Istu alas!

Käytän paljon joukkoliikennettä. Ratikoita, busseja, metroa ja junia. Joudun todistamaan joka ikisellä reissulla ilmiötä, jonka syvintä olemusta en välttämättä ole tavoittanut, mutta joka jaksaa sekä ihmetyttää että ärsyttää. Kyseessä ei ole mikään uutuus, sitä on kai joskus yritetty ohjaavin opastein lieventää, mutta nähdäkseni turhaan. Ainakin se elää ja voi paksusti. Ainakin kotikaupungissani Helsingissä.

Ilmiön nimi on RÖNÖTTÄJÄT. Ihmisiä, jolle minun tekee mieli huutaa "Istu alas! Olet muiden tiellä, vapaita istumapaikkoja on vaikka kuinka paljon!"

Ilmiö on vähiten haitallinen, vaikka ei suinkaan merkityksetön, paikallisjunissa, joissa on avautuvat ovet molemmilla puolilla. Fiksuimmat rönöttäjät siirtyvät Käpylän pysäkille tultaessa rönöttämään ainakin hetkeksi oikeanpuolisille oville. Eivät tietenkään kaikki, joten Käpylän asemalla näytellään tavallistakin useammin pienoisnäytelmä, jonka rönöttämisilmiö aina ja väistämättä aiheuttaa.

Rönöttäjä joutuu asemalle tultaessa kohtaamaan sen ohittamattoman tosiasian, että hän on sekä pois nousevien että sisään tulevien tiellä. Satunnainen rönöttäjä on hämmästyneen näköinen ja sitten pyytää eleillään ja ilmeillään anteeksi sijaintiaan. Rutinoituneet rönöttäjät, jotka usein ovat nuoria ja laihoja, minimoivat liikkeen, joka heidän on pakko tehdä, etteivät tempaudu ulosmenevien  mukaan. Olen nähnyt vuosien varrella hyvin taidokkaita kallistuksia ja vartalon vääntöjä, joiden olennainen piirre on, ettei ammattirönöttäjä missään tapauksessa luovu valtaamastaan kulkuväylän tilasta. Jalka saattaa nousta ja liikkua ilmassa, mutta se palaa aivan varmasti samaan kohtaan.

Ammattirönöttäjän kohdalla me ei-rönöttäjät olemme jokseenkin aseettomia. Kerran tai kaksi on suoraan edessäni rötköttänyt joutunut astumaan asemalaiturille asti välttääkseen ylitsekävelyn, joka minun sadan kiloni lisäksi realisoituisi vääjäämättä takanani olevien noin kahdenkymmenen ihmisen paineena. Olen testannut useita kertoja melko uhkaavaa elettä, jossa puristan käsillä rönöttäjän ympärillä olevista tangoista niin, että hänelle ei jää kuin kaksi vaihtoehtoa. Useimmat meistä eivät ole valmiita tällaiseen, vaan yritämme pelkästään merkitsevillä eleillä ja ilmeille vihjaista rönöttäjälle, että hän haittaa muiden pakollista liikkumista ulos tai sisään.

Harvoin rönöttäjä kuitenkaan antaa katsekontaktille mitään mahdollisuutta, koska hänen huomionsa on 110-prosenttisesti keskittynyt kännykän selaamiseen. Voit rykiä, mulkoilla ja levitellä teatraalisesti käsiäsi, mutta normaalisti rönöttäjä ei vilkaisekaan muita ihmisiä, joten hän ei myöskään altistu sosiaaliselle paineelle siirtyä pois ärtyneiden kanssamatkustajien tieltä.

Yleensä tilanteet purkautuvat ähkien, puhkien ja mulkoillen, mitä nyt joskus jouluostosruuhkassa saattaa moneen suuntaan laajarakenteinen kanssamatkustaja kivahtaa rönöttäjälle. Ammattirönöttäjä ei ole tällaisesta moksiskaan, hänen kasvoilleen leviää hyvin harjoiteltu "hämmästystä" matkiva ilme, jolla rönöttäjä on tottunut aiheuttamansa vaivan ja ärtymyksen kuittaamaan. Rönöttäjän reaktio ei tietenkään vähennä tilanteen aiheuttamaa stressiä hiukkaakaan.

* * * 

Miksi ihminen jää seisoskelemaan muiden haitaksi, vaikka tarjolla olisi istumapaikkoja? (En käsittele aitoa ruuhkaa, jossa osa matkustajista joutuu seisomaan tilan puutteen takia, halusi tai ei.)

Ainoa aidosti legitiimi syy on se, että matkustaja nousee SEURAAVALLA pysäkillä pois ja haluaa välttää lyhytaikaisen istumisen ja nousemisen vaivan. Mutta se onkin todella ainoa syy, jolla voi välttää rönöttäjän leiman. Toki voi olla pukamia tai muuta, joiden takia istuminen on epämukavampaa kuin seisominen. Selkävaivatkin joskus sellaiseen pakottavat. Mutta mitkään vaivat eivät pakota seisoskelemaan juuri ihmisten kulkuväylällä.

Haluavatko rönöttäjät kiusata meitä muita, ärsyttää ihan tahallaan? Siihen en oikein usko. Heistä ei välity sosiaalinen uteliaisuus muiden reaktioita kohtaan, vaan pikemminkin täydellinen välinpitämättömyys.

Voisiko kysymys olla alitajuisesta halusta näyttää muille omaa valtaansa? Siihenhän ei oikein ole mahdollisuuksia istumalla muita kuin vapaalle ikkunapaikalle pyrkivää kohtaan, kun rönöttämällä voi häiriköidä kirjaimellisesti satoja ihmisiä.

Vai onko loppujen lopuksi kysymys vain ikiaikaisesta itsekeskeisyydestä ja muista piittaamattomuudesta? Modernissa yhteisössä on vaikea keksiä laajemmin ärsyttävää ja samalla vaivatonta tapaa kuin on ahtaassa liikennevälineessä ruuhka-aikana rönöttäminen. 

* * *

Olen tietoinen siitä, että merkittävän kokoinen osa kanssamatkustajista ei edes huomaa rönöttäjiä, ärsyyntymisestä nyt puhumattakaan. Olisiko varsinainen ongelma sittenkin siinä, että osa meistä ei-rönöttäjistä reagoi rönöttämiseen ja muihin julkisen elämän ärsyttäviin puoliin yliherkästi? Olemmeko rönötysallergikkoja?

Täysin mahdollista, asiaa tuskin on tutkittu tieteellisesti ja muunlaiset tutkimukset eivät nyt kiinnosta vähääkään. Muistutan kuitenkin siitä, että ihmisen evoluutio EI ole valmistanut hermojamme joukkoliikennevälineiden mahdollistamaan rönöttämiseen. On vaikea keksiä tuhansien vuosien takaisen yhteisön arkeen vastaavaa muiden elämää hankaloittavaa kiusantekoa? Lojuivatko pronssikautiset rönöttäjät kylän kaivon kannella estäen veden nostamisen? Eivät ainakaan pitkään. Purskahtivatko he saalista väijyttäessä tuon tuostakin kovaääniseen nauruun? Tuskin toista kertaa.

Jos rönöttäjä on teknistyneen ja piittaamattomuudesta rankaisemattoman ihmisyhteisön ilmiö, olemme siitä pääsemättömissä? Ainakaan evoluutio ei näytä rönöttäjiä vähentävän, eihän ratikan ovella rönöttäminen vaikuta sitä eikä tätä lisääntymismenestykseen. Vai voisiko sittenkin vaikuttaa? Entä jos rönöttäminen vetoaakin lisääntymishalua kasvattamalla tavalla ja lisää geenipooliin sekä rönöttämisen halun että kyvyn aineksia?

Tässähän joudutaan kohta myöntämään, että rönöttäminen on jonkinlainen biologisen ja kulttuurisen evoluution outo epigeneettinen komposiittiominaisuus! En ole arveluineni yksin tässä maailmassa. Luin juuri  somesta helsinkiläisen vastauksen rönöttämisestä marisseelle tamperelaiselle: "Rakas Tampere. Helsinkiläiset eivät ole oppineet vieläkään. Olen pahoillani, mutta ei ole toivoa."

 

Etsin turhaan kuvia aidoista suomalaista rönöttäjistä, joten tässä kuva tilanteesta, jossa rönöttäjäkin jää vaille huomiota ja mahdollisuuksia. Nauttikaamme siitä hiljaa hyristen. (Olen itse asiassa nähnyt tämän kauhistuttavan klaustrofobisen tilanteen Tokiossa 1988. Tarkoitus oli ajaa paikallisella maanalaisella, mutta vaikka ei ollut käsittääkseni ruuhka-aika, junat olivat niin täysiä, että jänistin. Tämä voisi olla suomalaisille yleensäkin kova paikka. Japanilaiset kunnioittavat yksityistä tilaa muuten hyvin tiukasti, mutta kun asemapoliisi komentaa, mennään silleinä purkkiin. Outoa.)