Vihollinen, vihollinen, vihollinen

Raimo Pesosen kirja Viholliskuvien paluu (Like 2016) on ulkonaisesti vaatimaton, mutta sisältä täyttä asiaa. Pesonen on kerännyt yhteen kaiken olennaisen siitä prosessista, jonka kuluessa Suomi on muutettu sotilaallisesti liittoutumattomasta ja kansainvälisesti arvostetusta rauhanturvaajasta Venäjää kaikin mahdollisin tavoin härnäävä "lännen" etuvartio - vain, jotta saataisiin suomalaisten enemmistö kannattamaan Naton täysjäsenyyttä. Oma käsitykseni asioiden tilasta ja prosessien kuluista ei juuri poikkea siitä, mitä Pesonen tiivistää. Lähinnä hän on ilmaisuissaan maltillisempi ja jättää diplomaattisesti sanomatta ruman sanan sielläkin, minne minä sen laittaisin. Joka tapauksessa kaikin puolin suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka on erehtynyt kuvittelemaan, että Carl Haglundin & Co tie on hyvä myös Suomelle ja suomalaisille.

Pesosen erinomaisen kirjan tarkemman esittelyn sijasta (odotan tietenkin, että valistuneet lukijani siihen tarttuvat ilman eri käskyä) tarraudun kiinni hänen esiin nostamiinsa teemoihin, ennen muuta vihollisuuden käsitteeseen. Termihän kuuluu propagandasanastojen ikivanhoihin peruskäsitteisiin, siinä ei ole sinänsä mitään uutta. Uutta on kuitenkin se, kuinka häikäilemättömästi nykypäivän propagandassa vihollisuus on liu'utettu tarkoittamaan konkreettisen sotavastustajan lisäksi myös kaikkia niitä tahoja, jotka jossain skenaarioissa voisivat muuttua vihollisiksi tai jotka ovat vihollisia jollekulle ihan muulle. Ennen vihollista katsottiin kiväärin tähtäimen läpi, nykyään riittää löysä valhejournalistinen lötinä.

Suomalaisessa militäärisessä propagandassa ja mielipiteenmuokkauksessa termillä "vihollinen" tarkoitetaan poikkeuksetta Venäjää, vaikka maan nimeä ei aina suoraan mainitakaan. Vaikka Venäjä tosiasioiden maailmassa on yhtä vähän Suomen "vihollinen" kuin Ruotsi, Norja, Viro tai Albania, tässä mielikuvasodassa siitä ei paljon välitetä. Venäjä on valittu "viholliseksi" sekä historiallisista syistä (toisessa maailmansodassa saksalaiset olivat aseveljiä ja muunmaalaisiin eri sotatoimissa päästy tutustumaan - ja kaiken lisäksi Suomi kärsi sotilaallisen tappion kaksi kertaa) että siksi, että Venäjä kokee Naton laajentumisen turvallisuuspoliittiseksi uhaksi ja vastustaa siksi Suomen ja Ruotsin täysjäsenyyttä ja samalla eliitin tärkeintä hanketta.

* * *

On tärkeä huomata ja ymmärtää, että nykyinen viholliskuvien rakentaminen nojaa korostuneesti vihjailujen, mielikuvien menetelmiin. Kun Venäjä ei tosiasiallisesti uhkaa Suomea millään tavalla ja teoriassakin sen luoma uhka liittyy juuri Nato-jäsenyyteen, ei edes yritetä tarjota todisteita uhasta, vaan "annetaan ymmärtää" tämän ja tuon tarkoittavan tai ainakin voivan tarkoittaa, että Venäjällä on pahoja aikeita Suomea kohtaan. Vahingossakaan ei todisteta, miksi tällaisia aikeita olisi. Syykin on selvä: Venäjä on avoimesti ilmaissut, että se suhtautuu Suomeen hyvän naapuruussovun pohjalta ja vain liittyminen Natoon voisi tätä tilannetta muuttaa.

Propagandarintama on ns. valtalehdistön osalta varsin rikkumaton. Sanoma-konserni käy Venäjän vastaista sotaansa ikään kuin Neuvostoliitto ei olisi koskaan romahtanut ja ikään kuin Putinin hallinto ei olisi kansallis-oikeistolainen oligarkia, vaan jollain epämääräisellä tavalla "kommunistinen juoni". Ilta-Sanomat julkaisee tasaisin ja tihein välein jonkin kielteisen uutisen ja jos sellaista ei pahimpaan tarpeeseen löydy, historiaa voi aina tonkia. Helsingin Sanomat sallii keskustelupalstoillaan avoimen russofobisen kirjoittelun, vaikka lehden päälinjana on teeskennellä neutraalia ja kritisoida Venäjää vain toimituksellisten juttujen kautta.

Jos joku älyää ihmetellä, eikö niinkin isosta maasta voisi edes joskus löytyä jotain myönteistäkin kirjoitettavaa, kukaan ei tietenkään vastaa. Propagandasotaa ei ole koskaan julistettu, se ei ole avointa vaan piiloteltua toimintaa. Propagandasodan tarkoituksena on vahvistaa ennakkoluuloja, levittää pelkoa ja torpedoida mahdolliset myönteiset aloitteet.  Kukaan ei siksi enää muista, että tämä sodan tuorein vaihe alkoi kuin käskystä vasta Ukrainan kriisin käynnistyksen yhteydessä. Suurten lehtiemme päätoimittajat tietävät tykönänsä, mitä ovat sopineet ja ehkä siitä joskus vuosien kuluttua kuulemme mekin. Mutta pelkästään vertaamalla suomalaisen ja esimerkiksi brittiläisen lehdistön Ukraina-uutisointia on helppo havaita, että propagandasota käynnistettiin epäuskottavan yhtenäisesti ja yhteisellä aikataululla heti Sotšin olympialaisten päätyttyä.

* * *

Viaton mieli voi kysyä, mitä pieni Suomi voi hyötyä siitä, että se käy aktiivista propagandasotaa isoa naapuria vastaan. Arkijärjen mukaan tällainen onnistuu vain, kun sitä naapuriakin isompi poika on luvannut, että hän tulee apuun, jos härnääjään kosketaan. Osa suomalaisesta oikeistosta käsittääkseni uskoo, että jo solmitut 95 % Nato-langoista riittää pitämään Venäjän passiivisena suhteessa Suomeen (prosenttiliike on kiinnostunut vain täysjäsenyydestä, millään muulla ei ole väliä). Skeptikko taas ajattelee, että Venäjä on näinkin passiivinen suhteessa Suomeen lähinnä siksi, että se luottaa kansalaismielipiteen pysyvän Nato-vastaisena. Toistaiseksi se onkin riittänyt.

Henkilökohtaisesti olen erittäin huolissani nykyisestä viholliskuvia luovasta ja ylläpitävästä propagandasodasta erityisesti pitkällä aikavälillä. Pidän itse Putinin hallintoa ja sen politiikkaa kaikin puolin vastenmielisenä, mutta tiedän myös, että olemme rajanaapureita myös tulevaisuudessa. Ei voi olla Suomen ja suomalaisten suuren enemmistön etu koskaan tai missään olosuhteissa hankkiutua Venäjän viholliseksi. Se vaara kuitenkin kasvaa sitä myöten, kun Suomi suhtautuu Venäjään vihollisena, eikä vaivaudu asiaa piilottelemaan. Viholliskuvien luominen ei ole vaaratonta leikkiä. Se on täysin vastuutonta toimintaa, joka pahimmillaan toteuttaa ennusteensa ja tekee Venäjästä vihollisen.

Nykyisen ulko- ja puolustuspoliittisen linjan hallitusammattilaiset eli perussuomalaiset Timo Soini ja Jussi Niinistö eivät ole aivan Carl Haglundin veroisia tukialushaukkoja, mutta kumpikaan ei kai ole vieraillut Venäjällä vieläkään, kuten jo diplomaattinen peruskohteliaisuus edellyttäisi. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkää linjaa tunteva ymmärtää heti, kuinka suuresta ja periaatteellisesta linjanmuutoksesta tällainen kertoo. Molempien salkkujen antaminen Perussuomalaisille puolestaan kertoo siitä, etteivät myöskään Kokoomus ja Keskusta halua parantaa suhteita Venäjään vaan kannattavat 100- tai 110-prosenttisesti viholliskuvapropagandistista linjaa. Presidentti Sauli Niinistö on tällä hetkellä ainoa idänpolitiikan perusteet hallitseva hallintoeliitin jäsen, joka on myös julkisesti sitoutunut toimimaan Naton suhteen kansalaisten enemmistön tahdon mukaisesti. Ilmankos hän vaikuttaa olevan tuon tuostakin hakauksissa SOS-hallituksen kanssa. Presidentti ei tunnu sisäistäneen viholliskuvapolitiikkaa kunnolla.