Ihminen pohtii ja harmittelee, miten vaikeata edes itseään on ymmärtää. Vielä vaikeampaa on yrittää saada joku ihan toinen, vaikka kuinka läheinen ihminen, ymmärtämään minua. Siksi luemme uteliaina ja ehkä hiukan kiihtyneestikin identtisistä kaksosista, jotka ovat niin lähellä teoreettista yksilön kaksoisolentoa kuin mitä biologian lait sallivat. Identtisten kaksosten erillisyys onkin joskus hiukan epämääräistä, niin samanlaisia ratkaisuja he elämässään tekevät. Kaikkein ihmeellisintä on seurata, kuinka hyvin identtiset kaksoset pärjäävät leikkimielisessä ajatustenlukukokeessa, jossa pitää arvata toisen kaksosen valitsema väri tai muoto ilman näkö- ja kuuloaistia. Näyttää vahvasti siltä, että joko kaksosilla on jokin tieteelle tuntematon viestinnän tapa tai sitten heidän aivonsa toimivat riittävän samalla tavalla. Tiedetään myös tapauksia, joissa identtiset kaksoset on lapsina erotettu toisistaan, mutta silti heidän elämiään jälkikäteen vertailtaessa löydetään häkellyttäviä yhdenmukaisuuksia, joita on vaikea pitää puhtaasti sattuman seurauksina.
Mutta identtiset kaksoset eivät ole sama asia kuin elävän ihmisen täydellinen kopio, jolla on samat muistot, samat kyvyt, samat sairaudet jne. Ihminen voidaan todennäköisesti kloonata eli valmistaa hänestä geneettisesti identtinen kopio (biologisesti sama asia kuin identtiset kaksoset, mutta ihmisen päätöksellä toteutettuna). Jos vasikka voidaan kloonata, miksi ei ihmistä, jonka lajin piirissä esiintyy myös tahatonta kloonausta? Mutta kloonilla ei ole alkuperäisen yksilön kokemusta, vaan jokainen yksilö kehittyy hiukan erilaiseksi, vaikka geneettinen perimä olisikin identtinen, kuten samamunaisilla kaksosilla. Mutta se mistä tässä puhun, tarkoittaa kaksoisolentoa, jolla ei ole ollut erillistä elämää, vaan hän on kaikilta osilta ja historialtaan identtinen kopio. Se ei ole biologisesti mahdollista, koska yksilönkehitykseen vaikuttavat perimän lisäksi myös ympäristö ja sen muutokset.
Luin hiljattain tätä aihepiiriä sivuavan Hervé le Tellierin romaanin Poikkeama (L'Anomalie, 2023 WSOY, suomennos Lotta Toivanen). En käsittele kirjaa tässä muuten kuin sen sisältämän kaksoisolento-tematiikan osalta, joka kyllä on kirjassa tärkeämpi kuin pelkästään avoimeksi jäävä scifi-lavaste. Kirjassa jokin selittämätön ilmiö synnyttää yhden Atlantin ylittävän lennon matkustajista ja heidän lentokoneestaan täydellisen kopion pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Paitsi että kopiot syntyvät kolme kuukautta myöhemmin ja heiltä puuttuvat kuluneen ajanjakson kokemukset. Yhdessä tapauksessa kaksoisolennon synnyttämä ongelma ratkeaa sen alkuperäisen ihmisen kuoleman kautta, mutta kirja esittelee myös valikoiman muita ratkaisuja makaaberista (palkkamurhaaja siivoaa kaksoisolentonsa häiritsemästä kuvioita, kuten se kaksoisolentokin olisi tehnyt, jos olisi vain ehtinyt) suloisen romanttisiin rakkaustarinoihin, joissa toisiaan täydellisesti ymmärtävät yksilöt yhdistävät voimansa.
* * *
Olen pyöritellyt jo pitkään ajatusta kaksoisolennosta (tai oikeastaan vain identtisestä kaksoisveljestä, koska en tunne fysiikan lakeihin mahtuvaa tapahtumaa, jonka seurauksena minusta voisi syntyä identtinen kopio). Minulla on ollut pikkuveli, joka kuoli armottoman ALS-taudin kourissa vuonna 2017. Meillä oli paljon samankaltaisia piirteitä, mutta myös hyvin suureen erilaisuuteen johtaneita piirteitä. En nähnyt veljessäni itseäni, vaikka monissa asioissa olimme kuin samasta puusta, kuten huumorissa. Kaksoisolentoajatukseni eivät ole nousseet kuolleesta veljestä, vaan enemmänkin siitä, että olen joutunut myöntämään epäonnistuneeni ns. elämänkumppanin löytämisen vaativassa tehtävässä. Tiedän, että ihmiset voivat myös solmia pitkäikäisiä suhteita eli elää toisen ihmisen kanssa riittävän tyynesti ja samalla antoisasti. Voin syyttää vain itseäni, sillä mikään ei ole pateettisempaa kuin syyttää epäonnistumisesta sitä toista.
Asuttuani nyt kuusi vuotta yksin, voin tehdä kaksi havaintoa. En kaipaa elämääni enää uutta ihmissuhdetta, vaikka ilomielin tapaisin tyttäriäni useammin kuin käytännössä tapaan. Olen kuitenkin huomannut kaipaavani ajoittain keskustelukumppania, jolla olisi samanlaiset aivot kuin itselläni. Tämä kovin omahyväiseltä kuulostava ajatus ei ehkä ole sellainen, sillä en kaipaa kaksoisolentoa kaikkien keskustelukumppaneiden sijasta, vaan heidän lisäkseen. Huomaan kaipaavani ihmistä, joka saman tien ymmärtäisi, mitä ajan takaa, joka innostuisi samoista asioista kuin minä – ja voisi ehkä kirjoittaa puolet blogiteksteistä puolestani. Rationaalisesti ajatellen kyse olisi jonkinlaisesta itsepetoksesta, sillä jos tuo kaksoisolento olisi täysin sama ihminen kuin minä, hän ei voisi keskustelussa sanoa mitään sellaista, mitä en itsekin ajattelisi. Mutta ajattelen, että ehkä siinä tyynnyttävässä samuudessa olisi kuitenkin pieni särö, jonka ansiosta Toinen Heikki sanoisi joskus jotain sellaista, mitä en olisi itse tullut ajatelleeksi ja sanoneeksi. En yleensä itsekään tiedä, mistä jokin ajatus putkahtaa.
Olen kuvitellut niinkin, että minulla olisi jossain päin Suomea (tai miksipä ei maailmaa) biologisesti identtinen kaksoisveli (hän ei voisi olla sisar, sanovat biologia ja genetiikka). Hän olisi elänyt laillani tietämättä kaksoisveljestään ja olisi siksi ainakin jollain lailla erilainen ihminen kuin minä. Olisiko hänestä tullut myös kirjastonhoitaja, soittaisiko hän huvikseen kitaraa ja rakastaisi marsipaania? Hyvinkin mahdollista on, että näin triviaalit piirteet olisivat samat. Mutta kun rupeaisimme kahden kesken puhumaan, tulisiko meille mistään asiasta erimielisyyttä? Toki riitelisimme siitä, kumman vuoro on puhua, mutta olisiko ainakaan Suomen sisällä voinut elää toista musiikkikirjastonhoitajaa, joka olisi hyvin kaltaiseni, enkä hänestä mitään tietäisi? Se ei ole todennäköistä. Joudun luopumaan näin villeistä ajatuksista, enkä muutenkaan usko, että vauvoja rakastanut äitini olisi missään olosuhteissa antanut kaksoisveljeäni jonnekin pois.
* * *
En usko olevani maailman ainoa ihminen, joka haaveilee identtisestä kaksosestaan, jota ei ole, vaikka voisi olla. Identtisten kaksosten syntymisen todennäköisyys ei ole edes erityisen pieni. Monisikiöraskauksien osuus on noin 1,5 % kaikista raskauksista ja identtisiä ovat kaksosista noin joka kolmannet eli suunnilleen yksi kahdestasadasta raskaudesta tuottaa identtiset kaksoset. Vuonna 2022 syntyi Suomessa 45 000 lasta, joista identtisiä kaksosia oli runsaat 200 paria. Kun synnyin vuonna 1949, luvut olivat kaksinkertaiset, olimmehan "suuria" ikäluokkia, sotien paineen purkamisen tuloksia. Toisaalta nykyään monisikiöraskauksien määrä on ollut kasvussa keinohedelmöitysmenetelmien lisääntyneen käytön seurauksena. Niin tai näin, minulla olisi ollut noin 0,5 % todennäköisyys syntyä identtisen kaksosparin toisena osapuolena. On se kuitenkin paljon enemmän kuin loton päävoiton toivojalla, jonka todennäköisyys voittaa yhdellä rivillä on vain 0,0000054 % (4 oikein saa jo 1 %:n todennäköisyydellä, mutta varman 7 oikein saamiseksi täytyy täyttää 19 miljoonaa riviä).
Identtisestä kaksoisveljestä tai -sisaresta haaveilemisen yleisyydestä minulla ei ole edes valistumatonta arvausta. Luulen kuitenkin, etten olen ainoa. Luulen näin siksi, että monella meistä on kutkuttavia muistoja hetkistä, jolloin joku toinen ihminen tuntuu olevan täydellisesti samoilla aallonpituuksilla, kuten fysiikan puolelta napattu sanonta kuuluu tai "kemiat kohtaavat täydellisesti" tai "toinen ymmärtää yhdestä sanasta". Joskus ei tarvita edes sanoja, vaan toinen ymmärtää eleistä, ilmeistä, ties miestä. Tunne liittynee usein ns. rakastumishormoneihin, mutta itselläni on ollut täysin romantiikasta vapaita yhteisymmärryksen hetkiä, joita kaipaa varsinkin hetkinä, jolloin jokin keskustelu junnaa tunnista toiseen paikoillaan liikkumatta mihinkään suuntaan. Jos palkkaneuvotteluissa olisi toisella puolella tällainen samoilla aallonpituuksilla liikkuva ihminen, ei tarvitsi olla edes identtinen kaksonen hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi.
No, arkisessa maailmassa ei kaksoisolentoja ilmesty Atlantin toiselle puolelle, eikä identtistä kaksosta voi jälkikäteen hankkia. Täytyy tyytyä siihen, että sitä on maailmassa suhteellisen yksin, kukaan ei kunnolla ymmärrä eikä asioiden tilaan ole odotettavissa muutosta. Minulla ei ole ollut tapana osoittaa harvoille lukijoilleni suoranaisia haasteita tai edes kysymyksiä. Nyt tekee kuitenkin mieli pyytää, että jos jollakulla teistä on ollut yhtään samanlaisia ajatuksia kuin minulla, olisi todella kiinnostavaa kuulla niistä. Eikä ole pakko tänne julki kirjoittaa, minut tavoittaa sähköpostiosoitteella heikki.poroila@gmail.com.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.