Kuoliko Aaron Bushnell turhaan?

Yhdysvaltain armeijan sotilas Aaron Bushnell teki polttoitsemurhan Israelin lähetystön edustalla Washingtonissa. Bushnell kuvasi tapahtuman itse ja tämä syvästi järkyttävä video on liikkunut ainakin X-Twitterissä (tiettävästi Marc Zuckerbergin omistama Meta on sensuroinut kaiken tapahtumaan liittyvän kuva-aineiston sitä mukaan kun sitä on yritetty julkaista). Kännykkäkamera kuvasi myös dramaattisen prosessin, jonka aikana pelastushenkilöstö yrittää sammuttaa tulen ja pelastaa Bushnellin hengen. Huomion keskipisteessä on lähetystön turvamies, joka hyppää kuvaan osoittaen pistoolillaan kohti liekkeihin kuolevaa mies ja huutaen tälle käskyjä pysytellä maassa. Turvamies ei tee elettäkään auttaakseen palavaa miestä. Hän piittaa vain lähetystön henkilökunnan turvallisuudesta.

Vaikka tapahtuma itsessään järkyttää melkein kenen tahansa mieltä, yhdysvaltalaisen valtamedian journalistit ovat pitäneet päänsä kylminä ja estäneet systemaattisesti ja lähes samoin sanoin Bushnellin olennaista viestiä pääsemästä julkisuuteen. Tuo viesti – kyllästyminen olemaan osa kansanmurhaa toteuttavassa koneistossa – oli ja on niin vaarallinen, ettei sikäläinen media uskalla kertoa koko totuutta. Ei varsinkaan Bushnellin viimeisiä sanoja: Free Palestine! Saa nähdä, löytyykö Euroopasta yhtään enempää rohkeutta. En ole kovinkaan toiveikas.

Israelin hirmuhallinnon tukena lujasti seisseet ja sitä aineellisesti tukeneet länsimaiset hallinnot ja media tekevät tietysti parhaansa myös liatakseen Aaron Bushnellin persoonan. Siksi hänestä tullaan kertomaan yksityistapauksena ja mielenterveyspotilaana, ei suinkaan yhteiskunnallisesti äärimmäisen rohkeana ja radikaalina toimijana, joka hän kuitenkin oli. Media toimii näin, koska jos se kertoisi rehellisesti, miksi Aaron Bushnell surmasi itsensä mieluummin kuin jatkoi elämäänsä, se joutuisi myöntämään, että ns. läntinen maailma on sitoutunut tukemaan murhanhimoista, ihmisarvoista piittaamatonta hallintoa. Sitä se ei tee, vaan keksii kaikenlaisia tapoja tahriakseen Bushnellin muiston ja hänen viestinsä.

* * *

Pitäisikö meidän kaikkien maailmantilanteesta masentuneiden surmata itsemme tavalla, joka välittää viestin pahantekijöille? Israelin salaisen palvelun eli Mossadin nopean tviitin perusteella välttämättä ei. Mossadin tiedotusosastolla iloittiin Bushnellin kuolemasta ja virnuiltiin alatyylisesti, että Israelin viholliset tappavat itse itsensä. Tviitti kyllä poistettiin aika nopeasti, mutta kuten tiedämme, internet muistaa kaiken, joten Mossadin imago psykopaattisen sionismin äänenkannattajana ei ainakaan parantunut. Eikä meillä ole mitään syytä olettaa, etteikö Israelin hallinto ilahtuisi jokaisen sen kriitikon itsemurhasta täysin vilpittömästi. Kun pahan vastustajat harvenevat, pahan on aina helpompi toimia.

Siksi on aika helppoa vastata, ettei henkilökohtainen elämästä luopuminen ole tehokas patenttiratkaisu. Aaron Bushnellin kuolema saattaa laukaista jotain tervehdyttäviä prosesseja, mutta jos me kaikki antisionistit ja antirasistit surmaisimme itsemme, on aivan selvää, että sionismi ja rasismi pystyisivät levittämään pahaa viestiään ja kuolettavia käytäntöjään entistä tehokkaammin ja entistä laajemmalle. Siksi meidän täytyy pysytellä hengissä ja taistella, ei kuolla vihollisen edestä pois. Muutenkaan ei pidä ihannoida polttoitsemurhan kaltaista ilmiötä. Sellaisella on symboliarvoa, mutta vain, jos se on harvinainen, kokonaiskuvasta selvästi poikkeava varoitushuuto.

Mutta jos unohdamme Aaron Bushnellin viestin Free Palestine!, hänen kuolemansa oli turha. Siksi vastaus tapahtumaan olkoon avoimen kritiikin voimistaminen, ei vetäytyminen. Meidän suomalaisten päätehtävä on painostaa Suomen hallintoa ottamaan askelia Israelin eristämiseksi. Näin ovat jo tehneet Irlannin senaattorit, jotka ovat vaatineet Israelille pakotteita, miehityksen ja siirtokuntatoiminnan lopettamista, Israeliin menevien USA:n aseiden lentokieltoa Irlannin ilmatilassa sekä kansainvälistä aseviennin kieltoa Israeliin. Myös Suomessa pitäisi hallituksen ryhtyä katkaisemaan siteitä Israelin hallintoon, ei suinkaan kasvattamaan epäeettistä asekauppaa sotaa käyvän maan kanssa. Siihen ei juuri Yhdysvaltain alamaiseksi vasalliksi ilmoittautunut Suomi varmaankaan ryhdy, mutta sitä on silti vaadittava. 

* * * 

Suhtautumista Gazan tuhoamiseen on jo monissa puheenvuoroissa pidetty maailmanhistoriallisena käännekohtana, joka ei lupaa hyvää niille, jotka ovat palestiinalaisten kohdalla sulkeneet silmänsä Israelin äärioikeistolaisen, avoimen rasistisen sionistihallinnon toteuttamalta Gazan asukkaiden tuhoamiselta. Kyse ei ole enää pelkästään selän kääntämisestä ja korvien sulkemisesta. Samaan aikaan on jo kolmatta vuotta käynnissä sota Ukrainassa. Se on herättänyt länsimaissa valtavan myötätunnon ja myös militaristisen avun aallon. Samalla on hyökkääjä Venäjä tuomittu kaikilla mahdollisilla foorumeilla, sitä vastaan on asetettu ankaria pakotteita ja julkisessa sanassa nostetaan herkästi esiin kaikki mahdolliset ihmisoikeusrikokset, joihin Venäjän armeija on voinut syyllistyä.

Vaikka Gazassa on kansainvälisoikeudellisesti täysin samanlainen tilanne, hyökkääjä Israeliin ei kohdisteta mitään kritiikkiä tai pakotteita. Sen sijaan Yhdysvallat ja sen liittolaiset käytännössä rahoittavat kansanmurhan Gazassa. Kun asiaa on käsitelty YK:ssa, Yhdysvallat on johdonmukaisesti estänyt kaikki Israeliin kohdistuvat tuomitsevat ja velvoittavat päätöslauselmat. Tilanteen suunnaton tekopyhyys ei ole jäänyt maailman ihmisiltä huomaamatta. Venäjän ja Israelin täysin erilainen kohtelu todistaa, ettei mitään kansainvälistä lakia tai oikeudenmukaisuutta ole enää olemassa, on vain Yhdysvaltain hegemonia, jota vaihtelevalla innolla totellaan muualla paitsi ns. globaalin etelän maissa.

Aaron Bushnellin ratkaisu oli pohjimmiltaan henkilökohtainen, eikä se ratkaissut kenenkään muun eksistentiaalista ahdistusta. Hän toimi kuitenkin tavalla, joka mahdollistaa yksityisen tapahtuman muuttamisen kansainväliseksi symboliksi. Haluaisin itsekin, että Aaron Bushnell on jatkossa yksi niistä ihmisistä, jotka esimerkillään muistuttavat meitä jokaisen ihmisen arvosta, rasismin ja eriarvoisen kohtelun vaarallisuudesta. Bushnell oli Yhdysvaltain tukeman Israelin sotimisen kriitikko konkreettisesti elämänsä loppuun asti. Hänen viestinsä Free Palestine! ei ole tyhjää sananhelinää. Siinä konkretisoituu koko ajan ajankohtainen vaatimus: ihmisten täytyy saada elää rauhassa siellä, minkä kokevat kodikseen tai kotimaakseen. Tämä oikeus ei ole vain juutalaisilla ja palestiinalaisilla, se on jokaisella elävällä ihmisellä – ja myös eläimellä, jos minulta kysytään.