Raha ratkaisee, edelleen

Nykyinen eläkeläinen Björn Wahlroos on julkaissut jatko-osan muistelmilleen, jotka päättyivät 1990-luvun alun laman tienoille. Sateentekijät : Eräänlaiset päiväkirjat 1992–2001 (Otava 2023) jatkaa pitkälti samoilla eväillä kuin aiemminkin. Toimivaa ei kannata vaihtaa tai muuttaa. Wahlroos haluaa toiminnallisen perintönsä, ei rahallisen, leviävän kaikkien ulottuville opiksi ja ojennukseksi. Oman tulkintani mukaan kirja pyrkii paitsi osoittamaan kirjoittajansa erityislaatuisuuden ja puhdasoppisen kapitalismin ihanuuden, myös kertomaan kapitalismin palveluksessa olevien miesten (kyllä, edelleen naisten rooli on hyvin hentoinen) arkisesta työstä, loputtomasta reissaamisesta, kokoustamisesta, verkostoitumisesta, hyvistä ja huonoista ihmissuhteista sekä tietenkin heitä kaikkia yhdistävistä harrastuksista, joita tosin tuntuu olevan vain kaksi, metsästäminen ja purjehtiminen. En tiedä, onko ratkaisu tarkkaan harkittu vai seurausta kirjoittajan persoonasta, mutta erityisellä hellyydellä Wahlroos kuvailee kokousten pitopaikkoja (omaa korallinpunaista sohvaansa huonosti peitellyllä ihailulla) sekä liikkumisvälineitä. On myös ollut tärkeätä nimetä tarkasti ne paikat ja seurueet, joiden voimin on lahdattu milloin fasaaneja (Wahlroosin ykköslaji), milloin hirviä.

Kuten tiedämme, Wahlroos arvostaa itsensä vähintään yhtä korkealle kuin  ansioluettelonsakin, mutta monesta kollegastaan poiketen Wahlroosilla on myös itseironian ja -kritiikin kyky. Hän käyttää sitä säästeliäästi, mutta ei pelkää myöntää, että jokin ratkaisu ei ehkä ollut riittävän harkittu ja hyvä. Yksityiselämästään Wahlroos ei kerro, paitsi että mainitsee puolisonsa nimeltä useamman kerran ja lapsensa muutaman kerran. Sateentekijät keskittyy liikemiesten loputtoman taiston kuvailuun, mikä lienee hyväksi opiksi kenelle tahansa yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneelle. Wahlroosin kuvailema maailma, joka on selkeästi myös hänen oma maailmansa, on ulkopuolisen silmin ikävystyttävän yksitoikkoista, tylsää ja rikkaiden omien käytösnormien kahlitsemaa elämää, jonka keskipisteenä on pyrkimys kasvattaa firman ja omaa varallisuutta. Rahan ohessa tärkeitä ovat tietysti myös fasaanien haulikoiminen, herkulliset ateriat ja mahdollisuus nähdä maailmaa. Ne kaikki ovat kuitenkin rahalle alisteisia asioita. 

Wahlroos liikkuu vaivatta sekä suomenruotsalaisessa, supisuomalaisessa että kansainvälisessä maastossa. Hän ei erikseen mainosta kielitaitoaan, mutta kaikesta päätellen se on laaja ja riittävän hyvä bisneksen tekemiseen. Lukija hahmottaa silti Wahlroosin osaksi suomenruotsalaista yhteisöä, joka muodostaa sekä jotenkin tunnetun "ankkalammikon" lisäksi jonkinlaisen oman kulttuurinsa, johon suomensuomalaisilla ei oikein ole pääsyä. Tätä symboloi miehisten lempinimien käyttö, jossa suomenkielisten mielikuvituksettomat Jaskat ja Kaitsut jäävät kauas siitä, mihin suomenruotsalainen kykenee. Tässä muistelmien kakkososassa seikkailevat mm. Pirre, Mulle ja Toffe, Icke, Casse ja Jojje, Stena, Nippe ja Gusse, Homi, Mylle ja Jalle, Beije, Snutte ja Kickan sekä Ecko, Kuki ja Patte. Epäilemättä Björn "Nalle" Wahlroos tietää oikein hyvin, miltä nämä suomensuomalaisten korvissa kuulostavat, ja nauraa hilpeästi mukana. Neuvottelupöydän ääressä hymy viimeistään hyytyy.

* * *

"Vasta kun on tottunut keskimääräistä kalliimpaan elämäntapaan, ymmärtää, miten pelottava ajatus varallisuuden menettämisestä voi olla. Menettämällä sen menettää nimittäin yleensä paljon muutakin kuin vain sen materian, joka varallisuus on tehnyt mahdolliseksi. Erilaisten kutsujen määrä ja pöytäplaseeraus on yllättävää kyllä edelleen läheisessä yhteydessä varallisuuteen tai vähintäänkin mielikuvaan siitä, että mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta rahaa on edelleen jäljellä." (s. 243)

"Säästyäkseen Porin vaatimattoman hotellitarjonnan tuottamista kärsimyksistä jazzia rakastava Eki [poliitikko Erkki Liikanen – HP] oli hienotunteisesti ehdottanut Juhalle, että hän voisi kutsua pienen seurueen Noormarkkuun festivaaliviikonlopuksi." (s. 254)

"Villa Mairea on paikka, jossa haluan antaa isäni kummisedälle anteeksi kaikki hänen vuotavat kattonsa ja peilittömät hissinsä." (s. 254)

"Ilman huomattavaa joustavuutta, lahjakkuutta ja kovaa työtä varallisuuksillakin on taipumus kutistua ja hävitä, varsinkin silloin, kun ne ovat perheyhtiössä sijoitettuna vain yhdelle tai parille harvalle toimialalle. Ja kun varallisuus katoaa, niin häviävät usein myös ne elämän ulkoiset muodot, joita sen tuella on voitu ylläpitää. Perinteet helposti menevät varallisuuden mukana." (s. 305)

"Juuri tästä syystä vasemmistolainen keskustelu tulojen ja varallisuuden jakaantumisesta on niin turhauttavaa. Maailman on tietenkin aina rikkaita ja on köyhiä. Ehkä on jopa nii, kuten vihervasemmisto väittää, että maailman 'rikkaat' ovat viime vuosikymmenten teknovallankumouksessa onnistuneet ansaitsemaan itselleen entistä suuremman siivun koko maailman kasvaneesta varallisuudesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kapitalismi olisi perusominaisuuksiltaan jotenkin epäoikeudenmukainen tai että se ruokkisi epätasa-arvoa ja etuoikeuksia – päinvastoin." (s. 307)

* * *

Wahlroosin muistelmien lukeminen kirkastaa ajattelua. Kapitalismin syvin olemus – taistelu oman rahakasan kasvattamisesta – heijastuu selkeänä sekä Wahlroosin kuvauksissa kamppailuista suomalaisten yritysten osto- ja myyntikonttoreissa eli pankeissa että elinkeinoelämän vaikuttajien huipulle nousseen ja sieltä Ruotsiin perintöverotuksen puuttumisen takia emigroituneen äveriään miehen henkilökohtaisissa ratkaisuissa. Wahlroos antaa rahaa valitsemaansa hyväntekeväisyyteensä, mutta inhoaa verojen maksamista ja on nähnyt paljon muutakin vaivaa sen välttämiseksi kuin maastamuuton. Lapset saavat kyllä periä isänsä (toisin kuin Bill Gatesin perilliset), mutta vaimon kanssa on tehty avioehto. Tyypillisen kapitalistin tapaan Wahlroos ajattelee, ettei hän ole mitään velkaa yhteiskunnalle, joka mahdollisti hänen henkilökohtaisen nousunsa valtion virkamiehen pojasta pankkimaailman huipulle. Wahlroosin ajattelussa hän on ollut kaiken onnistumisensa oma seppä.

Wahlroosin maailmassa ihmiset saavat nopeasti jonkin leiman, jonka mukaan jatko rakentuu. Wahlroos ei vaivaudu hirveästi solvaamaan epämiellyttäviksi kokemiaan ja muutaman luuserin hän jättää jopa nimettömäksi. Fiksut kaverit saavat jatkuvasti kehuja, ja osa tuota fiksuutta ilmenee lojaaliutena Wahlroosia kohtaan myös myrskyn hetkellä. Emme edelleenkään tiedä, onko Björn Wahlroosilla mitään "kulttuuriksi" nimittämäämme maailmaan liittyviä intohimoja tai harrastuksia, vaikka hän varmaankin sijoittaa rahaa arvokkaisiin taide-esineisiin ja kiinteistöihin. Pahoin pelkään, että Hanken on Wahlroosille tärkeämpi kuin Kansalliskirjasto tai Ateneum. Tällä en tarkoita, että rikkaan pitää olla kulttuurimyönteinen. Tarkoitan, että on hieno juttu, jos joku sattuu sellainen olemaan. Yleensä ei satu, mieluummin hauleja fasaanin pudottamiseksi lyhyeltä lennoltaan.

Objektiivisesti tarkastellen näitten tylyjen miesten puolesta ei kannattaisi murehtia. Kun he kuitenkin ratkaisevat sen, tuhoaako ihminen ihan itse elinehtonsa, ehkä pieni murehtiminen on tarpeen. Björn Wahlroos on niin fiksu, että häneltä voisi odottaa ja jopa vaatia ilmastonmuutostietoisuutta ja vastuunkantoa, jota esimerkiksi miljardööri Antti Herlin on osoittanut. Mutta ei, Wahlroos ei sisällytä vastuuta omaan käsitteistöönsä. Hän edustaa johdonmukaisesti sataprosenttisen itsekästä kapitalismia, jossa lapset saavat perinnöksi jättiomaisuuden, joka voi osoittautunut nollan arvoiseksi, kun Maan kestokyky romahtaa. Toistaiseksi rahalla pääsee pakoon köyhien kurjuutta ja uhkaavia vaatimuksia. Mutta ei ikuisesti. En tiedä, mihin Wahlroosin muistelmien nimi "Sateentekijät" viittaa. Mutta ainakaan hän ei edusta sateensuojien tekijöitä.