Onko meidän pakko aikuistua?

Ihmisen ja useimpien jotenkin tuntemiemme eläinten elämänvaiheisiin tuntuu kuin pakotettuna kuuluvan kolme selkeää, vaikka rajakohdiltaan epämääräistä vaihetta: lapsuus, aikuisuus ja vanhuus. Teoreettisemmin saman voi ilmaista termeillä kehitysvaihe, käyttövaihe ja rapistumisvaihe. Lapsuus ei piittaa tulevaisuudesta, aikuinen yrittää olla huomaamatta alkavaa rapistumista ja vanhus ei voi asioille enää mitään tehdä. Biologia ja evoluutio todistelevat, että näin sen on mentävä kuten se menee, jos elämästä puhutaan. Kivillä asiat ovat toisin, samoin veden kiertokulussa. Alkua, keskivaihetta tai loppua on niillä liki mahdotonta hahmottaa, ellei tarkastelun mittakaavaa kasvateta kosmisiin mittasuhteisiin. Aikuistuminen on biologinen ilmiö, sitä on mahdotonta väistää.

Aivoillamme on kuitenkin kyky kuvitella myös mahdottomia asioita. Huomasin pohtivani - luonnollisesti vanhuuden tuomien kremppojen avittamana -, millainen voisi ihmisen elämä olla, jos emme missään vaiheessa joutuisi puberteetiksi kutsutun henkisen ja fyysisen runtelun kohteiksi. Suomenkielinen termi "murrosikä" korostaa aika hyvin muutoksen väkivaltaista luonnetta. Termi "murros" tarkoittaa mineraalien halkeamispintaa, kallioperässä olevaa halkeamaa tai sotilailla kulku-uralle rakennettua estettä. Lapsen elimistö ja aivotoiminta muuttuvat lyhyessä ajassa sekä rakenteellisesti että toiminnallisesti joksikin, jota ei aikaisemmin ollut olemassa. Samalla se lapsi, joka oli täyttä totta noin 10 vuotta, katoaa. Perhonen voi tähän tietysti naurahtaa sarkastisesti ja ehdottaa tutustumista hänen kokemaansa muodonvaihdosten ketjuun. Myös Franz Kafkalla voi olla tässä jotain kiintoisaa kerrottavaa.

Biologisen selityksen mukaan murrosikä eli ihmisen metamorfoosi aikuiseksi on välttämätöntä, jotta ihminen voi lisääntyä tai edes pärjätä olemassaolon taistelussa hetkeä pidemmän ajan. Lapsen kimmoisa, joustava, jaksava, notkea, rohkea ja yllättävän osaava rakenne ei kykene evoluution näkökulmasta tärkeimpään eli selviytymiseen ja lisääntymiseen. Siksi se on murrettava, tuhottava ja korvattava aikuisen rakenteella, joka, kuten tiedämme, aluksi muistuttaa miellyttävässä määrin lapsen rakennetta, mutta ajan myötä loittonee siitä kiihtyvällä vauhdilla paradoksaalisessa prosessissa. Opimme koko ajan uusia asioita, mutta samaan aikaan rakenne, joka opittua voisi hyödyntää, rapistuu ja rypistyy. Näin tapahtuu, vaikka emme edistäisi muutosta vaarallisissa ammateissa tai yrittäisi hidastaa kehitystä voiteilla ja eliksiireillä.

* * *

Olisiko puberteetin runtelu välttämätön, jos ihmislaji voisi lisääntyä ilman eriytyneitä sukuelimiä, estrogeeniä ja testosteronia? Jos voisimme säilyttää lapsen rakenteen, ihon sileyden ja nivelten täydellisen toimivuuden ja silti tuottaa uusia ihmislajin jäseniä, äänestäisikö aikuisikäisten ei-vanhusten enemmistö sellaisen vaihtoehdon puolesta? Ihminenhän ei kaipaa sellaista, mistä ei mitään tiedä. Jos kykenisimme lisääntymään ei-seksuaalisesti, kukaan ei riutuisi seksin puutteessa yhtään enempää kuin suomalainen riippakoivu riutuu kaipuusta Atacaman kuivuuteen. Äänestyksen tulosta on vaikea hahmottaa, mutta uskallan väittää, että äänestys järjestettäisiin vanhusten keskuudessa, suuri enemmistö palaisi mieluusti lapsen fyysiseen rakenteeseen. 

Ilmeinen haaste on aivojen rooli tässä kaikessa. Vaikka vaihtaisin mielelläni kroppani alakoululaisen kanssa, en tietenkään haluaisi luopua suurella vaivalla rakentuneista aivoistani. Ne eivät kuitenkaan olisi sitä mitä ne ovat ilman sitä pitkää aikuisuutta ja alkanutta vanhuutta. En pysty muistamaan alakoululaisen aivotoiminnan kokonaisuutta, mutta voin päätellä, että sillä oli paljon potentiaalia, mutta aika vähän sisältöä. Jotta voisi iloisesti ja huoletonna elää 70 vuotta siinä koululaisen kropassa, äänestäjä ei ehkä kuitenkaan suostuisi palaamaan koululaisen aivojen käyttäjäksi. Yhtälö on vaikea, mutta lopputulos ajatusleikin tasolla selkeä. Haluaisin aloittaa pysyvän elämän kouluikäisen kropassa mutta aivoilla, jotka ovat ehtineet oppia paljon, myös erehdyksistä – ja ehkä ennen muuta niistä erehdyksistä.

Mikään sielupohjainen jälleensyntymä ei siis kelpaa, ellei siihen sisälly lupaus aivojen kapasiteetin, kokemusten ja ymmärryksen siirtymisestä mukana. Mutta kuinka monta 70-vuotiasta elämää aivot pystyisivät kumuloituvia kokemuksia ja ymmärrystä säilömään ja pitämään käytettävissä? Jos säilyminen lapsen rakenteessa pohjautuisi jonkinlaiseen jälleensyntymään, törmäisimme todennäköisesti kapasiteettiongelmiin ennen tai myöhemmin, luultavasti toivottua nopeammin. Se on siksi ehkä hyväksyttävä umpikujaksi. Rehellisesti puhuen ainakin itselleni kelpaisi vallan mainiosti sellainen vaihtoehto, että sitä pysyisi koko elämänsä lapsen rakenteisena ja aivot kehittyisivät siinä sillä tavalla kuin ne kehittyisivät, ilman ennakkoehtoja tai vaatimuksia.

* * *

Epäluuloinen kanssa-ajattelija voi tässä vaiheessa perustellusti kysyä, onko tekstin otsikon kysymys vain kiukuttelua siitä, että biologinen rakenteemme huippuhetki on jossain 50 vuoden päässä menneisyydessä. No onhan se pääosin juuri sitä ja vain sitä. Ajatus pitkästä elämästä koko ajan rappeutuvassa rakenteessa on masentava, mutta aivojeni mielestä olisi varsin kiva juttu, jos mielenkiintoisten asioiden parissa voisi jatkaa vielä toiset viisi vuosikymmentä, mutta ei tässä kehossa, ei missään tapauksessa tässä kehossa. Vaihtaisin mielihyvin esimerkiksi seksuaalisuuden pysyvään lapsen rakenteeseen. Seksiin, päihteisiin ja ruokaherkkuihin liittyvä lyhytaikainen nautinto on joka tapauksessa selvästi yliarvostettu aivojen tuotos, jonka ainoa tarkoitus on huijata meidät lisääntymään tai luoda illuusio elämisen arvoisasta elämästä tilanteessa, jossa mitään erityistä mielekästä toimintaa ei ole tarjolla itsellä tai muilla.

Mutta puhunko nyt pelkästään lapsen fyysisestä rakenteesta, kysyy edelleen epäluuloinen kanssa-ajattelija. "Aikuistuminen" ei ole minulla korostuneen myönteinen, järkevyyttä hohkaava käsite. Aikuistuminen sisältää myös vilpittömyyden katoamisen, laskelmoivan itsekkyyden ja väkivallan, harkitun vastuuttomuuden ja piittaamattomuuden, kaiken mittaamisen rahalla jne. Eivät ne synny tyhjästä, mutta vasta "aikuistunen" ihminen kykenee laajamittaiseen ja pitkäaikaiseen pahuuteen. Lapset eivät taistele öljylähteiden omistamisesta, perusta 100 000 eläimen tehotalousyksiköitä eivätkä suunnittele tappajarobotteja, jotka poistavat väärällä tavalla ajattelevat ihmiset elämästä. Ymmärrän toki, että nykyisenkaltaisessa maailmassa ei pärjää pysymällä lapsenoloisena, on suorastaan pakko "aikuistua". Mutta se prosessi ei ole pelkästään välttämätön paha, siinä on myös tarpeettomia elementtejä, joista mielellään jäisi paitsi.

Muistaakseni filosofi Timo Airaksinen on jossain vanhemmassa kirjassaan pohtinut sitä, miksi me jo aikuistuneet  ihailemme monia vain lapsen rakenteeseen kuuluvia piirteitä. Hän esitti, että kaipaamme aivan erityisesti lapsen ihon sileyttä, pehmeyttä ja yleistä täydellisyyttä. Erityisesti naisille, nykyään kasvavassa määrin myös miehille, tarjotaan valtavaa valikoimaa aineita, joiden ainoa tarkoitus on tavoitella menetettyä lapsen ihon ihanuutta (täysin toivottomasti ja turhaan, tietenkin). Onkin vaikea keksiä mitään kiistattomammin ihastuttavaa asiaa kuin lapsen iho, jota elämä ei ole vielä muuttanut kokemusten päiväkirjaksi. Aikuistumisen masentavuus korostuu, kun pitää kädessään vauvan kantapäätä, jonka kautta ei ole "opittu" vielä mitään. Ehkä suurimpia ihmiskunnan tragedioita on se, että aikuisuus merkitsee lähes aina lapsen vilpittömyyden katoamista joko hiipumalla tai harkitulla väkisin tuhoamisella.