Evoluutiosta Maan ulkopuolella

Olen aiemminkin ilmaissut jonkinlaista ärtymystä tutkimusalaan nimeltä "astrobiologia". Minusta on yksinkertaisesti turhaa ja myös turhauttavaa pohdiskella, millaista elämä voisi olla Maan ulkopuolisessa maailmankaikkeudessa, ennen kuin edes ymmärrämme kohtalaisella varmuudella, mitä elämä Maan piirissä on ja miten se on täsmällisesti ymmärrettynä ja rekonstruoituna (tai toistettuna) ilmaantunut todellisuuteen, jossa elämää tuntemassamme muodossa ei ole ollut. Ennen biologista elämää sitä lähinnä muistuttava ilmiö oli mineraalien kiteytyminen väkevistä liuoksista sopivissa olosuhteissa. Spekulointi Maan ulkopuolisen elämän esiintymistavoista on minusta jokseenkin turhaa myös ennen sen varmistumista, että edes jossain muualla on jotain, jonka voimme omien tuntomerkkiemme perusteella arvioida "elämäksi" (onhan täysin mahdollista, että aivan toisenlaisissa olosuhteissa on kehittynyt elämää, jota emme sellaiseksi osaa tunnistaa, koska sen perusteet ovat aivan toiset).

Tähän epäsuotuisaan maaperään putosi Arik Kershenbaumin teos Linnunradan käsikirja olioista : Mitä evoluutio maapallolla kertoo elämästä avaruudessa (Ursa 2023, suomennos Tuukka Perhoniemi). Tartuin kirjaan hyvin empien ja voi olla, että olisi parempi minun vaieta koko asiasta, koska en pidä kirjan lähtökohtaa kiinnostavana edellä toteamani perusteella. Päätin kuitenkin lukea kirjan silkasta uteliaisuudesta ja alaotsikossa aika korskeasti luvatusta evoluution todistusvoimasta hypoteettisen Maan ulkoisen elämän ilmenemismuodoista. Kävi ilmi, että evoluutiobiologin kirja ei onneksi kerro juuri mitään maailmankaikkeuden muusta elämästä, vaan tyytyy todistelemaan, että jos elämää on Maan ulkopuolellakin, sen täytyy olla evoluution lainmukaisuuksien puitteissa kehittynyttä eli luonnonvalinnan tulosta. Minusta Kershenbaumin logiikka on epäuskottavaa ja täynnänsä täysin todistamattomia ja spekulatiivisia "varmuuksia".

Biologia perustuu kaikilta osiltaan fysiikkaan ja kemiaan, vaikka jotkut pitävät elämäksi kutsuttua jotenkin itsenäiseksi karanneena ilmiönä. Myös Kershenbaum tuntuu näin ajattelevan, eikä siksi tunnu hyväksyvän mahdollisuutta, että biologiaa esiintyisi vain Maan olosuhteissa. Hänelle luonnonvalinta on universaali luonnonlaki, ei fysiikan ja kemian laeista riippuvainen ilmiö. Ei siten ole yllättävää törmätä näkemykseen, että "Biologian lait, jotka jaamme avaruuseliöiden kanssa." (s. 18) ja että konvergenttinen evoluutio pätee kaikkialla (s. 29). Tällaisen uskon looginen johtopäätös lienee Kershenbaumin huudahdus "Haluamme kaikki uskoa, että jossain on älykkäitä avaruusolentoja." (s. 13) Itse asiassa ainakaan minä en "halua" mitään tällaista, vaikka suhtaudun uteliaasti mahdollisuuteen, että jossain tutkimusvälineittemme ulottuvilla olevassa maailmankaikkeuden pikkuruisessa segmentissä olisi Maan elämän kaltaista.

* * *

Reiluuden nimissä on todettava, että kun Kershenbaum pysyttelee meille tutun biologian piirissä, hän esittelee sekä todisteita että spekulaatioita ammattitaidolla ja mielenkiintoisestikin. Kaikki, mitä hän toteaa evoluution roolista ja biologisen elämän alisteisesta asemasta, on johdonmukaista ja selkeää. Tältä osin kirjaa voi hyvin suositella biologiasta kiinnostuneille ihmisille, kunhan muistaa laittaa suodattimet päälle, kun eteen alkaa tulla täysin todistelun ulkopuolelle meneviä väitteitä kuten "Kaikkialla maailmankaikkeudessa täytyy olla eläimiä." (s. 59) – "Luonnonvalinta on yhteistä meille ja kaikella elämälle koko maailmankaikkeudessa." (s. 61) Ei, ei täydy, vaikka voi olla. Asian tila selviää meille vain ja vasta, kun löydämme edes yhden Maan ulkoisen elämänmuodon. Senkin jälkeen jää perusteltu kysymys siitä, kuinka laaja alue maailmankaikkeudesta on tutkittava elämän varalta, että uskallamme todeta, että elämä ja evoluutio ovat taustasäteilyn veroinen ilmiö.

Kershenbaum käy aika perusteellisesti läpi liikkumiseen, viestintään, älykkyyteen, sosiaalisuuteen ja kieleen liittyviä faktoja ja spekulaatioita. Nämä luvut ovat kirjan parasta antia. Itseäni viehätti kirjan kuvaus jalkojen eduista verrattuna mahallaan matamiseen; kitka vähenee merkittävästi, kun mahan nostaa maasta vähintään kahden jalan varaan (tuhannellakin liikkuu melkoista vauhtia). Välillä kirjoittaja tosin innostuu tekemään aika hurjia oletuksia kosmisista samankaltaisuuksista: "Jos avaruusolennoilla on perheet ja työpaikat sekä lemmikkejä ja ruokakauppoja, ne eivät voi olla kovin erilaisia kuin me." (s. 149) – "Voimme päätellä avaruusolentojenkin olevan hyvin luultavasti sosiaalisia." (s. 170) Hetkitäin Kershenbaum ajautuu myös melko epätieteellisiin yleistyksiin: "Maan eläinten kehitys on luultavasti ollut hyvin tyypillistä." (s. 142) Tyypillistä verrattuna mihin? Meillä ei ole ensimmäistäkään toista elämää, jonka suhteen tehdä arvioita Maan elämän tyypillisyydestä.

Myös esitellessään informaation roolia älyllisen elämän edellytyksenä Kershenbaum laukoo aika hurjia väitteitä: "Tieto on valtaa kaikissa ekosysteemeissä kaikilla planeetoilla." (s. 171) – "[- -] peliteorian perusasetelmista tekemämme päätelmät pätevät laajalti kaikkialla maailmankaikkeudessa." (s. 172) Tekoälyä jonkinlaisena biologisen evoluution jatkopolkuna Kershenbaum käsittelee varsin pitkään ja perusteellisesti, joskaan tarjoamatta varsinaisesti uutta tietoa tai näkökulmia. Kosmologista varmuutta ja optimismia löytyy senkin tiimoilta: "Itsekkyys on uhka, joka on läsnä myös huippuälykkäiden keinotekoisten avaruusolentojen yhteisössä." (s. 242) – "Voisivatko tarpeeksi fiksut avaruusolennot keksiä tavan kiertää tällaiset haasteet [ikuisen elämän tavoittelussa - HP]? Luultavasti eivät. Kaupankäynti on liian syvällä universumin rakenteessa." (s. 249) Valitettavasti Kershenbaum ei kerro, millä tavalla "kaupankäynti" esiintyy universumimme rakenteessa. Itse en ole tällaiseen tietoon aiemmin törmännyt.

* * *

Kershenbaum pohtii myös aidosti kiinnostavaa ajatusta siitä, että elämä voisi olla jonkinlaisen galaktisen panspermian eli tarkoituksellisen elämän siementen kylvämisen seurausta. Hän myöntää, että ajatus jää todistamatta, koska meillä ei ole mitään keinoa tietää, onko biologinen elämä Maassa syntynyt omia aikojaan (fysiikan ja kemian laeista vääjäämättä seuraavan prosessin tuloksena) vai onko jokin vieras toimija käynyt istuttamassa varhaisen Maan kupliviin lammikoihin juuri oikeanlaisen ainesosien sekoituksen. Ajatus panspermiasta ainakin viehättää ihmismieltä, minkä voi päätellä useista aihetta hyödyntävistä tieteiskertomuksista ja populaarikulttuurissa liikkuvista uskomuksista (esimerkiksi Erich von Dänikenin levittämät ajatukset). Joka tapauksessa Arik Kershenbaum uskoo, että ihminen on omalaatuinen, mutta ei ainutlaatuinen ilmiö maailmankaikkeudessa. "Tärkein tavoitteeni on vakuuttaa sinut siitä, että voimme tietää millaisia avaruusolennot ovat." (s. 279) Tähän joudun itse toteamaan, että juuri sitä me emme voi tietää, voimme vain spekuloida, kuten Kershenbaum kirjassaan on tehnyt. Kaikeksi onneksi ufot on jätetty kirjan ulkopuolelle.

Loppujen lopuksi myös Kershenbaum joutuu loppusanoissaan myöntämään, että mahdollisuutemme kohdata avaruusolentoja ovat kovin vähäiset jo oman galaksimme valtavan koon ja suunnattomien etäisyyksien takia. Niinpä todennäköisyys, että pääsisimme testaamaan evoluutioteorian universaalia luonnetta on erittäin pieni. Se ei tietenkään vähennä evoluution selitysvoimaa Maan biologisen elämän kehityksessä ja ilmiöissä, eikä edellä esittämäni kritiikki miltään osin kohdistu evoluutioon sinänsä. Jos jostain avaruuden uumenista löytyy Maan elämän kaltainen ilmiö, voi hyvinkin olla, että se noudattaa meille tutun evoluution lainmukaisuuksia. On silti myös mahdollista, että Maan evoluutio ei olekaan universaali malli, vaan planeetan X elämä etenee aivan oman evoluutionsa mukaisesti vaikkapa sen takia, että planeetan pinnalle iskeytyy jatkuvasti pientä avaruusromua, koska planeetalla ei ole riittävän suurikoista kuuta seuralaisenaan ja roskia keräämässä.

En tiedä, onko turhauttavaa uskoa elämään Maan ulkopuolella ja joutua myöntämään, ettei uskolle saada vahvistusta muuten kuin siinä tapauksessa, että sitä elämäksi tunnistettavaa ihan oikeasti löydetään riittävän läheisestä avaruudesta ja vielä niin, että tietoa odottava on vielä hengissä, kun positiivinen havainto tehdään. Se voi tapahtua ensi viikolla tai voi olla, ettei se tapahdu koskaan. Itse olen hyväksynyt tyynesti sen mahdollisuuden, että Maan elämä on tuntemassamme maailmankaikkeudessa ainutkertainen ilmiö. Tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, jotka joutuvat turhaan odottamaan kovasti toivottua vahvistusta. Se odotus muistuttanee etäisesti maailmanloppua odottavan uskovaisen piinaa, kun se luvattu suuri tapahtuma ei koskaan koita. Paitsi tietenkin että sen maailmanlopun todennäköisyys on itse asiassa varsin suuri, vain aikataulu ja tuhoutumistapa ovat avoinna. Liian lähellä tapahtuva supernovan räjähdys tai riittävän suuri asteroidi keskelle Välimerta riittävät siihen.

 

 PS. Minusta sekä kirjan nimi että kansikuva antavat varsin harhaanjohtavan käsityksen kirjan sisällöstä. Alkuteoksen nimi The Zoologist's Guide to the Galaxy on tässä suhteessa rehellisempi, eikä laskelmoi sanalla "olio", joka voi herättää katteettomia odotuksia, että kirja on jonkinlainen astronominen vastine K. J. Rowlingin käsikirjoitukseen perustuvalle elokuvasarjalle Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them). Kannen otukset (Gael Casas) näyttävät sitä paitsi kovin tutun maallisilta.