Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 19. toukokuuta 2024

Miten kirjoittaa, ettei kritiikin kohde tunne tarvetta kostaa?

Janne Saarikiven tuoreessa kolumnissa Mitä Immanuel Kant sanoisi Venäjästä, ydinsodan uhasta ja konferenssimatkailusta? (Helsingin Sanomat 9.5.2024, ystävä vinkkasi minulle, koska en enää seuraa tätä lehteä), herätti huomiota se, miten lehden kolumnisti osaakin kirjoittaa taitavasti lehden omistajien arvomaailmaa ikävästi kritisoiden (tosin osittain Immanuel Kantin siivellä) ja kääriä kritiikin samaista arvomaailmaa mielistelevin sivuhuomautuksin, tarkan yksipuolisesti valittujen esimerkkien avulla ja ydinsodan ainoan historiallisen toteuttajan eli Yhdysvaltain nimen hyvin säästeliään käytön pumpuliin. 

Luin Saarikiven tekstin olennaisen viestin  jättäkää tiede ja tiedejournalismi ulkopoliittisen mittelön ulkopuolella ja muistakaa, ettei minkään maan kansa toivo ydinaseilla käytävää sotaa  oikein mielelläni ja olen jokseenkin kaikista hänen teeseistään samaa mieltä. Se pumpuli maistui suussa kuitenkin epämiellyttävältä ja pani pohtimaan, oliko sen tyrkyttäminen lukijalle arjen opportunismia eli taktista varovaisuutta (oletan, että Saarikivi haluaa jatkaa HS:n kolumnistina) vai ajatteleeko Saarikivi oikeasti, että "Putinin hallinto on hirmuinen, ja uhka koko maailmalle." tai "Mutta vaikuttavatko esimerkiksi Vladimir Putin ja hänen lähipiirinsä näin järkeviltä? Kyseessä ovat kiilusilmäiset ideologit, jotka viis veisaavat kansalaisistaan, ehkä myös omista elämistään." Tyylisyistä päädyn arvelemaan, että näissä muotoiluissa on sarkasmia.

Saarikiven tekstistä ei löydy Yhdysvaltain nykyisen hallinnon tai sen ulkopolitiikan kritiikkiä. Ainoa kohta, jossa vihjataan mahdollisuuteen, että Yhdysvallat voisi olla Putinin Venäjän kaltainen maailmanrauhan uhka, viittaa Joe Bidenin sijasta Donald Trumpin tulevaan hallintoon: "Samanlaisia johtajia on muuallakin, ehkä piankin taas myös liittolaismaassamme Yhdysvalloissa." Muotoilu on tuskin vahinko, sillä Yhdysvaltain vuosia jatkunut aggressiivinen sotapolitiikka Ukrainassa, Gazassa ja Kiinan vastaisella rintamalla on epäilemättä myös Janne Saarikiven tiedossa. Yhdysvallat on systemaattisesti alentanut ydinsodan uhkan kynnystä lähettämättä Ukrainaan kehittyneempiä ja kehittyneempiä asejärjestelmiä, vaikka samaan aikaan vakuuttaa, ettei se halua sotaa Venäjän kanssa. Suu puhuu muuta kuin teot. Kyllä Saarikivi sen tietää, vaikka ei halua ääneen sanoa.

* * *

Suomalaista nöyrää alamaisuutta henkivät kahden syrjä-Suomen yliopiston johtajiston ripeät rankaisutoimet Tarja Cronbergiä ja Lasse Heinistä kohtaan saavat Saarikiveltä ivallista huomiota, vaikka itse olisin käyttänyt vielä paljon suorasukaisempaa kieltä. Sekä Itä-Suomen yliopisto että Lapin yliopistohan toimivat ajattelua nopeammin, kun niille vain vilautettiinkin korttipakan korttia "konferenssimatka Venäjälle". Molemmat syyllistyivät ennaltaehkäisevään ideologiseen puhdasoppisuuteen, jonka valossa sen paremmin Cronbergiä kuin Heinistä ei tarvinnut kuulla ja tutkia. Välitön hutkinta oli ainoa oikea tapa toimia, ja sen uskotaan viestittävän luotettavasta ja taatusti nöyrästä yhteistyökumppanista myös tulevaisuudessa. Eniten jäin ihmettelemään, miksi suomalaisten yliopistojen johdolla on näin raivoisa tarve mielistellä Venäjää vastaan sotivaa suurvaltaa. Pelkäävätkö ne Orvon Purran opetus- ja kulttuuriministeriön hallaisia saksia?

Vielä avoimemmin Saarikivi kritisoi sitä yleistä harhaa tai pakkomiellettä, että "kansa" on vastuussa johtajiensa teoista ja näkemyksistä. Päivittäistä Putin-demonisointia harjoittava iltapäiväroskalehdistö (minun ilmaisuni, ei Saarikiven) saa osansa kritiikistä, mutta myös jokainen meistä, joka on tähän ajatusvinoutumaan langennut. "Venäjä ei ole Vladimir Putin.", joutuu Saarikivi kirjoittamaan, vaikka toteaa ääneen, että sen nyt pitäisi olla jokaiselle selvää erikseen sanomattakin. Vaan kun ei ole. "Mielestäni ajatus, että myös tiede, ihmisten väliset tapaamiset ja eläkeläisten matkailu konferensseihin tulee arvioida maan ulkopoliittisen doktriinin näkökulmasta, on sekin hiukkasen totalitaristinen." Ilmaisu on varovainen, mutta täysin oikeassa.

Loppua kohti Saarikiven ajattelu tiivistyy ilahduttavasti, eikä hän jätä enää jossittelun varaa: "Todellisuudessa ihmiset ovat kovin samanlaisia yli kaikkien rajojen. Meitä myös uhkaavat samat asiat, kuten ydinsota, ilmastonmuutos ja huonot johtajat." Jos lukija niin haluaa, hän ei lue lauseesta sanoja "Suomen NATO-politiikka", "Keskustan luontosuhde" tai "Alexander Stubb", mutta voi yhtä hyvin lukeakin. Minusta Saarikivi on loppujen lopuksi sitä mieltä, ettei suomalaisilla tai laajemmin ajatellen Venäjän vastaisella länsileirillä ole mitään perustetta esiintyä hyveellisinä moniarvoisuuden ja auvoisen ylikansallisen demokratian mallikappaleina. Jos tuhoudumme ydinasein käytävässä sodassa, syyllinen löytyy peilistä katsomalla jos siihen edes löytyy aikaa. Todennäköisesti ei löydy.

* * *

En henkilökohtaisesti pidä Saarikiven tavasta väistellä ja käännellä lauseitaan niin, ettei kirjoittajan eetoksesta ota oikein millään selvää. Hän ei halua kuolla eikä lastensa kuolevan ydinkatastrofissa, se on kiistatonta. Mutta haluaako hän Suomen muuttavan turvallisuuspolitiikkaansa ja luopuvan Nato-jäsenyydestä ja DCA-sopimuksesta Yhdysvaltain kanssa? Siitä en havaitse merkkejä, kuten en myöskään vaatimusta siitä, että Suomen pitäisi voimistaa rauhantyötä sotatyön kustannuksella. Sellaista radikalismia Saarikivi ei nähdäkseni edusta, vaikka rohkenee vaatia tutkijoille oikeutta osallistua seminaariin Venäjällä ilman julkista lynkkausta, mustamaalausta ja potkuja oman yliopiston suunnalta.

Saarikivi ei rohkene kritisoida suomalaisia vallanpitäjiä siitä, että he ovat alistaneet Suomen militaristisen suurvallan nöyräksi asemieheksi ja palvelijaksi. Hän ei paheksu sitä, että itsenäinen, rauhantahtoinen ja puolueeton Suomi muutettiin hätiköidyillä ratkaisuilla Naton Venäjän vastaisen politiikan sotilaalliseksi eturintamaksi, joka voi ainakin periaatteessa kokea tulevaisuudessa Ukrainan kohtalon. (Suomea suojelee onneksi se, ettemme kuulu historiallisesti Moskovan slaavilaiseen perhepiiriin. Se suojelee meitä uskoakseni paljon tehokkaammin kuin Nato-jäsenyys konsanaan.)

Saarikiven tulkinnan mukaan vuoteen 2024 istutettu Immanuel Kant kannustaisi hillitsemään kiivasta intoa julistaa tuomioita ja muistamaan, että asioissa on aina monta puolta. Saarikiven sanoin: "Jos yksittäistä ihmistä ja hänen tilannettaan ei muisteta, alkaa aivoton tuomitseminen, esimerkiksi ihmisten arvottaminen sen mukaan, mistä maasta hän on. Tai sen mukaan, mitä maan johtaja edustaa." Tähän on helppo yhtyä ja ainakin hetkeksi unohtaa kolumnistin radikaalin rohkeuden vähäinen määrä. Tai ehkä olemme jo niin pitkällä, että näinkin pumpulisen tekstin julkaiseminen omalla nimellä on Nato-Suomessa rohkea, poikkeuksellinen teko?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.