Jos ryhtyisin kirjoittamaan muistelmia, mitä en aio tehdä, olisi jo otsikon valinta äärimmäisen vaikeata. Olen pallotellut mielessäni erilaisia ehdokkaita, kuten Hypotenuusamies ja Entropian vastainen elämäni. Sitten rupean järkeilemään ja jätän asian kesken. Ajattelen, ettei kenenkään elämää voi sentään otsikoksi tiivistää. Yleisesti merkityksettömänäkin siinä on niin monia aineksia, että jokainen valinta olisi muiden näkökulmasta epäonnistunut. Kuljen kyllä mieluiten hypotenuusaa pitkin oikaisten, mutta en toisaalta halua korostaa olevani "mies", kun olen sellainen vain osittain, vaikka ehkä biologisesti enimmäkseen. Enkä niinkään taistele fysikaalista kuin kulttuurista entropiaa vastaan, joten sekin olisi väärä yleistys ja altis väärille tulkinnoille.
Aikomukseni jättää muistelmien kokoaminen ja kirjoittaminen väliin ei kuitenkaan johdu pääasiassa otsikoinnin vaikeudesta, vielä vähemmän siitä, ettei kukaan ole älynnyt sellaisia pyytää tai ehdottaa. Jos asia muuttuisi jonkun muun toiveen perusteella - toiveena voisi tietysti myös olla, etten missään tapauksessa ryhtyisi julkisesti muistelemaan, kyse ei olisi enää omissa käsissä olevasta harkinnasta. Jostain syystä pidän tärkeänä sitä, etten ryhdy hankkeisiin, joissa joudun huomion kohteeksi. Olen kyllä pystyttänyt jonkinlaiset verkkosivut kirjallisille töilleni, mutta unohdan niiden päivittämisen erittäin helposti ja varsin pitkiksi ajoiksi. Ajattelin aluksi laittaa esille myös valokuvia, mutta väsyin siihen nopeasti ja nyttemmin olen myöntänyt, ettei siihen löydy aikaa eikä riittävää motivaatiota. Näkemisen ja näyttämisen arvoisia kuvia kyllä olisi.
Kun kierrellen ja kaarrellen lähestyn tämän tekstin ydintä eli kysymystä siitä, miksi muistelmien kirjoittaminen on minulle vastentahtoinen idea, käsittelen seuraavaksi muistamisen monitahoisen ongelman. Tiedän olleeni aina aika huono muistamaan asioita. Kuulemani asiat katoavat saman tien, kirjoitetut ja silmin nähdyt säilyvät hiukan pidempään. Karu tosiasia kuitenkin on, ettei kysymys ole mistään tavanomaisesta unohtelusta, jonka avulla aivot yrittävät pitää jöötä informaatiotulvehdinnan keskellä. Törmään tuon tuostakin asioihin, jotka minun pitäisi kaiken järjen ja yleisen elämänkokemuksen perusteella muistaa, mutta enpähän vaan muista. Vanhin tyttäreni muisteli juuri TET-harjoitteluaan kirjastossani ja kovasti pinnistelemällä sain tapahtumasta jotenkin kiinni. Mutta kun myös tyttäristäni toinen muisteli omaehtoisesti omaa TET-viikkoaan kirjastossani, olin aivan epäuskoisuuden lyömä. En kyennyt muistamaan mitään asiaan liittyvää konkretiaa, vaikka kyseessä oli ajallisesti tuoreempi asia.
* * *
Keskimääräistä huonommalla muistivärkillä varustetuilla kansalaisilla voi olla tukenaan apuvälineitä, kuten päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa, valokuvia ja jopa elokuvan pätkiä. Minullakin sellaisia olisi, joskin vain joistakin elämänvaiheista, koska päiväkirjoja ja kirjeitä kirjoitetaan yleensä vain silloin, kun kovasti kaipaillaan ja ollaan erossa ihmisestä, jonka kanssa tuntee tarvetta tuntemusten jakamiseen. Lukioaikaisia almanakkamerkintöjä olisi varmasti hauska lukea, jos vain (a) saisi omasta käsialastaan selvää ja (b) olisi edes haalistunut mielikuva siitä, mitä lukuisat lyhenteet ja ilmiselvät koodisanat ovat aikanaan tarkoittaneet. Ehdottomasti paras muistin apuväline itselleni ovat valokuvat, jotka herättävät herkästi muistoja, joiden olemassaolosta minulla ei ole ollut mitään tietoa. Valokuvat tuntuvat myös jotenkin uskottavammilta kuin kirjoitettu teksti, jota on joskus vaikea uskoa omaksi.
Symmetrisesti yhdeksän kappaleen keskellä rohkenen lopulta tarttua muistelmatabuni ytimeen eli arvioon siitä, ettei juuri minun muistelmillani olisi sellaista hiukan yleisempää viihde- tai tietoarvoa, joka oikeuttaisi vaivannäön, läheisten muistien kovistelun ja vielä tekstin painattamiseen tarvittavien puiden kaatamisen (ehkä vaikein osa). Olen lukenut lukuisia ikäluokkaani kuuluvien ihmisten muisteluksia ja ihmetellyt, miten paljon he muistavat ja miten paljon kaikenlaista huvittavaa, traagista ja muistelemisen arvoista heille onkaan tapahtunut. Oma koppani täyttäminen edes puolitäydeksi tuntuu ylivoimaiselta sekä sisällöllisesti että suhteutettuna vaatimaansa työmäärään nähden. Enkä rehellisesti sanoen usko, että muutamien luokkatovereiden, sukulaisten, työtovereiden ja vihamiesten lisäksi kovinkaan moni tarttuisi spontaanisti kaltaiseni ei-tunnetun syrjäänvetäytyjän subjektiiviseen nostalgiaan.
Edellä sanottu ei ole huonosti kätkettyä itserakkautta. En pyri vähättelemään elämääni siinä toivossa, että oveni taakse kertyy joukko fanittajia vakuuttamaan, että ainakin heitä kiinnostaa kovasti lukea, miten minusta tuli se mikä minusta tuli. Arvelen pystyväni aika hyvin arvioimaan, missä asioissa olen jotensakin onnistunut, missä taas selvinnyt nipin napin tai mokaillut kunnolla - ja pahimmillaan toistuvasti, kuten läheisimmissä ei-biologisissa ihmissuhteissani. En ripottele ylleni tuhkaa tai muitakaan eroosion jäänteitä, vaan tiedän olleeni ja olevani joissakin asioissa aika hyvä. Toisaalta tiedän, että olen monissa asioissa myös alisuorittanut ja epäonnistunut. En ole oppinut sujuvaa ruotsia tai saksaa, enkä vieläkään pysty lukemaan nuotteja edes 10-vuotiaan musiikkiopistolaisen tasoisesti. Nämä vain esimerkkejä, jotka voi lyhyesti todeten listata. Lista on tietysti oikeasti paljon pidempi.
* * *
On mainittava vielä muutamia persoonani ulkopuolisia, jollain lailla objektiivisia syitä haluttomuudelleni muistelmoida. Ensimmäisenä on mainittava eksistentialistinen totuus: en ole muuttanut ihmisen historiaa niin paljon, että muisteluillani olisi edes rajoitettua kiinnostavuutta kuin ohikiitävän hetken ajan. En kyennyt estämään Suomen Nato-jäsenyyttä enkä edistämään eutanasialainsäädäntöä maaliin asti (se mahdollisuus on vielä teoriassa olemassa, mutta saatan itse kupsahtaa ennen hitaan eduskunnan mukautumista). Kun olen kuollut, pieni joukko ihmisiä muistaa minut kuukauden tai kaksi, sitten unohdus laskeutuu kaiken sen ylle, mitä olin tai edustin eläessäni. Lähiomaiset muistavat tietysti vähän pidempää, joka ehkä jopa jaksaa kaivata vuosikausia, kuten itse olen kaivannut vuonna 1998 kuollutta äitiäni ja 1935 kuollutta isoäitiäni, jota en koskaan edes tavannut.
En myöskään kaipaa persoonallista muistomerkkiä, jollainen muistelmateos on samassa mielessä kuin ihmisen mittapuulla pitkäikäinen hautakivi. Aktiivisena tietokirjoittajana olen tietoinen siitä, että mikä tahansa kansien väliin pakotettu "elämäkerta" tai "muistelmat" on vain kalpea häivähdys siitä, mitä ihmisen elämä oikeasti on. Siinäkin mielessä hautakivi ja muistelmat ovat toistensa kaltaisia, pinnallisia ja lopulta aika vähän mistään tärkeästä kertovia. Mikään kirjallinen ilmaisu ei tavoita ihmisen elämän olennaisimpia puolia, vaikka kaunokirjallisuus aina silloin tällöin onnistuu pääsemään ilahduttavan lähelle. Koska minulla ei ole lahjakkuutta kaunokirjalliseen ilmaisuun, on sekin vaihtoehto poissa pelistä.
Kun jätän muistelmat kirjoittamatta, päätän unohtaa lopullisesti ja peruuttamattomasti monia asioita. Kukaan ei koskaan tule tietämään, mitä kaikkea mielessäni on liikkunut sen lisäksi, mistä olen julkisesti kertonut tai yksityisesti maininnut. Kuten kaikkien ihmisten kohdalla, myös minun myötäni katoaa pieni sirunen ihmislajia. Se synnyttää kirjastonhoitajaminässä kauhistusta, mutta tarkemmin ajateltuna se on sekä väistämätön että hyvä asia. Ihmisen kulttuuri kumuloituu, mutta vain pieneltä osin. Kaikkein yksityisin ei siihen kuulu, ei ole koskaan kuulunut eikä koskaan kuulu. Olen vakuuttunut siitä, että ihmisen maailmassa kirjoitetaan muutenkin liikaa muistelmia ja elämäkertoja, itse en halua sitä lajia lisätä. Riittää todeta, että olen pahoillani aiheuttamastani mielipahasta ja surusta ja iloinen niistä hetkistä, jolloin olemassaolostani on koitunut muille jotain hyvää.
Erinomaisesti perusteltu.
VastaaPoista