Me kansanmurhaajat

Sven Lindqvistin vuonna 1992 julkaisema kirja Utrota varenda jävel on taas julkaistu Antero Tiusasen suomennoksena nimellä Tappakaa ne saatanat. Jokaisen, joka haluaa sormi ojossa ja muita syyttäen osallistua keskusteluun vihapuheen, rasismin ja kansanmurhien historiaan, pitäisi ensin lukea tämä kirja ja palata sitten - todennäköisesti muuttuneena - keskustelua jatkamaan.

Lindqvist ei tyydy kirjaamaan eurooppalaisen rasismin ja murhanhimon historiaa. Hän nimittäin osoittaa, etteivät toisen maailmansodan kuolemanleirit olleet Hitlerin mielettömyyden symboloima poikkeus, vaan luonnollinen jatkumo siihen systemaattisen rasismin ja kansanmurhien ketjuun, joka luonnehtii valkoihoisten eurooppalaisten häikäilemätöntä suhtautumista oman kulttuurinsa ulkopuoliseen ei-valkoihoiseen maailmaan.

Lindqvistin kirja on musertava muistutus eurooppalaisen - eritoten brittiläisen - ylimielisyyden kauhistuttavista seurauksista vain vähän aikaa sitten. Vaikka Lindqvistin kronikka alkaa 1400-luvulta, se ei pääty puhdistavaan katharsikseen. Alkuteoksen ilmestymisaikaan Jugoslavia hajosi verilöylyssä, jossa ehkä jopa 300.000 ihmistä menetti henkensä. Tappamisessa oli vahvasti läsnä rasistinen murhanhimo, joka saavutti pahimmillaan kansanmurhan mittakaavan.

* * *

Kauhistuttavinta Lindqvistin kirjassa on sen ajankohtaisuus nyt 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Vaikka ei voi kiistää, että puheiden tasolla rasistiseen ajatteluun ja tekoihin suhtaudutaan joissakin maailman maissa erittäin torjuvasti, kovin paljon ei pintaa tarvitse raaputtaa. "Exterminate all the brutes" on samaan aikaan lainaus Joseph Conradin (alkujaan Józef Teodor Konrad Korzeniowski) vuonna 1899 julkaisemasta romaanista Heart of darkness (Pimeyden sydän) ja lause, jonka voi kuvitella monen tämän päivän kansanmurhaajan suuhun.

Nykyhetken ihminen on vain näennäisesti jotain muuta kuin kansanmurhaaja. Oman poliittisen muistini kattamana aikana on surmattu rasistisin perustein tai painotuksin miljoonia ihmisiä. Pelkästään Vietnamin sodassa henkensä menetti ehkä jopa 4 miljoonaa ihmistä, suurin osa näistä yhdysvaltalaisessa sotapropagandassa "vinosilmiksi" leimattuja ei-ihmisiä.

Useimmat toisen maailmansodan jälkeiset sodat ja kansanmurhat on tehty ideologisin tai uskonnollisin iskulausein, mutta häkellyttävän usein niissä on ollut myös voimakas rasistinen leima. Tämä ei koske vain monia käsittämättömiä verilöylyjä Afrikassa, jonka rajat ovat eurooppalaisten raakalaisten piirtämiä, vaan myös Iranin ja Irakin välistä sotaa, Yhdysvaltain "kostosotia" Irakissa tai parhaillaan käynnissä olevaa Syyrian sisällissotaa, jossa on ääneen julistettu tavoitteeksi kokonaisten kansanryhmien tuhoaminen.

* * *

Lindqvist kuvaa ennen muuta Euroopassa kehittynyttö valkoisen miehen rasismia ja raakuutta. Se ei tarkoita, että eurooppalaisten uhreiksi joutuneet olisivat olleet sen paremmin "jaloja villejä" kuin väkivaltaan kykenemättömiä uhrejakaan. Tiedetään hyvin, kuinka kovalla kädellä arabialaiset orjakauppiaat kohtelivat mustan Afrikan asukkaita jo ennen eurooppalaisia tai kuinka brutaalia väkivaltaa ottomaanimuslimit kohdistivat nykyisen Turkin alueella asuneisiin kristittyihin armenialaisiin 1900-luvun alkupuolella.

Eurooppalaisten raakuudelle on ollut ominaista pyrkimys osoittaa tieteellisesti valkoisen rodun ylemmyys - ei, Hitler ei keksinyt sitä ideaa - ja ei-valkoisten rotujen alemmuus. Ajatus rasismin oikeutuksesta luonnontieteellisenä faktana on pitkälti eurooppalainen idea, jonka hyväksyi merkittävä osa eurooppalaisesta älymystöstä vielä 1900-luvun alussa. Edes juutalaisten suhteellisen vaalea ihonväri ei pelastanut heitä valkoisen eurooppalaisen tieteeltä.

Tänä päivänä vihapuhe on valloillaan ja rasistiset teot ryöpsähtävät esiin milloin missäkin, myös Suomessa (uutiset kertoivat juuri hyökkäyksestä pakolaisten asuttamaan taloon). Poliittisesti korrektin vaatimus on virallisesti voimassa, mutta ei voimissaan. Intohimot ovat valloillaan, matka puheesta tekoihin lyhenee koko ajan. Rasismin ja kansanmurhanhimon voi sammuttaa vain itsessään. Siitä pitäisi jokaisen aloittaa ja myöntää, että me olemme kaikki potentiaalisia kansanmurhaajia, eivät vain "ne toiset".

(Kuva Ed Stein 2006)

Epäeettisen mainonnan neuvosto

Minusta stringeissä mainoksessa kykkivä Nicki Minaj on suhteellisen epämiellyttävä näky. Asento on luonnoton, jollei olla luonnon helmassa kakkimassa, mikä Minajn vaatetus huomioon ottaen ei tunnu todennäköiseltä. Minaj itse on artistina vähän kaikkea sitä, mitä en henkilökohtaisesti halua kuulla ja nähdä.

Silti on koomisen rajamailla, että "Mainonnan eettinen neuvosto" (MEN) - kyllä, sellainenkin ilmeisesti on olemassa - on määritellyt Minajn Suomen keikkaa mainostaneen kampanjan (siis tämän kyykkykuvan levittämisen julkisesti nähtäville) "hyvän tavan vastaiseksi". MEN ei ota kantaa siihen, ovatko mainokset hyvän maun mukaisia. Elin hukkuisi varmaan muuten aiheellisiin valituksiin.

Tämän alansisäisen neuvoston perustelut tuomiolleen ovat kyllä "modernit" eli roisilla esiintymisellä ja ulkonäöllä itseään säännöllisesti myyvän viihdetaiteilijan mainokset kohtelivat taiteilijaa "katseenvangitsijana tai seksiobjektina", mikä on hyvää markkinointitapaa koskevien periaatteiden vastaista. Tässä kohden viaton kuluttaja tietenkin kohottaa kysyvästi kulmiaan: julkaistaanko meillä mainoksia, joissa ihmisiä ei käytettäisi katseenvangitsijoina tai seksiobjekteina? Ei oikein tule mieleen.

Neuvoston yksimielisen päätöksen mukaan Minajn kuvat sisältävät myös "eroottisia viestejä, jotka eivät ole sopusoinnussa "syrjimättömyysperiaatteen kanssa". Mitä tuo periaate tarkoittaa, sitä ei uutisessa selitetty, enkä kovallakaan miettimisellä itse keksinyt. Ilmeisesti siis kuitenkin on olemassa mainonnassa käytettäviä eroottisia viestejä, jotka ovat sopusoinnussa tämän mystisen "syrjimättömyysperiaatteen" kanssa

* * *

Vakavasti puhuen tämä MEN-organisaation lausunto on typerryttävän kaksinaismoralistinen ja tekopyhä. Artistin promokuvien tulkitseminen muuksi kuin katseenvangitsijoiksi ei liene edes periaatteessa mahdollista, koska katseiden vangitseminen on näiden kuvien ainoa tarkoitus. Jos viihdeartisti taas haluaa myydä itseään "eroottisilla viesteillä", kuten Nicki Minaj epäilemättä haluaa, keitä mainosala oikein yrittää viestiltä suojella? Lapsia, joiden mielestä täti on kuvassa kakilla vai murrosikäisiä teinejä, jotka ovat artistin pääasiallinen kohdeyleisö?

Onko Suomi kirinyt Yhdysvallat kiinni hysteerisessä "paljaan pinnan" herättämässä julkisessa kauhistelussa? Onko MEN antanut tällaisen lausunnon, jotta se "normaali" mainosalan härskiys voi rauhassa jatkua, kun tällainen ulkomaankuvatus on siivottu pois katukuvasta? Onko mainostajien kuluttajille tyrkyttämä maailmankuva nyt alan eettisten periaatteiden mukainen, kun Nicki Minajn kyykky ei kilpaile huomiosta?

En tiedä, ottaako kukaan MENin kaltaisen organisaation lausuntoja vakavasti. Mutta kun lukee, että sen taustalla on Keskuskauppakamari, viimeisetkin uskottavuuden rippeet karisevat. Tämän neuvoston ainoa tarkoitushan voi olla teeskentely, koska kuluttajan kannalta olennaiset eettiset kysymykset eli harhaanjohtavuus ja totuudenvastaisuus on nimenomaisesti suljettu neuvoston toimialan ulkopuolelle.

Olen yhtä mieltä Keskuskauppakamarin kanssa siitä, ettei "hyvä maku" ole eettinen kysymys. Mutta ei sitä ole myöskään "hyvä tapa", jos siihen ei saa kuulua rehellisyyden vaatimus. Asiallisesti ottaen Keskuskauppakamarin "mainonnan eettinen neuvosto" sallivat valehtelemisen mainonnassa ja kaupankäynnissä, huonosta mausta puhumattakaan.

* * *

Olisi kiintoisaa kuulla, kuinka moni kauppias ja muu mainostilan ostaja haluaisi ulottaa eettisen kontrollin myös toiminnan rehellisyyden alueelle. Lienee vääjäämätöntä, että asiakasta mennen tullen huijaavien kauppiaitten joukossa täytyy olla olla myös niitä, joiden mielestä olisi epäeettistä mainostaa valheitten ja harhaanjohtamisen keinoilla. Mutta kuinka paljon heitä on edes Keskuskauppakamarin moneen kertaan seulotun porukan ulkopuolella?

Kuulun siihen väestönosaan, joka suhtautuu jokaiseen mainokseen huijauksena, ellei toisin todisteta. En edes odota mainosten olevan kestävällä eettisellä pohjalla, koska elämänikäinen kokemus kertoo aivan toisenlaisesta maailmasta. Kauppiaat tietenkin inhoavat kaltaisiani yli kaiken, koska mainosrahat menevät kohdallani hukkaan ja vaiva oli turhaa. En itse odota suhteemme muuttuvan paremmaksi, koska niin suuri osa mainonnasta perustuu ihmisten harhaanjohtavaan, mutta lopputuloksen kannalta onnistuneeseen houkutteluun.

Voisi silti olla järkevää vaatia Keskuskauppakamaria muuttamaan eettisiä periaatteiteen niin, että valehteleminen ja muu harhaanjohtaminen mainonnassa kiellettäisiin. Sinä päivänä kun kauppiaat sitoutuvat olemaan mainonnassaan rehellisiä - jollainen mielestäni Nicki Minaj noissa kyykkykuvissaan on -, lupaan kirjoittaa uuden kolumnin, jossa kehun Keskuskauppakamaria. En kuitenkaan usko ikuiseen elämään, joten...

Emme tiedä, oliko Muhammad pedofiili

Tietokirjoittaminen ei ole aina helppoa. Sitä voi ottaa tavoitteeksi historiallisten harhakäsitysten oikomisen – kuten Åke Persson ja Thomas Oldrup ovat tehneet kirjassaan Maailman pisin pajunköysi (Atena 2015) – ja sitten itse sortua kirjoittamaan löysiä oman agendan pohjalta, kuten Thomas Oldrup em. valikoimaan sisältyvässä kirjoituksessa Muhammad oli pedofiili (kyseessä on siis modernin ajan väittämä, jonka Oldrup haluaa torjua).

Oldrup selostaa Muhammadin perhe-elämän vaiheita asiallisesti, mutta ryhtyy sitten sormi ojossa perustelemaan, miksi Muhammadin kutsuminen pedofiiliksi ei ole ”erityisen fiksua”. Sormen ojentelu onkin helppoa, kun käyttää itse keksittyä ”nykymääritelmää”, jonka mukaan pedofiili on ”aikuinen, jolla on pakonomainen seksuaalinen tarve jahdata alaikäisiä”. En usko, että Oldrup määrittelisi homoseksuaalisuuden ”pakonomaiseksi seksuaaliseksi tarpeeksi jahdata samaa sukupuolta olevia”, mutta pedofilian kohdalla ilmeisesti johdonmukaisuudella ei ole niin väliä. Oldrup luottaa siihen, että pedofiliaan lyöty stigma kestää.

Oldrup todistelee laajasti, että lasten ja aikuisten väliset seksuaaliset suhteet ovat historiallisesti tunnettu ja eri aikoina myös hyväksytty ilmiö. Hän takertuu kuitenkin siihen, että ”pedofilia” on moderni käsite, eikä sitä siksi tulisi käyttää historiallisten ilmiöiden yhteydessä. Ikään kuin aikuisen lasta kohteen tuntema seksuaalinen kiinnostus vuonna 622 olisi eri asia kuin vuonna 2015 vain sen takia, että asiasta käytetty termi on moderni.

Oldrup ei näytä myöskään ymmärtävän eroa seksuaalisen suuntautumisen (pedofilia) ja juridisten tai tapakulttuurin hyväksymien ikärajojen kanssa. Tai sitten hän haluaa kiillottaa Muhammadin kuvaa tietoisesti selittämällä kaiken muinaisen pedofilian ilmentymät poikkeavilla ikärajakäsityksillä. Tämän logiikan mukaan pedofilia ei olisi historiallinen ilmiö, vaan enemmänkin seurausta hyväksytyn seksuaalisuhteen alaikärajan juridisesta kiristämisestä.

* * *

Oldrupin käsitesekoilun laaja selostaminen olisi turhaa, ellei hänen kirjoituksensa niin selvästi pyrkisi islaminuskoisia miellyttävään lopputulokseen faktoista riippumatta. Oldrupilla on toki täysi oikeus nähdä islamilainen seksuaalikulttuuri ennen ja nyt myönteisenä kokonaisuutena, mutta näin selvä faktojen kiertely tekee tietokirjaan upotetun tekstin mielipidekirjoitukseksi ja poliittiseksi kannanotoksi. Sellaisesta olisi hyvä varoittaa kirjassa, joka lupaa paljastaa historiallisia harhakäsityksiä.

Todellisuudessa me emme tiedä, oliko Muhammad pedofiili eli seksuaaliselta suuntautumiseltaan lapsista kiinnostunut. Oldrupin luettelemat faktat Muhammadin (avio)liitoista eivät anna selkeää tukea väitteelle tai sen kiistämiselle. Vaikuttaa siltä, että vain yksi Muhammadin monista liitoista solmittiin nykypäivän näkemysten mukaan reilusti alaikäisen kanssa. Emme tiedä, oliko liiton motiivina pedofiilinen halu vai jokin muu laskelmointi. Nykypäivän eettiset tai juridiset oletukset eivät paljon paina 1400 vuoden takaisten tapahtumien arvioinnissa.

Huolestuttavaa Oldrupin asenteessa on se, että vaikka hän olisi voinut tunnettujen tosiasioiden perusteella tyynesti todeta, ettei selkeitä todisteita Muhammadin pedofiliasta ole, hänen tavoitteensa näyttää olevan vihjaista, ettei asiaa pitäisi edes pohtia, koska ”pedofilia on nykyaikainen käsite”. Hän haluaa toisin sanoen määritellä Muhammadin seksuaalisen suuntautumisen pohtimisen ei-fiksuksi asiaksi siitä huolimatta, että asialla on myös ajankohtaisia ulottuvuuksia.

* * *

Kysymys islamin suhteesta seksuaalipoliittisiin kysymyksiin on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman asia. Vuonna 2015 islam määrittelee edelleen homoseksuaalisuuden kuolemantuomion oikeuttavana asiana. Tämä ei kaikissa islamin oppien mukaan hallituissa maissa ole teoriaa, vaan homoseksuaalisuudesta syytetty on todellisessa hengenvaarassa. Islamin suhtautuminen seksuaalisuuteen aikuisten ja lasten välillä on vaikeammin hahmotettavissa, mutta ainakaan selkeästi sitä ei kielletä, vaan erilaisia porsaanreikiä on tarjolla sille, joka niitä haluaa tai tarvitsee.

Kysymys Muhammadin seksuaalisesta suuntautuneisuudesta olisi merkityksetön historiallinen detalji, ellei islam laajentumishaluisena ja -kykyisenä maailmanuskontona nojautuisi edelleen tiukasti 1400 vuotta sitten kirjattuihin periaatteisiin. Ruotsalainen tietokirjoittaja ei voi hyvällä omallatunnolla väittää, että islamin suhde homoseksuaalisuuteen olisi yksityisasia tai historiallisesti suhteellinen juttu. Tämän hetken maailmassa homo kiihkoilevan islamin piirissä on yhtä tuomittu kuin hän on myönteisen huomion kohteena ns. kristillisissä länsimaissa. Pedofiilin tilanne on jokseenkin käänteinen, vaikka hänen kohtalonaan ns. länsimaissa on ”vain” henkinen kuolemantuomio siitä riippumatta, onko hän syyllistynyt lapsen seksuaaliseen riistoon vai ei.

Suomessa KO tuomitsi Jussi Halla-ahon sakkorangaistukseen ”uskonrauhan rikkomisesta”. Tämä rangaistus tuli kirjoituksesta Muutama täky Illmanin Mikalle, jossa Halla-aho kirjoitti mm. tietoisen provosoivasti väitteen Muhammadin pedofiilisyydestä, islamista pedofilian pyhittävänä uskontona ja että pedofilia on Allahin tahto. Halla-ahon provokaation ytimenä oli kysyä, saako Suomessa julkisesti väittää näin perustuslain määrittelemän sananvapauden puitteissa. Oikeuden vastaus oli, että ei saa. Oikeus ei siis ottanut kantaa väittämien totuudellisuuteen vaan siihen, että sellaisten ääneen sanominen loukkasi islaminuskoisten ”uskonrauhaa”.

Olisiko KO päätynyt samaan ratkaisuun, jos Halla-aho olisi tyytynyt väittämään, että islam uskontona suhtautuu homoseksuaalisuuteen jyrkän kielteisesti, mutta sallii pedofilian? Thomas Oldrupin tietokirjaan sisällyttämää ajattelutapaa seuraten ei ole erityisen fiksua pohtia, suhtautuuko ekspansiivinen maailmanuskonto vihamielisesti yhteen seksuaalisen suuntautumisen muotoon, mutta suopeasti tai ymmärtäväisesti johonkin toiseen. Olen täysin eri mieltä. Minusta se on erittäin tärkeä pohdinnan ja kysymysten aihe.

Emme tiedä, oliko Muhammad pedofiili. Mutta me tiedämme, että hänen perustamansa uskonnon edustajat nykypäivänä suhtautuvat hyvin jyrkästi torjuen joihinkin seksuaalisen suuntautumisen muotoihin. Se ei ole uskontoa, se on yhteiskuntapolitiikkaa ja ihmisoikeuskysymys. Kukaan ei voi valita seksuaalista suuntautuneisuuttaan sen enempää kuin kykenee valitsemaan esimerkiksi älykkyysosamääränsä. Ihmisoikeuksissa ei saa olla yhtään koskematonta ja ääneen puhumiselta kiellettyä aihetta. Ihmisoikeus on isompi asia kuin "uskonrauha".

Ryssävihasta

Minulle valkeni vasta aikuisena, että olen sukutaustaltani noin puoleksi venäläinen - siis ryssä, kuten nykyään taas saa ja aika usein näköjään pitääkin sanoa. Isoisäni vaihtoi venäläisen sukunimensä ruotsinkieliseksi, isäni varmuuden vuoksi vielä senkin. Lapsuudenkodissani ei ryssistä puhuttu, mutta ei myöskään venäläisestä kulttuurista tai kielestä. Niitä ei ollut.

Täysvenäläinen isoäitini Maria Ivanova kuoli vuonna 1938. Minulla on hänestä vain valokuvia ja suurella äidinrakkaudella kirjoitettuja päiväkirjoja 1920- ja 1930-luvuilta. Hän eli ja kuoli venäläisenä ihmisenä Suomessa, jossa ryssää opetettiin systemaattisesti vihaamaan. Sen takia, mitä tsaarit olivat tehneet ja sen takia, mitä Stalin tulisi tekemään. En tiedä, miltä hänestä tuntui. En halua edes ajatella koko asiaa.

Maailma on muka muuttunut, mutta elämme taas 1930-lukulaista systemaattisen ryssävihan lietsonnan aikaa. Ruma kielenkäyttö on toki jätetty anonyymeille nimimerkkikirjoittajille ja johtajat teeskentelevät muodollista kohteliaisuutta. Mutta kyllähän se jotakin kertoo, että maan suurin sanomalehti Helsingin Sanomat sallii keskustelupalstoillaan systemaattisen vihapuheen, kun kohteena ovat venäläiset kansana tai nykyisen tsaarin eli Putinin muodossa.

En ihaile venäläisyyden monia piirteitä, enkä tunne itseäni "suomalais-venäläiseksi". Mutta kyllä minua nimimerkin suojista syydetty taukoamaton ryssäviha myös loukkaa henkilökohtaisella tasolla, kuten kaikki rasistinen vihapuhe loukkaa aivan erityisesti sitä, jonka ihmisarvoa ei haluta tunnustaa sillä perusteella, että on sattunut syntymään jonkin tietyn ihmisryhmän jäseneksi.

* * *

Ymmärrän oikein hyvin, että osa 2010-lukulaista ryssävihaa on laskelmoitua poliittista propagandaa, jonka tarkoituksena on heikentää suomalaisten yleistä haluttomuutta liittoutua sotilaallisesti Yhdysvaltain johtaman sotilasliiton kanssa. Poliittisessa johdossa laskelmoidaan, että suomalaisen talouselämän etujen mukaista on tällä hetkellä kumartaa länteen ja pyllistää itään. Kyllähän siitä jatkuvasta pyllistelystä joudutaan maksamaan kova hinta, mutta Nato on tässä suhteessa kuin se ihana Tenon kuningaslohi.

Historiallisista syistä monilla suomalaisilla on epäluuloinen suhde Venäjään valtiona ja kansakuntana. Silti ne ihmiset, jotka tuntevat talttumatonta vihaa ja halveksuntaa myös jokaista venäläistä ihmistä kohtaan, ovat vähemmistö. Mutta eivät äänetön tai vaikutusvallaton. Suomalaisella systemaattisella ryssänvihalla on aina ollut takanaan rahaa - suomen- ja ruotsinkielistä - ja oikeistopiirien tarjoamaa valtaa. Se ei ole kadonnut minnekään, vaikka bolševismi on vaihtunut kansallismieliseksi oikeisto-oligarkiaksi, moderniksi tsarismiksi.

Poliittisesti korrektin puhetavan vaatimus on Suomessakin johtanut siihen, että julkisuudessa puututaan herkästi niin isojen kuin pientenkin kenkien kielenkäyttöön, jos se voidaan tulkita millään tavalla rasistiseksi. Paitsi jos rasismi kohdistuu venäläiseen, joka on Maidanin lähtölaukausten jälkeen ollut vapaata riistaa myös ns. laatulehdistössämme. Kukaan ei reagoi, kukaan ei inahdakaan, olivat puheet miten tolkuttomia tahansa.

* * *

Mikään viha ei tee maailmaa paremmaksi sen asukkaille. Ryssävihaa tihkuvilla anonyymeillä viesteillä on oletettavasti terapeuttista arvoa niitä suoltaville ja edellä mainittu propaganda-arvo 2010-luvun ulkopolitiikalle (sen teho ei Nato-galluppien perusteella tosin liene ollut ihan toiveiden tasolla). Mutta pidemmällä tähtäimellä tällaisesta vihanlietsonnasta kärsivät kaikki, ja me suomalaiset ehkä enemmän kuin venäläiset itse.

En kuvittele, että julkinen ryssäviha millään vetoomuksilla vähenee. Se jatkuu niin kauan kuin viestimiä hallitsevat sen haluavat jatkuvan. Jos Putinin hallinto saadaan vaihdettua EUSA:n johtajien mieleiseksi, voi yhtäkkiä kaupankäynti taas kiinnostaa ja silloin tietenkin alkeellisen solvaamisen julkaiseminen loppuu saman tien. Tai jos Suomi saadaan ujutetuksi Naton täysjäseneksi, sillä voi olla samanlainen vaikutus.

Silti jaksan toivoa, että edes osa näistä raivopäisimmistä russofobisista suomalaisista joskus pysähtyisi miettimään, onko siinä omassa vihapuheessa ja -ajattelussa mitään tolkkua. Useimmat suomalaiset rintamasotilaat kävivät tämän mietinnän läpi ja päätyivät toteamaan, että johtajien käskystä siellä toisiansa suomalaiset ja venäläiset tappoivat, eivät henkilökohtaisista syistä. Ei tämä nykyinen tilanne välttämättä kovin erilainen ole, vaikka aseet ovat ainakin toistaiseksi vain ilkeitä sanoja. Matka sanoista aseisiin ei ole koskaan pitkä, mutta sitä askelta ei ole pakko ottaa.

Äly, tekoäly, älyttömyys

Äly on kiehtonut minua koko elämäni ajan sekä ilmiönä että ominaisuutena. Olisin halunnut olla tosi älykäs jo pikkupoikana, kun hurmaannuin Sherlock Holmesin terävyydestä ja ongelmanratkaisukyvystä. Valitettavasti älykkyyttä on ihmisellä vain sen verran kuin sitä geneettisen korttipelin myötä on sattunut saamaan. Älyään voi sparrata eli oppia osuuttaan käyttämään, mutta varsinainen lisääminen ei taida onnistua.

Unelmaa silti tavoitellaan. Ns. tekoälytutkimus tavoittelee - ainakin virallisesti, meille tavallisille ihmisille julkisilta osiltaan - keinotekoista älyä, joka voisi auttaa ihmistä tilanteissa, joissa oma äly ei riitä. Skeptikko tietenkin arvelee, että tutkimuksella tavoitellaan myös sellaista ylivertaista välinettä, jota voisi käyttää vallan saavuttamiseksi tai säilyttämiseksi. Onneksi tai ei, tulokset eivät ole olleet aivan sitä, mitä innokkaimmat ovat lupailleet tai toivoneet.

Osa tekoälytutkimuksen tulosten vaatimattomuudesta - mitenkään väheksymättä shakkitietokoneiden saavutuksia - voi johtua siitä yksinkertaisesta syystä, että inhimillisen älyn terävimmätkään edustajat eivät ole riittävän älykkäitä rakentamaan teoriassa ja käytännössä itseään älykkäämpiä ohjelmia tai laitteita. Olemme tunkeutuneet syvälle kosmokseen ja kvanttien maailmaan, mutta emme osaa edelleenkään luoda keinotekoista elämää. Älyllisestä elämästä puhumattakaan.

* * *

Älyä paitsi ihaillaan ja himoitaan, myös pelätään ja inhotaan. Useimmat testeissä korkeita älykkyysosamäärälukuja saaneet eivät tiedolla leveile, ihan kokemuksen opastamana. Ihminen, jonka oma luku on keskimääräinen tai sen alle, ei halua kuulla asiasta yhtään mitään. Ja kaikkihan me tiedämme, miten siinä käy, kun tietokoneelle annetaan liikaa älyä. Ainakin avaruudessa siitä seuraa vain ongelmia.

Älykkyyden merkityksestä ihmiselle voidaankin olla montaa mieltä. Älykkyys ei selvästikään takaa ihmiselle onnea elämässä, vaikka voi sinänsä avata ovet vaurauteen, menestykseen ja valtaan. Toisaalta tiedämme, että näihin kaikkiin pääsee käsiksi myös silkalla röyhkeydellä ja sitkeydellä, sanoivat Mensan mittarit mitä hyvänsä. Eivät kaikki ravintoketjun yläpäässä olevat ole älykköjä.

Silti lienee kiistatonta, että ihminen biologisena lajina on hyötynyt siitä, että joillakin yksilöillä on älykkyydeksi kutsuttuja ominaisuuksia keskimääräistä enemmän. Älyn avulla on kautta historian ratkaistu sekä käytännöllisiä että teoreettisia ongelmia niin, että seuraukset ovat muuttaneet ihmisen olemassaolon ehtoja, usein paremmiksikin. Sattumallakin on voinut olla paljon merkitystä, mutta useimmat niin kutsutun hyvinvoinnin osatekijöistä ovat inhimillisen älyn tuotteita ja ilman älyä olisimme niitä vailla.

* * *

Äly voi olla sosiaalista valuuttaa, mutta myös älyttömyys (tai ääliömäisyys) näyttelee pysyvästi keskeistä roolia ihmiskunnan elämässä. Merkittävä osa taloudellista aktiivisuutta on mahdollista vain, jos riittää ostajia, joiden älykkyys ei riitä huijauksen ymmärtämiseen. Massamittainen uskontojen ja muiden aatteiden varaan rakennetut valtajärjestelmät ovat mahdollisia vain, jos miljoonat ihmiset eivät käytä älyään itsenäiseen ajatteluun. Arjessa tuntuu usein siltä, että inhimillisen typeryyden määrä on vakio.

Ainakaan toistaiseksi älyllä ei voi varsinaisesti käydä kauppaa, vaikka monessa ammatissa se käykin suosituksesta. Toki ihmisiä houkutellaan fiksuuntumaan rahallista korvausta vastaan, mutta siinä helposti sekoitetaan keskenään geneettinen äly ja sen käyttämisen parempi hallitseminen. Itse en usko älykkyyden keinotekoiseen lisäämiseen, vaikka myönnän toivovani, että tekoälytutkimus saavuttaisi jotain suurempaakin kuin peliälykkäitä tietokoneohjelmia.

Hyvä elämä ei rakennu pelkän älyn varaan. Mutta jos ihminen jättää saamansa älyn käyttämättä tai vajaakäyttöön, ei siitä ainakaan itse hyödy. Tuskin ympäristökään. Jos ääliömäisyyden määrä on vakio, ehkä sitä yhteistä älyn määrää tai ainakin laatua voisi yrittää vastapainoksi lisätä. Älynsä saa aiempaa paremmin käyttöön heräämällä uteliaaksi, tutustumalla asioihin monipuolisesti, tutkimalla ennakkoluulottomasti vieraitakin asioita ja keskustelemalla itseään älykkäämpien kanssa aina kun tilaisuus tarjoutuu.

PS. Tein joku vuosi sitten Mensan pikatestin netissä. Minusta loppupään tehtävät olivat todella vaikeita ja valtaosan jouduin ajan loppuessa vain arvaamaan. Sain muistaakseni noin 120 pinnaa. Olin ehkä vähän pettynyt, vaikka tiesin etukäteen, ettei Rubikin kuutiota turhaan pyöritelleenä voi kovin kummoisia odottaa. No, tiedänpähän toisaalta, että niitä itseäni älykkäämpiä on potentiaalisiksi keskustelukumppaneiksi yllin kyllin.