Antikapitalistisen tulevaisuuden välttämättömyydestä

Tympeillä tytöillä julkisuuteen murtautuneen Riina Tanskasen ja elämänkumppaninsa Samu Kuopan kirja Kapitalismin suuri illuusio (Into 2023) on riemastuttava kirja. Ei aiheensa, mutta toteutuksensa ansiosta. Nasevan toteava ja jossittelematon teksti saa tuon tuostakin mausteeksi piirroksia, jotka ovat sekä kuvittavia, huvittavia että sopivan moniselitteisiä. Piirrosten tyyli on tuttua Tanskasta, mutta ei silti ollenkaan "sitä samaa". Erityismaininnan ansaitsee havainto, ettei Tanskanen käytä tilaisuutta piirtää kapitalistit uhrejaan kamalamman näköisiksi. Teot puhuvat, ei ulkonäkö. Historian tunnetut filosofit ovat ehkä juuri ja juuri tunnistettavissa, mutta esimerkiksi kahdesti ääneen pääsevä Sauli Niinistö on vain tylyn näköinen vanha äijä. Kirjoittajat eivät sinänsä karta mainitsemasta todellisten ihmisten ja firmojen nimiä, kun tarvetta ilmenee, mutta tarina liikkuu pääosin yleisemmällä tasolla, jolla esimerkiksi ultrarikkaan nimellä ei ole merkitystä, vain ultrarikkaiden olemassaololla ja roolilla kapitalistisessa koneistossa on.

Varsinkin kirjan alkupuoli on niin onnistunut, että toivoisi kirjan pian kuuluvan jokaisen lukioikäisen pakollisten lukemisten listalle. Niin ei tietenkään kapitalistisessa maailmassa tule tapahtumaan, mutta aina voi toivoa ja ehdottaa. Toki kirjaa olisi opettavaista lukea myös vanhemmissa ikäryhmissä, mutta pahoin pelkään, että niissä ajatusmaailmat ovat jo niin lukkiutuneet, ettei Tanskasen ja Kuopan viitoittama polku kiinnosta edes uteliaisuuden verran. Kapitalismista hyötyvä pieni vähemmistö tietysti tuomitsee kirjan – jos siihenkään edes vaivautuu – kateellisten kommareiden valheelliseksi sepustukseksi kirjaa lukemattakin. Todellisuudessa Kapitalismin suuri illuusio ei ole edes "marxilainen", "kommunistisesta" puhumattakaan. Monia Karl Marxin keskeisiä löytöjä kirja ei edes käsittele (kuten lisäarvoteoriaa tai työn ja pääoman suhdetta), vaikka toisaalta tuo selkeästi eräitä muita kapitalismiin erottamattomasti kuuluvia osia ja piirteitä. Kirjoittajien nuoruus näkyy siinä, miten vahvasti tarinaan punotaan mukaan naisten asema ja hoivatyön keskeisyys, joka jää perinteisissä analyyseissä usein todella vähäiselle huomiolle.

Kun olen itse kuikistellut antikapitalistisen barrikadin heikompien puolella jo puoli vuosisataa, jään monia teemoja kaipaamaan, vaikka toisaalta ymmärrän, että kaiken olennaisen mukaan ottaminen olisi tehnyt kirjasta tuplapaksun ja ehkä samalla puolittanut lukijakunnan. En siksi teekään asiasta suurempaa numeroa, mutta mainitsen lyhyesti joitakin sellaisia teemoja, joista ja joiden roolista kapitalistisessa koneistossa olisin mieluusti lukenut Tanskasen ja Kuopan analyysin. Tällaisia ovat esimerkiksi teknologia ja koneäly, sodat ja sotateollisuus, valta muutenkin kuin talouden osana, uskonnot ja muut indoktrinaatiomuodot, ekologia sekä kapitalismin kumoamisen toteuttajat eli antikapitalistinen massaliike eri muodoissaan. Viimeksi mainitun puuttuminen tekee erityisesti loppuluvun (9. Kapitalismia ei voi korjata) jotenkin tyhjäksi; se käy selväksi, ettei kapitalismia voi korjata, se täytyy korvata jollain muulla. Mutta siitä, millä voimilla tämä tapahtuisi, ei kirja sano oikeastaan mitään. 

* * *

Mutta siitä, mistä kirjoittajat haluavat puhua, on tarjolla vahvaa tekstiä. Erinomaisen selkeästi ja täysin ilman varaumia kirjoittajat toteavat kapitalismin syntyneen kaappaamalla ja väkivallalla. Yhtä armotta selitetään, miksi ns. trickle down -ilmiö on silkkaa valhetta, propagandistista puhetta, jonka tarkoitus on vedättää lisäarvon tuottajat myymään työnsä mahdollisimman halvalla. Erittäin hyvin kirjassa selitetään kapitalismin pakkomielteisen kasvun tavoittelun syyt, joita itse kapitalistitkaan eivät voi ohittaa, vaan joko mukautuvat tai häviävät. Tässä yhteydessä ei valitettavasti kapitalismin antiekologista perusolemusta laajemmin avata, vaikka todetaankin. Kapitalismin ratkaisematon ristiriita rajallisten luonnonvarojen ja rajattoman kasvun pakon välillä on oman aikamme kapitalismin keskeisiä ratkaisemattomia ongelmia, jonka takia itse kapitalismikin voi joutua lopulliseen umpikujaan – tai joutuukin, ellei sitä pakoteta ekologisesti kestävälle reitille. Olisi mielenkiintoista pohtia, voiko ekologisesti kestävä talousjärjestelmä olla miltään osin kapitalistinen.

Yksi kirjan yllättävimmistä ja antoisimmista luvuista avaa hoivan luonnetta minkä tahansa talouden, myös kapitalismin perustana. Ilmiö on syvästi paradoksaalinen, koska ilman "ilmaisen" hoivan olemassaoloa kapitalistinen palkkatyö ei olisi voinut koskaan syntyä tai pysyä olemassa. Paradoksi syntyy siitä, että ettei kapitalistisessa järjestelmässä koskaan haluta palkita tätä korvaamattoman arvokasta työtä. Yhteiskunnallisessakin hoivajärjestelmässäkin (päiväkodit, neuvolat, terveydenhoito, sosiaalipalvelut) palkkatasoa pyritään aktiivisesti pitämään maksimaalisen alhaisena (koska vertailukohtana on kodeissa tapahtuvat naisten palkaton hoivatyö). Hoivatyön korvaamattomuudessa (sanan molemmissa semanttisissa merkityksissä) on jotain peruspahuutta, koska kapitalismin puolustajat kyllä ylistävät sanoissa naisten hoivatyön tärkeyttä, mutta kun tulee hetki ja mahdollisuus maksaa siitä edes jonkinlainen korvaus, rahaa ei koskaan ole ja kyllä yksi hoitaja kahden työt tekee, vaikka palkka polkee mudassa.

Erinomaisella tavalla Kapitalismin suuri illuusio muistuttaa lukijaansa siitä, että kapitalismin suhde orjuuteen ei ole muuttunut, vain järjestelyt ovat vaihtuneen virtahevonnahkaruoskasta Maailmanpankin nälkäkuurille pakottavaan talouskuriin. Minusta on täysin asianmukaista kuvata orjuutta kapitalismin synnyn keskeisenä mahdollistajana sekä todeta orjuuden jatkuvan uusissa asuissa niissä valtasuhteissa, joiden avulla rikkaat kapitalistiset valtiot pakottavat globaalin etelän maiden kansat orjuuden kaltaiseen pakkojen maailmaan, josta Tanskanen & Kuoppa käyttävät osuvaa termiä resurssipankki. Orjuus ei ole hävinnyt, se on vaan puettu uudelleen. Orjuus on tavallaan palannut myös rikkaisiin länsimaihin ns. alustatalouden muodossa. Kun Wolt-kuski polkee sateessa tai lumipyryssä uljaana kapitalistisena yrittäjänä, on hän todellisuudessa kaksinkertainen orja; maahanmuuttajana hänen mahdollisuutensa löytää "vapaata" työtä on vähäinen ja alustakapitalistin alihankkijana hän on käytännössä orjan asemassa, koska laajan työttömyyden oloissa hänellä ei ole lainkaan neuvotteluvoimaa.

* * *

Tanskanen & Kuoppa käyvät myös perusteellisesti läpi kapitalistiseen velkaan liittyvät mekanismit ja yleiset väärinkäsitykset. Jälkimmäisiä kapitalismi ja heidän edustajansa maan päällä käyttävät aktiivisesti hyväksi levittääkseen velkaan liittyviä pelkoja. Pelkoja tarvitaan, jotta kansantalous ei näytä koskaan olevan "kunnossa", joten tarvitaan ikuista talouskuria eli varallisuuden siirtämistä pienituloisilta kaikkein rikkaimmille. Minulla ei ole kompetenssia arvioida, ovatko velkaluvun kaikki yksityiskohdat tukevasti totta, mutta arvelen, että ovat. Olennainen opetushan on se, että toisin kuin talouskuria kovaan ääneen vaativien pelottelijoiden puheista voisi päätellä, kapitalismia ja rahaa ei ole ilman velkaa, kapitalismin toiminta perustuu velalla synnytettyyn rahaan. Velka ei siten ole mikään ei-toivottu vieras, vaan välttämätön kapitalistisen talouden pyörittäjä. Meidän tavallisten ihmisten on sitä vain vaikea uskoa, koska yksityisen ihmisen taloudessa velka on maksettava takaisin, toisin kuin kansantaloudessa, jonne voidaan synnyttää uutta rahaa pankkien velanannon muodossa.

Kirjan lopussa Tanskanen & Kuoppa erittelevät modernin työelämän ahdistavuuden syitä varsin hyvin. Kyllä, useimpien varakkaiden maiden asukkaiden elämä on vähemmän raskasta ja työpäivä teoriassa lyhyempi kuin 1700-luvun englantilaisella hiilikaivostyöläisellä. Globaalin tarkastelun tulos on paljon masentavampi. Vauraissakin maissa yksi työ riittää vain pienelle vähemmistölle tuottamaan miellyttävän ja laadukkaan elämän. Muut joutuvat jatkuvasti miettimään rahan riittävyyttä siihen, mitä nyt pidetään miniminä (1700-luvulla kuninkaillakaan ei ollut sellaista elintasoa kuin keskimäärin kenellä tahansa suomalaisella). Ehkä hiukan yllättäen Tanskanen & Kuoppa eivät pohdi työn loppumisen näköalaa, jota erityisesti teknologian muutoksista kiinnostuneet pitävät työn ahdistavuuden rinnalla suurena kapitalismin uhkakuvana. Kapitalistihan ei palkkaa ketään, jos voi sen välttää ja kehittyneillä koneilla on kapitalismin alusta lähtien poistettu ihmistyön tarvetta ja luotu voittoja kasvattavaa työttömyyttä. Työtä ja palkkaa tarvitsevan ihmisen muuttuminen kokonaan tarpeettomaksi on nähdäkseni realistinen mahdollisuus, jonka vaikutuksia ei-varakkaiden ihmisten elämään on vaikea kuvitellakaan.

Tanskanen & Kuoppa suhtautuvat pessimistisesti kuvitelmiin kapitalismin pelastavasta (vihreästä) teknologiasta. Heidän näkemyksensä mukaan maailman rajat tulevat vastaan nopeammin kuin uusia, kenties mullistaviakin teknologisia keksintöjä syntyy. Uudella teknologialla on myös taipumus lisätä luonnonvaroihin kohdistuvaa ryöstöä entisestään, ei suinkaan vähentää sitä. Hyvä esimerkki on se valtava energiantarve, jonka tietoverkot ja niiden välityksellä tapahtuva ihmisen toiminta on synnyttänyt. Pelkästään virtuaalisen rahan "louhimiseen" käytettävä energia kuluttaa ekologisesti kestämättömiä määriä energiaa. Ajattelemme helposti, että kyllä sitä energiaa auringosta riittää. On kuitenkin realistista pelätä, että uusi teknologia vaatii kaiken auringosta ulottuvillemme tulevan energian eikä sekään riitä. Tanskanen & Kuoppa toteavatkin suoraan, ettei kapitalismia voi korjata (se on synnynnäisesti parantumattomasti sairas), vaan se pitää korvata sellaisella järjestelmällä, joka nojaa paitsi ekologisesti realistiseen ja vastuulliseen, myös inhimillisesti tasa-arvoiseen kaikkien eliöiden elämää kunnioittavaan talousjärjestelmään. Lainaan tähän lopuksi kirjoittajien loppuhenkosen kuvaamaan heidän perinteisestä työväen joukkoliikehdintään nojaavasta muutoksesta poikkeavaa ajatteluaan.

"Olemme niin kapitalismin lävistämiä, että on vaikeaa ymmärtää asioiden voivan olla toisinkin. Miten toisenlainen ajattelu voisi tuottaa ihan toisenlaisia ihmisiä, ja ihan toisenlaisen maailman." (s. 237)