa Otavakin satsaa pakollista enemmän vain muutamaan harvaan nimeen (eikä siinä haittaa, jos on nuori, nätti ja erittäin hyvin myyvä). Muut saavat käytännössä pärjätä miten parhaaksi katsovat. Me kirjojen lukijat pönkitämme osaltamme tätä illuusiota ajattelemalla vanhastaan, että Otavan tai Tammen nimi kirjan selässä on jonkin "laadun" tae. Näinhän ei asia ole, jos on koskaan ollutkaan. Kaupallinen kustantaja julkaisee sitä, mikä myy.

Minusta nyt on korkea aika kirjailijoiden nousta kapinaan ja ilmoittaa yhdellä suulla, ettei verkkojakelun sopimuksia enää tehdä kustantajien sanelemilla ehdoilla. Jos kustantaja haluaa kokeilla "lukuaikapalvelua" (se tulee toimimaan vain, jos hinta pudotetaan Spotifyn ja Netflixin tasolle, mikä on kustantajille mahahaavan arvoinen ajatus), se on syytä sallia vain kirjailijoiden määrittämillä ehdoilla, joista tärkein on, että nettotuotosta enemmistön täytyy tulla luovalle tekijälle, ei valua välikäsille, joiden panos myynnissä voi olla jotain välillä aika merkittävä - nolla. Jos olisin Suomen Kirjailijaliiton jäsen, vaatisin etujärjestöäni tappelemaan, en myötäilemään ja "ymmärtämään" kustannusmaailmaa.

* * *

Jossain tulevaisuudessa kaupallinen kustannustoiminta perinteisessä mielessä päättyy ja sen tilalle tulee jonkinlainen kumppanuuteen tai omatoimisuuteen perustuva julkaisumalli. Tulevaisuuden kirjailija käyttää muuta kuin omaa kustantamoaan vain siinä tapauksessa, että kustantajalla on tarjota luovalle kirjoittajalle jotain merkittävää etua (sellaiseksi ei lasketa sitä, että kustantaja pääsee vetämään välistä maukkaan siivun). Tuo tulevaisuus ei kuitenkaan toteudu itsestään. Toisten luovuudella elävien valta voi myös jatkua. Valinta on jokaisen luovan kirjoittajan - ja heidän etujärjestönsä.

(Tämän kömpelön kollaasin suuri koko johtuu Pegasoksen silmästä, jonka suunta ei pienemmässä koossa oikein erotu. Ilman sitä taas kollaasissa ei ole mitään ideaa.)