Kun sitä ikävää sanaa ei voi sanoa

Olen juuri lukenut läpi melkein 500-sivuisen kirjan kapitalismin ja teknologian yhteisestä pitkästä taipaleesta. Erikoiseksi kokemuksen tekee se, että kirjan kirjoittajat ovat onnistuneet välttämään sanan kapitalismi käytön kokonaan (on se siellä 2-3 kolmessa sitaatissa, mutta ei kertaakaan omassa tekstissä). Sitä ei ole hakemistossa, jonne on jostain syystä kuitenkin päästetty kolme viittausta sanaan sosialismi. Voi vain arvailla, onko ratkaisun syynä pyrkimys varmistaa, ettei kukaan vahingossakaan pääse syyttämään kirjoittajia marxilaisiksi vai terveestä varovaisuudesta, kun kirja on kuitenkin tarkoitettu lähinnä Yhdysvaltain markkinoille. Niin tai näin, kirja Valta ja edistys : Tuhatvuotinen kamppailumme teknologiasta ja vauraudesta (Terra Cognita 2023) on hämmentävä lukukokemus, jonka haluan jotenkin jakaa tämän blogin muutaman lukijan kanssa. Kirjan tekijät ovat taloustieteen professoreita maineikkaassa Massachusetts Institute of Technologyssä (MIT), eivätkä Daron Acemoglu ja Simon Johnson todellakaan ole marxilaisia taloustutkijoita. He suhtautuvat kuitenkin kriittisesti kapitalismiin, vaikka eivät voi, saa tai uskalla sanoa ikävää sanaa ääneen.

Professorit ovat lakaisseet kapitalismin, sosialismin, luokkataistelun ja muut ikävät tosiasiat jonnekin piiloon kehittelemällä oman terminologian, jolla he kuvaavat jotenkin tyhjästä ilmaantuvia "visioita" (= kapitalistin eli pääoman omistajan pyrkimykset), niitä "tasapainottavia voimia" (= työväenluokan taistelu) teknologian historiallisen vääjäämättömän kehityksen kehikossa. Acemoglu ja Johnson ovat yhdysvaltalaisittain "edistyksellisiä" eli heidän mielestään omistavan luokan "visiot" eivät ainakaan itsestään tuota hyvinvoinnin jakamista kaikille ihmisille, mikä on huono asia. Toisin sanoen he eivät jaa esimerkiksi pankkiiri Björn Wahlroosin näkemystä siitä, mikä kapitalismissa on olennaista ja itse asiassa ainoa tärkeä asia eli pääoman hallitsijan vaurastuminen. Eivät professorit silti mitään radikaaleja aktivisteja ole, siitä ei tarvitse huolta kantaa. Mutta kyllä he selkeästi ovat sitä mieltä, että valtaa pitävien "visiot" eivät ole toteutuneet tavalla, joka edistäisi "demokratiaa" tai kaikkien ihmisten hyvinvointia. He myös kertovat, miten tuota "visiota" pitäisi muuttaa. Miten vallattomat pystyvät muuttamaan vallassa olevien "visioita", sitä ei kirjassa kuitenkaan kerrota.

Edellä olen lievästi ironinen, mutta en pelkästään. Acemoglun ja Johnsonin näkemys on mielestäni varsin oikeansuuntainen, vaikka se pohjautuukin sadunomaiseen analyysiin kapitalistisen maailmantalouden mekanismeista. Ongelmana ei ole se, mihin professorit pyrkivät, vaan se, ettei heillä näytä olevan oikein mitään ideaa siitä, millä ne vallitsevat "visiot" saadaan muuttumaan sellaisiksi, että maailman ongelmat ratkaistaan, eriarvoisuus ja köyhyys katoavat ja kaikki kansat ovat lopultakin onnellisia elämässään. Jos kuitenkin lähdetään siitä, ettei MIT:n professori nyt kerta kaikkiaan voi julistaa luokkataistelun välttämättömyyttä, vaan hänen maailmassaan ehdotus varakkuusverosta on jo tosi rankkaa, niin kyllä tästä kirjasta löytyy runsaasti mielenkiintoista aineistoa sille, joka yrittää ymmärtää erityisesti Yhdysvaltain toistuvasti kriisiytyvää pyrkimystä pitää yhteisin ponnistuksin leivottu kakku pelkästään sen rikkaimman 1 %:n ulottuvilla.

* * *

En ole nähnyt saati lukenut alkutekstiä, mutta oletan, että kirjan yleinen tyyli on professoreiden hyvä yritys minimoida taloustutkijoiden sotkuinen jargon ja arvioida asioida taloushistorian ja jonkinlaisen teknologiatutkimuksen yleistyökalulla. Teksti on ajoittain melko lapsellista ja propagandistista ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta, ilmeisen pakollinen Kiinan uhka on väännetty kirjan tekstin keskelle kuin hätätorttu anoppivainaan peijaisiin ja kiellettyjen sanojen pakonomainen välttely tekee monet yksinkertaiset asiat hankaliksi hahmottaa, ennen kuin vaihtaa termit tavanomaisempiin ja lisää sanat, joita MIT:n professori ei saa ääneen kirjoittaa. On tämä siis ns. akateeminen teksti, vaikka ei aivan pahimmasta päästä. Valitettavasti suomentaja Kimmo Pietiläinen on hoitanut käännöstyönsä huolimattomasti tai tahallisen piittaamattomasti. Sen seurauksena lukija joutuu tuon tuostakin pohtimaan, mitä kirjoittajat ovat todennäköisesti halunneet ilmaista.

Pietiläinen on jättänyt mm. suomentamatta termejä, jotka eivät kuuluisi normaaliin populaaritietokirjallisuuteen, kuten "inklusiivisuus" (syrjimättömyys), "hostata internetin sisältöä" (isännöidä tai tarjota) tai "rekonstruktio eli jälleenrakennuksen aikakausi" (tarkoittaa tässä Yhdysvaltain mustille tilapäisesti annettuja rajoitettuja oikeuksia) eikä ole taatusti oikoluettanut käännöstään ulkopuolisilla, jotka olisivat osanneet kirjoittaa parlamentin pienellä alkukirjaimella, varustaneet "mainion vallankumouksen" lainausmerkeillä, välttäneet ilmaisuja kuten "inhemman sorttinen", "maineikkaasti" (po. "tunnetusti"), "Kiinasokki", "pöhinä" (1950-luvulla), "rakkine" (ensimmäinen tietokonehiiri) ja "inflaatiosovitettu". Oikolukija olisi myös vaatinut kääntäjää selittämään, mitä suomeksi tarkoittavat mm. ilmaisut "Edison edisti valon tieteellisiä löytöjä" (s. 209), "valtavia kehityksiä on ollutkin" (s. 285) tai "viime aikojen kehitykset ovat luoneet" (s. 289).

Edellä oleva ei ole vinoilua vinoilun vuoksi, vaan lukijan huolta siitä, että perinteinen ja laajasti arvostettu tietokirjakustantaja ei enää vaivaudu tekemään kaikkeaan laadukkaan suomennoksen puolesta. Kaikki eivät tietenkään lue kuten minä, mutta kun teksti tökkii tarpeeksi monta kertaa, se muuttuu pikkuharmista lukukokemusta häiritseväksi. Ei ole mitenkään perusteltua kirjoittaa ensin suhuässän sisältävät sanat tavallisella s-kirjaimella, mutta sitten yhtäkkiä muistaa, että "sakki" voidaan semanttisesti ymmärtää ainakin kahdella aika eri tavalla ja silloin se suhuässä yhtäkkiä löytyykin kirjainvalikoimasta. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö Pietiläinen osaisi, mutta ainakaan tämän kirjan kohdalla hän ei ole viitsinyt olla tarkka ja huolellinen. Se on huomio, jonka olisin mielihyvin jättänyt tekemättä. Ulkopuolisen oikoluvun ohittaminen kostautuu aina.

* * *

Acemoglu ja Johnson antavat ymmärtää, että asioiden suunnan määrittävät kyky "taivutella" muut omaan tahtoonsa eli "visioon". Voi sen luokkataistelun niinkin muotoilla, mutta samalla jää oivaltamatta, miksi joillakin on sitä taivutteluvaltaa pysyvän luonteisesti, toisilla taas ei. Jos toisen maailmansodan jälkeistä nousukautta ja työväestön hyvinvoinnin noin kolmen vuosikymmenen mittaiseksi jäänyttä parantumista ei osaa tai halua kytkeä Neuvostoliiton olemassaoloon, kilpailutilanteeseen ja vielä Hitlerin vastaisen sodan lopputulokseen, saa katsoa peiliin, myös taloustieteen professori. Vaikka ei halua leimautua marxilaiseksi, on outo ratkaisu teeskennellä tietämätöntä marxilaisuuden tarjoamista ymmärryksen välineistä ja johtopäätöksistä. Melkein kaikki kirjan "selittämättömyydet" eivät nimittäin ole sellaisia sille, joka on perehtynyt edes marxilaisen historia- ja talousteorian perusteisiin. 

Kovasti pinnistellen voi Acemoglun ja Johnsonin ihmettelyn läpi hahmottaa kirjan pääviestin, jonka mukaan (kapitalismin) kehitys on teknologiaa hyödyntäessään aina hyödyttänyt enemmän pääoman omistajia kuin lisäarvon todellisia tuottajia. Nykyisten vallanpitäjien (eli kapitalistien) epäonnistuminen hyvän jakamisessa (joka on tietenkin harkittu toimi eikä mikään vahinko) kiteytyy professoreiden ajattelussa siihen, että uusinta teknologiaa on käytetty yksipuolisesti "tekoälyharhan" takia. Tuo harha on johtanut siihen, että automaation lisäämisellä pyritään vähentämään ihmistyön tarvetta ja digitaalitekniikkaa käytetään ihmisten valvontaan, ei heidän elämänlaatunsa parantamiseen. Havainnot ovat aivan oikeita, vaikka silmälaput estävät näkemästä ja nimeämästä näiden ikävien tendenssien syytä eli kapitalistisen tuotantotavan sisäänrakennettuja ominaisuuksia. 

Acemoglun ja Johnsonin asialliset ja kannatettavat tavoitteet maailman parantamisesta jäävät kuitenkin lillumaan ties mihin ajatukselliseen avaruuteen, koska kirjoittajat kieltäytyvät loppuun asti myöntämästä omistamisen ja vallankäytön välistä suhdetta. On totta, että myös kapitalisti voi tehdä esimerkiksi ekologisesti järkeviä ratkaisuja ja päätyä esimerkiksi hylkäämään fossiilienergian ja siirtymään uusiutuvien, ympäristöä tuhoamattomien energialähteiden käyttäjäksi. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että "joku" onnistuu "taivuttelemaan" yrittäjän muuttamaan itsekästä ajatteluaan. Kapitalismi muuttuu, kun muutos suurentaa pääoman tuottoa tai kun luokkataistelu pakottaa kapitalismin jakamaan osan lisäarvosta, kuten Yhdysvalloissa tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Tuo muutos päättyi Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin symboloimaan uusliberalistiseen vastavallankumoukseen, jonka jälkivaihetta edelleen elämme.

* * *

Valta ja edistys ei siis ole mikään opas valtasuhteiden muuttamista suunnittelevalle, mutta on Acemoglulla ja Johnsonilla kuitenkin paljon kiinnostavia ajatuksia ja huomioita, joiden ansioista kirjasta jää lukijalle käteen muutakin kuin pään puistelua. Esimerkiksi kansalais- ja minimipalkan tai vaurausveron kaltaisia ideoita professorit erittelevät antoisasti ja realistisesti tavalla, josta moni suoraviivainen antikapitalistikin voi ottaa opiksi. Kapitalismin ja teknologian suhde ei ole yksinkertainen, eikä mitään taikatemppuja ole tarjolla ideologisista silmälapuista riippumatta. Modernin tietotekniikan tarjoamia mahdollisuuksia voidaan käyttää vahvistamaan kapitalistisen vallanjaon rakenteita, mutta niitä voidaan – ainakin teoriassa – käyttää myös muuttamaan kapitalismin synnyttämiä valta- ja omistusrakenteita nykyistä oikeudenmukaisemmiksi, vaikka itse kapitalismia ei ajettaisi alan.

Acemoglulla ja Johnsonilla ei ole oikein mitään hyödyllistä sanottavaa ideologioista ja politiikasta, mutta he ymmärtävät kapitalistisen vallan keskittymisen vaarat, jotka kirjassa kiertyvät ennen muuta IT-jättien vallankäytön ympärille. Kirjoittajien näkemys siitä, että vaarallisimman vision tarjoavat Facebook, Google, Amazon ja Microsoft, perustellaan kohtalaisen hyvin. Acemoglu ja Johnson pitävät välttämättömänä puuttua IT-jättien valtaan taivutella ja rakentaa visioita, joissa 99 % maailman kansalaisista joutuu tyytymään maksajan rooliin ilman mitään todellista vaikutusvaltaa. Kirjoittajilla ei ole kuitenkaan kykyä tai halua sanoa ääneen, että varsinkin Yhdysvalloissa koko ajan keskittyvän kapitalistisen vallan rajoittaminen ns. parlamentaarisin keinoin on äärimmäisen epätodennäköistä, koska päättäjät ovat taloudellisesti niiden otteessa, joiden valtaan pitäisi kajota. Kirjoittajien lievällä optimismilla ei tässä mielessä ole mitään katetta, se on lähinnä toiveikasta haihattelua. "Teknologian polku voidaan suunnata siten, että innovaatiot tuottavat voimaannuttavia ja demokratiaa tukevia työkaluja, ja että niiden hyödyt jakautuvat tasapuolisesti. Se kuitenkin edellyttää, etteivät niitä koskevat päätökset ole vain ylivertaisuudestaan vakuuttuneiden teknologiajohtajien käsissä." (Kirjan takakansiteksti)

Jäin miettimään, miksi Terra Cognita on julkaissut suomennoksen juuri tästä kirjasta, josta Wahlroos ei taatusti pidä, mutta joka vastaa melko hyvin reformistisen ja "vihreän muutoksen" kannattajien yhteisen poliittisen liittouman tarpeita. Se nimittäin tarvitsee kapitalismikritiikkiä, joka ei uhkaa vallankumouksella, mutta tarjoaa kapitalismin ongelmien ratkaisuksi "visioiden" korjaamista. Voin kuvitella, että tätä kirjaa luetaan mielellään siellä, missä tunnustetaan kapitalistisen tuotantotavan umpikuja, mutta ei olla kuitenkaan halukkaita radikaaleihin tekoihin eli pääomien kansallistamisen linjalle. MIT:n taloustieteen professorin näkökulmasta teknologia on vaurauden oikeudenmukaisemman jakamisen väline, kunhan ei nyt ihan kumouksellisiksi ryhdytä. Todennäköisesti Acemoglu ja Johnson tukevat demokraattipuolueen ns. "progressiivista" siipeä, joka ainakin teoriassa ajaa rikkaimpien verotuksen koventamista pitkän keventämisen kauden jälkeen. Itse en pidä herroja professoreita minään typeryksinä, mutta kyllä heidän päänsä silti ovat tukevasti sinne hiekkaan upotettuja, etteivät ikävät sanat ja käsitteet pääse unelmointia häiritsemään. Tämä kirja ei vallan uusjakoa käytännössä edistä, eikä liene tarkoituskaan.