Kuin hahtuva tuulessa, jalat tukevasti ilmassa

Juhani Suomi tunnetaan varmasti parhaiten mittavasta Urho Kekkosen elämään ja toimintaan liittyvästä tutkimus- ja julkaisutoiminnastaan. Kuin lastu laineilla : Itsenäisen Suomen turvallisuuspolitiikan alkutaival 1918-1925 (Vastapaino 2023) liikkuu näennäisesti varsin eri aihepiirissä ja täsmällisesti rajatun aikavälin puitteissa. Sen temaattiset yhtymäkohdat toisaalta Kekkosen idänpolitiikkaan, toisaalta nykyisen Nato-Suomen ratkaisuihin ovat kuitenkin ilmeiset. Juhani Suomi ei itse näitä yhtymäkohtia nosta esiin, mutta ulkopolitiikkaa harrastanut ei voi olla ajattelematta, miten Kekkonen olisi toiminut 1918-1925 tai miten hän olisi ratkaissut Suomen suhteet Venäjään ja Yhdysvaltain johtamaan Natoon. Jälkiviisaasti voidaan arvella, että varmasti kovin monella tavalla toisin.

Suomen kirja on vankka tietoteos, joka sisältää kaiken, mitä aiheesta valistuneen kansalaisen uteliaisuus voi kaivata. Se on toisaalta ehkä turhankin yksityiskohtainen kirjauksissaan, eikä lukija voi välttää ajoittaista päättäjien jahkailuun liittyvää pitkästymistä. Suomi kirjoittaa tutulla tyylillään sujuvasti, mutta myös pedantin tutkijan täsmällisyydellä, jota silloin tällöin elävöittävät toimijoiden typeryyteen kyllästyneen kirjoittajan ironiset heitot. Kirjoitusvirheitä on vähän (Joséf Piłsudskin nimi on kirjoitettu suomalaisella l-kirjaimella), mutta muilta osin kustannustoimitus (Liisa Steffa) on jäänyt kyllä valitettavan vajaaksi. Näin laajassa teoksessa väliotsikoiden rakentaminen pitkistä sitaateista ei ole lukijaystävällistä. Myöskään taitollisesti luvut eivät hahmotu kunnolla, koska aloittaminen uudelta sivulta unohtuu kirjan loppupuolella. Kirjoittajan korotustapa "(harv. JS)" on yhtä kohtaa lukuun ottamatta toteutettu tekstikohdan korostamisella. Oikolukija ei ole huomannut useita puuttuvia sanoa, mutta "kritikoida" on varmaan kirjoittajan tyylivalinta.

Kirjan lukemista haittaa merkittävästi se, että henkilöhahmoja suorastaan vilisevässä tietokirjassa ei ole hakemistoa. En tiedä, onko ratkaisu tehty kustantamossa sivumäärän pitämiseksi kurissa vai jostain muusta syystä. Kaikki mahdolliset syyt ovat kuitenkin huonoja, koska lukijalta puuttuu nyt mahdollisuus palata kirjan sisältöön jälkikäteen (hankalasti hahmottuva lukurakenne vaikeuttaa osaltaan lukijan asemaa). Ei ole mahdollisuutta selvittää, ketkä toimijat kirjassa mainitaan, keitä mahdollisesti ei. Ei ole mahdollista hahmottaa keskeisten toimijoiden esiintymisen laajuutta tai suhdetta keskenään. On selvää, että tärkeimmistä nimistä olisi tullut valtava määrä sivuviitteitä, mutta sitä suuremmalla syyllä olisi ollut tärkeätä tarjota lukijalle väline, jolla tähän tietomassaan voi tarttua lineaaris-kronologisen lukemisen lisäksi.

* * *

Juhani Suomi on tunnetusti oppositiossa siihen ajatteluun nähden, jonka ytimessä on ollut Suomen ulkopolitiikan irrottaminen Venäjästä ja kiinnittäminen irrottamattomalla tavalla Yhdysvaltain myötämielisyyteen. Ei ole vaikea arvata, etteivät perinteiset porvarilliset kustantajat ole halunneet tai uskaltaneet tätä opusta julkaista, vaan homman on ottanut hoitaakseen tamperelainen Vastapaino, vuonna 1981 perustettu tieto- ja tiedekirjakustantamo. Juhani Suomen kirjaama historia on porvarillisen Suomen näkökulmasta niin kiusallista luettavaa, että mieluummin moisesta vaiettaisiin. Onneksi se ei enää ole mahdollista, tässä se tarina on jokaisen uteliaan luettavana. Varsinaisia sankareita ei Juhani Suomi tarjoile, kaukaa viisaita tai edes realistisen varovaisia ja avarakatseisia poliitikkoja ei senkään vertaa.

Lievästi myönteinen vaikutelma syntyy K. J. Ståhlbergistä, joka ei olisi erityisemmin halunnut tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi. Ståhlberg edusti laillisuuden ja jonkinlaisen sivistyneen ja humaanin oikeistolaisuuden maailmaa, jota vasta itsenäistynyt maa tarvitsi vastapainoksi milloin mihinkin suuntaan vimmaisesti ponnisteleville kiihkoilijoille. Juhani Suomi tosin antaa ymmärtää, että ulkopoliittisesti varsin kokematon Ståhlberg luotti liian sokeasti Rudolf Holstiin ja tämän kahteen kuningasideaan eli täydelliseen alistumiseen Englannin kulloiseenkin linjaan ja ns. reunavaltioiden eli Venäjän läntisten naapurimaiden yhteisiin intresseihin ja niistä nouseviin ratkaisuihin. Holsti oli kunnianhimoinen, mutta hänen ihmissuhdetaitonsa eivät riittäneet kovinkaan monta vuotta siinä missä taitavammat, kuten Paasikivi tai Mannerheim porskuttelivat puoli vuosisataa Suomen ulkopolitiikan toimijoina.

Juhani Suomen näkemys suomalaisten ulkopolitiikasta 1918-1925 on varsin lohduton. Ajattelua ja toimintaa ratkaisivat monet pakkomielteen omaiset ajatuspinttymät, joista tärkeimpiä olivat antikommunismi, itään kohdistuva Suur-Suomesta unelmointi, uskomus Venäjästä ikuisena uhkana sekä ajatus siitä, että Suomella täytyy olla yksi läntinen suurvalta, jonka hellään huomaan kohtalomme täytyy sitoa. Ironista tai järkyttävää on joutua toteamaan, että Suur-Suomen tavoittelu taitaa olla näistä pinttymistä ainoa, jonka voidaan arvioida vuosikymmenten epäonnistumisten jälkeen menettäneen suosionsa suomalaisessa ulkopoliittisessa ajattelussa. Ei ehkä silti kannata ajatella, etteivät ajatukset Suomen rajojen siirtämisestä kauas itään elelisi joidenkin nykyäänkin elävien mielissä. Kun vain sopiva hetki tulee...

* * *

Erityisen tylyn kuvan Juhani Suomi piirtää tulevasta marsalkka Mannerheimistä, joka näyttäytyy hyvin sotaisana, jatkuvasti kulisseissa juonittelevana ja vallanhimoisena sotilaana, jonka suurin unelma ei ollut suinkaan Suomen kukoistus, vaan Venäjän keisarivallan palauttaminen. Kirjan aikakauteen mahtui Mannerheimillekin yksi menestyksen hetki, kun hän saattoi kukkoilla joulukuusta 1918 heinäkuuhun 1919 Suomen valtionhoitajana. Se ilo loppui kuitenkin lyhyeen, koska noina vuosina Mannerheimilla oli paljon vastustajia, joiden mielestä hän oli Suomelle vaaraksi. Vaikka myytinrakennus alkoi jo 1918, se pääsi todelliseen vauhtiin vasta paljon myöhemmin. Myös Holstista Juhani Suomi piirtää vähemmän mairittelevan kuvan miehenä, joka ei juuri järjen ääntä kuunnellut, vaan jyräsi omia tavoitteitaan realiteeteista pahemmin piittaamatta. Juhani Suomen tulkinnan mukaan Holstin asenne Englantiin oli "serviili" eli palvelijamaisen alistuva.

Kaikkia suomalaisia toimijoita yhdisti avoimen vihamielinen suhtautuminen paitsi kommunismiin, myös venäläisyyteen sinänsä. Juhani Suomen mukaan vuosina 1918-1925 aktiivisesta ryssävihasta tehtiin tietoisesti olennainen osa kasvatusta ja ajattelua, joka sitten oli pääsyynä siihen, että suhde Neuvosto-Venäjään ja sitten Neuvostoliittoon oli  diplomaattisesti pitkään pikkulapsen tasolla. Vihamielisyyttä ei edes yritetty peitellä, vaan sillä suorastaan kilpailtiin ja venäläisten diplomaatteja kohdeltiin harkitun loukkaavalla tavalla. Se ehkä ymmärrettiin, ettei käytöksellä saavuteta mitään ulkopolitiikassa, vaan kyse oli enemmän esiintymisestä kotimaista propagandaa varten. Jos vuonna 1918 oli oltu Saksan varassa ja sen jälkeen mielisteltiin Englantia, avoimen rasistinen ryssäviha oli ainoa suomalaisten tuntema ja soveltama ajattelutapa idän suurvaltaa kohtaan. Kuten tiedämme, nyt sata vuotta myöhemmin on ulkopolitiikkamme palannut samoihin asenteisiin.

Monelle lukijalle voi tulla yllätyksenä se ankara kitka, joka vallitsi Suomen ja Ruotsin välillä itsenäisyytemme alkuvuosina. Välit eivät olleet pelkästään viileät, vaan erityisesti Ahvenanmaan omistusriidan takia uhkasi syntyä sotilaallinen konflikti. Ståhlberg ei suostunut matkustamaan valtiovierailulle Ruotsiin eikä ottamaan vastaan Ruotsin kuningasta. 1918-1925 ei Pohjoismaiden yhteistyötä uskaltanut tavoitella kukaan ainakaan ääneen. Sen sijaan rakenneltiin erilaisia pilvilinnoja liittoutumisesta Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan ja jopa Romanian kanssa - aina Venäjää vastaan. Nämä hankkeet romuttuivat yksi kerrallaan osallistujien keskinäisten kiistojen ja poukkoilevien mielihalujen mukaan. Suomessa intoa riitti yrittämiseen, vaikka mitään ei saatukaan aikaiseksi. Ainoa ajatus, jota vain sosialidemokraatit pitivät vaisusti yllä, oli rauhanomaisten ja asiallisten välien rakentaminen Neuvosto-Venäjän kanssa. Se vaihtoehto oli tabu, jota yksikään porvarillinen ryhmä ei uskaltanut rikkoa.

* * *

Jälkiviisaus ei ole aitoa viisautta, se on myönnettävä. Mutta ei ole perusteetonta arvioida, että suomalainen ulkopolitiikka vuosina 1918-1925 oli niin epärealistista ja poukkoilevaa, ettei sen yhteydessä voi puhua minkään lajin viisaudesta. Oli tukipisteenä Saksa, kuningas, Ranska, Englanti tai Suur-Suomi, politiikkaa tehtiin lähinnä toiveajattelun pohjalta. Kun toiveajatteluun yhdistettiin pidäkkeettömiä ideologisia pakkomielteitä, lopputuloksena oli loputon sarja epäonnistumisia varsinkin yrityksissä valloittaa Itä-Karjalasta lisää aluetta. Vastaan voidaan väittää toteamalla, että hyvinhän Suomen kävi eli ei kuinkaan ja lopulta kaikki suurvallat tunnustivat Suomen itsenäisyyden, päästiin Kansainliiton jäseneksi jne. Skeptisempi arvelee, että näin kävi ulkopoliittisista toilailuista huolimatta, ei niiden ansiosta. Vaikka useimmat suomalaiset ulkopoliittiset toimijat nojautuivat jonkun suurvallan suopeuden tuomaan illusoriseen turvallisuuteen, ylivoimaista oli uskoa näiden samaisten suurvaltojen toistuviin kehoituksiin unohtaa Itä-Karjalan tavoittelu ja solmia Neuvosto-Venäjän kanssa rauhanomaiset suhteet. Kaikki suurvallat tekivät näin ja loivat kauppasuhteet Neuvostoliittoon ennen suomalaisia, jotka jumittivat itse rakentamassaan antikommunismin ja ryssävihan umpiossa.

Aidot suurvallat toimivat toisin. Englannin, Ranskan ja Saksan ulkopolitiikan perustana oli 1918-1925 ja on edelleen kansallinen itsekkyys. Suomessa tätä ei osattu tai haluttu nähdä ja hyväksyä, vaikka jokaisen kanssa koettiin toistuvia pettymyksiä, kun kuvitelmien taloudellista ja sotilaallista tukea ei sitten tullutkaan. Olen itse päätynyt astetta tylympään arvioon kuin Juhani Suomi, joka on laittanut Suomen lillumaan lastuna suurvaltojen puhalteluiden armoilla olevalle maailman merelle. Minusta suomalaista oikeiston ulkopolitiikkaa (vasemmisto oli käytännössä suljettu kokonaan sen ulkopuolelle) kuvastaa paremmin voikukan hahtuva, joka lentää vailla suuntaa saati ohjausta maailman tuulissa päätyen useammin hedelmättömään kuin kasvulle soveliaalle maalle. Monarkistit eivät saaneet kuningastaan, vaan monen porvarin kauhistelema tasavaltainen demokratia voitti. Saksanmieliset luulivat jo saaneensa voiton, kun isäntämaa meni romahtamaan sotilaallisesti ja muuttui Euroopan mittarilla paarialuokan valtioksi. Venäjän keisarivallan palauttamista tavoitelleet joutuivat pettymään, kun valkokenraali toisensa jälkeen tuhoutui Puna-armeijan kohdattuaan ja myös Mannerheim joutui toteamaan, että rakas keisari on pakko hylätä ja tavoitella valtaa halveksitun edustuksellisen demokratian puitteissa.

Myös Suur-Suomen rakentajat joutuivat pettymään, vaikka Tarton rauhan seurauksena Suomi hetkellisesti laajeni Petsamon verran ja saavutti jopa Jäämeren yhteyden. Lukemattomia sotilaallisia hyökkäyksiä itään tehtiin vuosina 1918-1925 ja uudelleen kesästä 1941 lähtien. Lopputuloksena oli, ettei saatu Repolan ja Porajärven metsäisiä maita, vaan menetettiin Saksaan turvautumisen seurauksena koko Karjalankannas ja vähän muutakin. Suomi ei suurentunut, se pieneni merkittävästi. Ei auttanut ryssäviha tai antikommunismi. Todellisuus ei totellut suomalaista ulkopolitiikkaa. Mutta nyt on sitten ilmeisesti käynnissä revanssien revanssi. Vanhojen suurvaltojen sylin kylmettyä Suomi valitsi uuden sylin Atlantin toiselta puolelta. Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena Suomi on määrätietoisin, vaikka useimmiten julkisuudelta salatuin askelin kulkenut kohti Yhdysvaltain syliä. Ei nyt ihan liittovaltion osaksi, mutta kuitenkin Nato-jäsenyyden ja DCA-sopimuksen myötä tiiviiseen alistussuhteeseen. Juhani Suomi ei sitä sano, mutta minä sanon, että itsenäinen suomalainen ulkopolitiikka on päättynyt sadan vuoden rimpuilunsa ansiosta. Näillä mennään, kunnes Yhdysvaltain hegemonia sortuu ja Suomi joutuu taas uuden suojelijan etsintään.