Rahaa on – mutta onko sivistystahtoa?

Kansalliskirjasto on digitoinut kaikki ruotsinkieliset sanomalehdet 1940–2016 (vanhemmat oli hoidettu jo aikaisemmin). Digitointi maksoi 1,85 miljoonaa euroa. Operaatiota ei rahoitettu opetus- ja kulttuuriministeriön varoista, vaan sen kustansivat kahdeksan ruotsinkielistä säätiötä: Svenska Kulturfonden, Svenska litteratursällskapet i Finland, Föreningen Konstsamfundet, Stiftelsen Tre Smeder, Stiftelsen Brita Maria Renlunds minne, Stiftelsen för Åbo Akademie, Svenska folkskolans vänner ja Harry Schaumans Stiftelse. Säätiöiden taloudessa summa on kohtalaisen iso, mutta valtiontalouden tasolla mitätön.

Onko Suomi sivistysyhteiskunta? Tuskin, vaikka ei se ole myöskään aivan toivoton aina ja kaikissa suhteissa. Meillä on – ainakin vielä – maksuton peruskoulu ja maksuttomat kirjastot. Oopperaa tuetaan valtion varoilla, samoin musiikkioppilaitoksia ja vastaavia muita organisaatioita. Silti on perusteltua väittää, että tuki on institutionalistista, ei niinkään selkeän sivistys- ja kulttuuriymmärryksen tuottamaa tarkkaa ja tehokasta satsaamista. On paljon ilmeisiä hankkeita ja kohteita, joihin yhteistä varallisuutta ei ole haluttu tai älytty ohjata. Otan seuraavassa esiin vain joitakin itseäni lähellä olevia esimerkkejä, vaikka muitakin tietysti riittäisi monen blogin verran.

Tarkoitukseni ei ole vähätellä rahastojen ja muiden kulttuurisponsoreiden roolia millään tavalla. Se on erittäin tärkeä ja keskeinen juuri sen takia, ettei meillä ole kansallista, valtiollista konsensusta ja tahtoa kaiken kulttuurisesti arvokkaan rahoittamisesta. Tätä vajetta paikataan yksityisten ja julkisyhteisöjen omistamien säätiöiden lahjoitusrahoilla. Siinä ei ole mitään pahaa tai torjuttavaa, mutta on muistettava, että rahastoilla ei kyetä tekemään systemaattista, pitkäaikaista ja suhdanteista riippumatonta sivistystyötä. Sellainen olisi valtion tehtävä ja rooli. Tai olisi ainakin sivistysvaltiossa.

* * *

Onko esimerkiksi tuo em. 1,85 miljoonaa euroa paljon rahaa? Onko se paljon siihen sivistykselliseen hyötyyn nähden, jonka ruotsinkielisen lehdistön sisältöjen helppo käyttö tutkijoille ja muille kiinnostuneille tarjoaa? OKM:n koko budjetti on 7,7 miljardin euron verran. Puolustusministeriön budjetti on vain hiukan tätä pienempi, eikä tietenkään sisällä niitä varsinaisia paukkuja eli uusien asejärjestelmien hankintojen yllätyksiä. Sotilaalliseen kriisinhallintaan käytetään 64 miljoonaa vuodessa. Mitä se edes tarkoittaa? Maa- ja metsätalousministeriöllä on yli 7 miljoonaa ”maaseudun kehittämiseen”? Tasavallan presidentin kanslian vuotuiset kulut ovat yli 7 miljoona euroa. 200:n kansanedustajan palkkoihin sekä kulu- ja matkakorvauksiin tarvitaan vuosittain 22 miljoonaa. Muille uskontokunnille kuin luterilaisille maksetaan vuosittain melkein 4 miljoonaa tukea. Miksi?

Vaikka erityisesti oikeistopoliitikot huutavat naama punaisena, että Suomella ei ole varaa mihinkään muuhun kuin suurituloisimpien verojen alennuksiin, kyseessä ei ole koskaan varsinainen rahan puuttuminen, vaan kysymys on aina arvovalinnoista. Jos itse olisin päättämässä, uskonnolliset yhteisöt saisivat pärjätä omillaan ja sotaministeriön rahoja leikattaisiin 95 %. Nykyisistä maatalouden 1,8 miljardin tuista leikkaisin pois kaiken, mikä on osoitettu vauraille yrittäjille. Eivät sellaiset tarvitse valtion tukea muuhun kuin yksityisomistajien rikastuttamiseen. Pelkästään sotaministeriöstä säästyvillä varoilla rahoitettaisiin helposti kaikki sivistys- ja kulttuuripuolen mieleen tulevat tarpeelliset hankkeet. Luultavasti ne hoituisivat yhden F-35-hävittäjän hinnalla.

Maamme kirjastoissa ja arkistoissa on valtavasti aineistoa, joka pitäisi digitoida sekä säilymisen että helpomman käytön ja sen myötä lisääntyvän hyödyntämisen näkökulmasta. Digitointi on kuitenkin hidasta ja kallista, kun kohteena oleva aineisto ei koostu standardimittaisista ja -muotoisista dokumenteista. Alkuperäisaineiston kuten sävellyskäsikirjoitusten kohdalla digitointi on tarkkaa käsityötä, jonka toteuttajalla täytyy olla myös dokumenttien sisällön ymmärrystä. Toistaiseksi tätä työtä on tehty hyvin vähän ja sattumanvaraisesti. Sibelius-Akatemian kirjastossa on vuosia sitten digitoitu OKM:n kohdeapurahalla säveltäjä Erkki Melartinin käsikirjoitusaineiston pääosa (noin 25 paksua arkistomappia), mutta esimerkiksi Kansalliskirjastossa, joka on ansiokkaasti digitoinut lehtiä ja tekijänoikeuden sallimissa rajoissa myös äänitteitä, ei ole kyennyt käynnistämään Suomen suurimman sävellyskäsikirjoitusten kokoelmansa digitointia. Myös painettujen nuottien luettelointi on edelleen pahasti kesken, puhumattakaan nyt pienpainatteista, joiden käyttö on vaikeaa ja tiedonhaku on hankalaa.

* * *

Kyse ei ole rahan puutteesta – Suomi on vauras maa – vaan arvovalinnoista. Tällä hetkellä suomalaisen yhteiskunnan portinvartijat suosivat valmiiksi rikkaita, ylipäätään yrittäjiä ja militaarisia pyrkimyksiä. Sivistysyhteiskunnan tavoitteesta ei puhuta enempää kuin rauhastakaan. Talouskasvun itseisarvo peittää alleen muut inhimilliset arvot, joiden kannattajilla ei ole riittävästi voimaa eliitin keskuudessa. En ole huolissani oopperan tukirahoista, ne kuuluvat eliitin rakenteeseen melko turvallisesti. Mutta kun on valittu sota, on samalla myös valittu rauhantyön tukemisen lopettaminen; Orpon ja Purran hallitus lakkauttaa kaikkien rauhantyötä tekevien järjestöjen pienetkin tukirahat tarpeettomina ja ideologisesti vastenmielisinä. Tämä on arvovalinta sodan puolesta rauhaa vastaan.

Kun sanoin, että yhden F-35-hävittäjän hinnalla eli noin 100 miljoonalla eurolla voisin hoitaa kaikki sivistys- ja kulttuuripuolen tarpeelliset, mutta toteuttamattomat hankkeet ja kohteet, en usko liioittelevani. Esimerkiksi Oskar Merikannon kolmen oopperan ensilevytys ilman esityksiä maksaisi valistuneen arvion mukaan noin 300 000 euroa. Kansalliskirjaston sävellyskäsikirjoitusten digitoinnin hintaa en pysty edes arvioimaan, mutta tuskin siihenkään kovin montaa miljoonaa menisi. Näissä kulttuurihankkeissa on usein sekin hyvä puoli, että homma saadaan kerralla kuntoon eikä siksi tarvita samaa summa joka vuosi. Sivistysvaltiossa hoidettaisiin kaikkien kirjastojen ja arkistojen perusluettelointi tarvittaessa valtion rahoituksella. Åbo Akademin hallitsemassa Sibelius-museossa on kansallisesti merkittävä sävellyskäsikirjoitusten kokoelma. Se pitäisi ripeästi digitoida ja samassa yhteydessä luetteloida kunnolla museon arkiston osittain varsin ainutlaatuinen aineisto.

Usein sanotaan, ettei ”kaikkia” kulttuuripuolen tarpeita voida ”mitenkään” hoitaa kuntoon. Olen täysin eri mieltä. Kysymys on puhtaasti arvovalinnasta. Jos opetus- ja kulttuuriministeriölle annettaisiin riittävät varat eli ei sen enempää kuin parin hävittäjälentokoneen hinta, voitaisiin toteuttamista odottavat lukuisat perushankkeet hoitaa kuntoon pääosin jo 2020-luvun aikana. Rahassa mittaamattomat kulttuuriset arvot voidaan paradoksaalisesti toteuttaa juuri rahalla, joka siinä tapauksessa olisi viesti päättäjien kulttuurin ja sivistyksen arvostamisen tasosta. Eteläisen Suomen rikkaiden harrastajaviljelijöiden nyt saamat valtavat tukisummat voitaisiin osoittaa suoraan erilaisiin kulttuurihankkeisiin, joita kyseiset viljelijät eivät itse tue ”hyväntekeväisyyden” nimissäkään. Kaikki on kiinni (poliittisesta) tahdosta. Ei se sen monimutkaisempia asia ole. Sotakoneita vai sivistystä ja kulttuuria?