Koneista, älystä ja ihmisestä

Petteri Järvinen on valistanut meitä suomalaisia pian jo neljän vuosikymmenen ajan tietotekniikkaan liittyvissä moninaisissa asioissa. Järvinen on insinööri, mutta häntä ovat aina kiinnostaneet myös kaiken tekniikan vaikutukset ihmiseen ja ihmisen oleminen tekniikan vaikutuspiirissä. Nyt hän on tarttunut suhteellisen usein julkisuudessa vilahtelevan tekoälyn moneen suuntaan sojottavaan ongelmatiikkaan. Tekoäly ja minä : Ihmisenä tekoälyn aikakaudella (Tammi 2023) on pääosin tuttua ja siltä osin taattua Petteri Järvistä, joka valistaa ja opettaa, välillä vähän turhankin perusteellisesti ja lukijaa hitusen aliarvioiden (jonkun Albert Einsteinin ura lienee useimmille kirjaan tarttuville entuudestaan tuttu). Kirjassa on toisaalta aika paljon tekoälyyn ja tekniikkaan muutenkin liittyvien katteettomien odotusten ja toisaalta ylimitoitettujen pelkojen pohdintaa ja lukijan rauhoittelua. Voisi olettaa, että kirjalla on tavoiteltu muitakin kuin tietokone- ja tiedenörttejä, siihen viittaa myös kirjan otsikko, jolle kyllä löytyy katetta kirjan sisältä, kun Järvinen käyttää paljon esimerkkeinä omia kokemuksiaan ja havaintojaan.

Kirjan alaotsikko tuntuu sen sijaan kirjan sisältöön ja toppuuttelevaan asenteeseen nähden hiukan liioitellulta. Arjessamme on kaikenlaisia tekoälyn sovelluksia, mutta pitäisin silti liioitteluna käyttää 2020-luvusta ilmausta "tekoälyn aikakausi". Ehkä olemme sellaisen alussa, mutta tuskin kykenemme asiaa vielä arvioimaan. Ehkä otsikko onkin Tammen myyntiosaston toivoma? Sen sijaan Tammen kustannustoimitus ja oikoluku ovat hoitaneet hommansa hyvin ja kirjassa on myös hakemisto, kuten tietoteoksessa aina pitääkin. Yhdessä kohdassa Järvisen itsevarma esitystapa nostatti omat karvani pystyyn. Sivulla 86 hän antaa ymmärtää, että ihminen keksi pyörän ilman ympäristössä olevia malleja, "mistä pyörän idea olisi saatu". Ei ole erityisen vaikea löytää tämän idean taustalla olevia luonnonilmiöitä. Kivet vyöryvät alituiseen, mutta pyöreät kivet ne vasta hyvin liikkuvatkin alamäkeen. Kuivilla aroilla pyörii uusia kasvualustoja etsiviä kasvipalloja (englanniksi tumbleweed), joihin ihminen on taatusti törmännyt lukemattomia kertoja. Myös nuoska lumi muuttuu helposti kiekon tai pallon muotoiseksi möykyksi, joka liikkuu rinnettä alas. Myös geologia ja geomorfologia kertovat meille monista pallonmuotoisista esiintymistä, joilla on voinut olla pyörää keksivälle jotain annettavaa.

Biologinen luontokin tuntee pallon muotoisia herneitä, siemeniä ja muita osasia, joiden liikunta on varmasti mietityttänyt ihmistä jo pitkään. Moderni biologia on löytänyt kasveilta jopa rattaan kaltaisia rakenteita, ei nyt ihan vapaasti pyöriviä, mutta kuitenkin samaa ideaa toteuttavia rakenteita. Myös lentämiseen, joka Järvinen pitää sitäkin ihmisen uniikkina keksintönä, tarjoaa luonto paljon mallia ja ideoita. Vaikka lintujen ilmassa pysymisen arvoitus ratkesi ehkä aika myöhään, ihmiselle ovat olleet vuosituhansia tuttuja erilaisten kasvien taitavasti liitelevät ja lentävät siemenet. Itse en tohtisi kirjoittaa lausetta "Miksi matkia luontoa, jos samat asiat voi tehdä paremmin ja tehokkaammin?" (s. 88) Ihmisen teknologia on kiistämättä edennyt alueille, joita biologinen evoluutio ei ole tavoittanut. Mutta arvatenkin ihmisen teknologisen kekseliäisyyden taustalla on aivojen evoluutio, joka ei ole ainakaan ihmisen omaa tekoa.

* * * 

Petteri Järvinen on kansanvalistaja, eikä sorru haihattelemaan saati hypettämään uusia asioita vain siksi, että ne ovat uusia ja jännittäviä. Kaikista aihepiireistä, joihin hän kirjassaan tarttuu, hän nostaa esiin ihmisen kannalta hyvät ja huonot uutiset. Yleensä hän päätyy toppuuttelemaan innokkaimpia jas muistuttaa toistuvasti siitä, että tekoäly ei ole samaa älyä, jolla ihmisen aivot operoivat. Tässä suhteessa erittäin opettavaisia ovat erityisesti robottiautoihin (itsenäisesti liikenteessä selviävät autot) ja ChatGPT:n tapaisiin tekoälysovelluksiin liittyvien ylisanojen osoittaminen katteettomiksi. Järvinen pitää mahdollisena, että algoritmit voidaan saada toimimaan lähes ihmisen kaltaisella tavalla niin puheen, kirjoituksen kuin kuvienkin tunnistamisen kohdalla, vaikka hän muistuttaa painavasti siitä, etteivät ChatGPT:n kaltaiset algoritmit pohjaudu älykkääseen pohdintaan, vaan laajaan aineistoon. Robottiautojen tulevaisuuteen Järvinen suhtautuu avoimen skeptisesti. Hän myös osoittaa perustellen, mihin tämä näkemys perustuu. Ei-autoilijakin pitää perusteita aika vahvoina.

Järvinen summaa ihmisen ja nykyisten tekoälyjen plussat ja miinukset luvussa "Minä vai kone". Hän päätyy siihen ei niin yllättävään loppupäätelmään, että vaikka tietokoneet ovat monissa asioissa täysin ylivoimaisen suorituskykyisiä, ihmisellä on monia muita ominaisuuksia, joista tietokoneiden suunnittelijat voivat ainakin toistaiseksi vain haaveilla. Tulkitsen Järvisen tekstiä niin, että hän pitää joitakin ihmisen ominaisuuksia sellaisina, joihin nykyinen "heikko" tekoäly koskaan yllä. Tähän on helppo yhtyä, kun käy läpi Järvisen kirjaamia tilanteita, jotka ovat ihmiselle helppoja, mutta tietokoneille ylivoimaisen vaikeita.

Järvisen kirjassa on myös lukuja, joiden yhteys tekoälyyn on suhteellisen etäinen, vaikka ei olematon. Vasta viimeisessä luvussa "Tekoälyn tulevaisuus" hän lopulta tarttuu aiheisiin, joita uskoakseni monet lukijat ovat jo ehtineet odottaa. Toppuutteleva insinöörikään ei voi mitään sille, että hurjat visiot superälystä, joka on nykyisen tekoälykehityksen vääjäämätön lopputulos, kiinnostavat myös sellaisia ihmisiä, joiden oma elämä ja työ eivät mitenkään kietoudu tietotekniikan, robottien ja algoritmien maailmaan. Tässäkin Järvinen asettuu tyynnyttelemään pelkoja ja varoittamaan odottamasta liikoja. Hän ei usko supertekoälyyn, joka ihmisen älykkyyden ohitettuaan toteaa ihmiskunnan merkityksettömäksi muuten kuin materian lähteenä. Ne ovat tieteiskirjallisuuden aineistoa, mutta reaalimaailmassa korkeintaan yksi teoreettisesti mahdollinen, mutta epätodennäköinen kehityspolku.

* * *

Sen verran varovainen Järvinen kuitenkin on, että varoittaa päästämästä heikkoakaan tekoälyä operoimaan itsenäisesti ja valvomatta internetissä. "Ainakaan koneelle ei saa antaa pääsyä mihinkään ohjausjärjestelmään. Ei liikennevaloihin, ei robotteihin eikä varsinkaan aseisiin." (s. 318) Tässä suhteessa ainakin asevarustelu taitaa olla jo menetetty alue, koska vaikkapa esimerkiksi Gazassa ihmisiä ampuvat droonit ovat ihmisten kauko-ohjaamia, myös täysin autonomisesti alueita vartioivia aseistettuja robotteja on jo rakennettu. Meillä ei tunnetusti ole asesuunnittelijoiden työhön myöskään veto-oikeutta. Järvinen kirjoittaa kauniisti: "Pahuus ei ole universaali vakio kuten valon nopeus tai outoa kaukovaikuttamista aiheuttava lomittuminen. Jos opimme kouluttamaan tekoälyn oikein ja pystymme välttämään omien heikkouksiemme välittymisen sille, voisimme saada tietoisesta tekoälystä Wnstonin kaltaisen palvelijan. Silloin kaikki aiheettomat pelot jäävät muistoiksi tieteiskirjallisuuden pölyttyville sivuille." (s. 320) 

Järvinen tavallaan ohittaa ihmisen näkökulmasta ylivoimaisen superälyn syntymisen mahdolliset ongelmat ottamalla sellaisen kannan, että moista kehitystä on syytä varoa. Silti säilyy aina se mahdollisuus, että ihmiskunnan suuren enemmistön yksimielisyyden siitä, ettei ihmisen mitätöivän superälyn riskiä pidä ottaa, ohittaa jonkun vähemmistön päinvastainen näkemys siitä, että vain tuollaisen superälyn avulla ihmiskunta voi saada tuottamiinsa valtaviin ongelmiin ratkaisun. Minusta on pikemminkin todennäköistä, että jos heikko tekoäly alkaa saada vahvan tekoälyn piirteitä tai tapahtuu kertakaikkinen harppaus algoritmien älykkyydessä ja/tai robottien itsenäisessä toimintakyvyssä, jotkut ihmiset eivät voi vastustaa houkutusta katsoa, mihin se tie vie. On esimerkiksi helppoa ajatella, että tämän päivän poliittiset päättäjät, jotka eivät halua tehokkaita toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi, ottaisivat ilomielin vastaan tekoälyn, joka lupaisi hoitaa homman ilman että kapitalistinen talousjärjestelmä häiriintyy. Hinnastahan voidaan aina sopia.

Petteri Järvinen päättää kirjansa ihmiskuntaa haastavalla tavalla, mikä on ehdottomasti parempi asenne kuin luvata, että kyllä teknologia ongelmat hoitaa, tavalla tai toisella. Järvisen haaste on niin hyvin muotoiltu, että siteeraan sen tähän kauniiksi lopuksi.

"Optimismille pitää olla tilaa, mutta emme silti voi jättäytyä tekoälyn ratkaisujen varaan. Tiedämme jo nyut, miten saastuminen ja muut uhkakuvat pitäisi ratkaista. Ongelma on vain siinä, miten ihmiset saataisiin hyväksymään elintapojen ja arvojen muuttuminen, Yritys ostaa tekoälyllä lisää aikaa, jotta kaikki voisi jatkua entisellään, ei ole kestävä tie. / Vähintä mitä voimme tehdä on, ettemme luo enää lisää ongelmia tekoälyn avulla. Meistä itsestämme riippuu, tuleeko tekoälystä kaiken loppu vai uuden, loistavan ajan alku." (s. 321)