Emme tiedä, oliko Muhammad pedofiili

Tietokirjoittaminen ei ole aina helppoa. Sitä voi ottaa tavoitteeksi historiallisten harhakäsitysten oikomisen – kuten Åke Persson ja Thomas Oldrup ovat tehneet kirjassaan Maailman pisin pajunköysi (Atena 2015) – ja sitten itse sortua kirjoittamaan löysiä oman agendan pohjalta, kuten Thomas Oldrup em. valikoimaan sisältyvässä kirjoituksessa Muhammad oli pedofiili (kyseessä on siis modernin ajan väittämä, jonka Oldrup haluaa torjua).

Oldrup selostaa Muhammadin perhe-elämän vaiheita asiallisesti, mutta ryhtyy sitten sormi ojossa perustelemaan, miksi Muhammadin kutsuminen pedofiiliksi ei ole ”erityisen fiksua”. Sormen ojentelu onkin helppoa, kun käyttää itse keksittyä ”nykymääritelmää”, jonka mukaan pedofiili on ”aikuinen, jolla on pakonomainen seksuaalinen tarve jahdata alaikäisiä”. En usko, että Oldrup määrittelisi homoseksuaalisuuden ”pakonomaiseksi seksuaaliseksi tarpeeksi jahdata samaa sukupuolta olevia”, mutta pedofilian kohdalla ilmeisesti johdonmukaisuudella ei ole niin väliä. Oldrup luottaa siihen, että pedofiliaan lyöty stigma kestää.

Oldrup todistelee laajasti, että lasten ja aikuisten väliset seksuaaliset suhteet ovat historiallisesti tunnettu ja eri aikoina myös hyväksytty ilmiö. Hän takertuu kuitenkin siihen, että ”pedofilia” on moderni käsite, eikä sitä siksi tulisi käyttää historiallisten ilmiöiden yhteydessä. Ikään kuin aikuisen lasta kohteen tuntema seksuaalinen kiinnostus vuonna 622 olisi eri asia kuin vuonna 2015 vain sen takia, että asiasta käytetty termi on moderni.

Oldrup ei näytä myöskään ymmärtävän eroa seksuaalisen suuntautumisen (pedofilia) ja juridisten tai tapakulttuurin hyväksymien ikärajojen kanssa. Tai sitten hän haluaa kiillottaa Muhammadin kuvaa tietoisesti selittämällä kaiken muinaisen pedofilian ilmentymät poikkeavilla ikärajakäsityksillä. Tämän logiikan mukaan pedofilia ei olisi historiallinen ilmiö, vaan enemmänkin seurausta hyväksytyn seksuaalisuhteen alaikärajan juridisesta kiristämisestä.

* * *

Oldrupin käsitesekoilun laaja selostaminen olisi turhaa, ellei hänen kirjoituksensa niin selvästi pyrkisi islaminuskoisia miellyttävään lopputulokseen faktoista riippumatta. Oldrupilla on toki täysi oikeus nähdä islamilainen seksuaalikulttuuri ennen ja nyt myönteisenä kokonaisuutena, mutta näin selvä faktojen kiertely tekee tietokirjaan upotetun tekstin mielipidekirjoitukseksi ja poliittiseksi kannanotoksi. Sellaisesta olisi hyvä varoittaa kirjassa, joka lupaa paljastaa historiallisia harhakäsityksiä.

Todellisuudessa me emme tiedä, oliko Muhammad pedofiili eli seksuaaliselta suuntautumiseltaan lapsista kiinnostunut. Oldrupin luettelemat faktat Muhammadin (avio)liitoista eivät anna selkeää tukea väitteelle tai sen kiistämiselle. Vaikuttaa siltä, että vain yksi Muhammadin monista liitoista solmittiin nykypäivän näkemysten mukaan reilusti alaikäisen kanssa. Emme tiedä, oliko liiton motiivina pedofiilinen halu vai jokin muu laskelmointi. Nykypäivän eettiset tai juridiset oletukset eivät paljon paina 1400 vuoden takaisten tapahtumien arvioinnissa.

Huolestuttavaa Oldrupin asenteessa on se, että vaikka hän olisi voinut tunnettujen tosiasioiden perusteella tyynesti todeta, ettei selkeitä todisteita Muhammadin pedofiliasta ole, hänen tavoitteensa näyttää olevan vihjaista, ettei asiaa pitäisi edes pohtia, koska ”pedofilia on nykyaikainen käsite”. Hän haluaa toisin sanoen määritellä Muhammadin seksuaalisen suuntautumisen pohtimisen ei-fiksuksi asiaksi siitä huolimatta, että asialla on myös ajankohtaisia ulottuvuuksia.

* * *

Kysymys islamin suhteesta seksuaalipoliittisiin kysymyksiin on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman asia. Vuonna 2015 islam määrittelee edelleen homoseksuaalisuuden kuolemantuomion oikeuttavana asiana. Tämä ei kaikissa islamin oppien mukaan hallituissa maissa ole teoriaa, vaan homoseksuaalisuudesta syytetty on todellisessa hengenvaarassa. Islamin suhtautuminen seksuaalisuuteen aikuisten ja lasten välillä on vaikeammin hahmotettavissa, mutta ainakaan selkeästi sitä ei kielletä, vaan erilaisia porsaanreikiä on tarjolla sille, joka niitä haluaa tai tarvitsee.

Kysymys Muhammadin seksuaalisesta suuntautuneisuudesta olisi merkityksetön historiallinen detalji, ellei islam laajentumishaluisena ja -kykyisenä maailmanuskontona nojautuisi edelleen tiukasti 1400 vuotta sitten kirjattuihin periaatteisiin. Ruotsalainen tietokirjoittaja ei voi hyvällä omallatunnolla väittää, että islamin suhde homoseksuaalisuuteen olisi yksityisasia tai historiallisesti suhteellinen juttu. Tämän hetken maailmassa homo kiihkoilevan islamin piirissä on yhtä tuomittu kuin hän on myönteisen huomion kohteena ns. kristillisissä länsimaissa. Pedofiilin tilanne on jokseenkin käänteinen, vaikka hänen kohtalonaan ns. länsimaissa on ”vain” henkinen kuolemantuomio siitä riippumatta, onko hän syyllistynyt lapsen seksuaaliseen riistoon vai ei.

Suomessa KO tuomitsi Jussi Halla-ahon sakkorangaistukseen ”uskonrauhan rikkomisesta”. Tämä rangaistus tuli kirjoituksesta Muutama täky Illmanin Mikalle, jossa Halla-aho kirjoitti mm. tietoisen provosoivasti väitteen Muhammadin pedofiilisyydestä, islamista pedofilian pyhittävänä uskontona ja että pedofilia on Allahin tahto. Halla-ahon provokaation ytimenä oli kysyä, saako Suomessa julkisesti väittää näin perustuslain määrittelemän sananvapauden puitteissa. Oikeuden vastaus oli, että ei saa. Oikeus ei siis ottanut kantaa väittämien totuudellisuuteen vaan siihen, että sellaisten ääneen sanominen loukkasi islaminuskoisten ”uskonrauhaa”.

Olisiko KO päätynyt samaan ratkaisuun, jos Halla-aho olisi tyytynyt väittämään, että islam uskontona suhtautuu homoseksuaalisuuteen jyrkän kielteisesti, mutta sallii pedofilian? Thomas Oldrupin tietokirjaan sisällyttämää ajattelutapaa seuraten ei ole erityisen fiksua pohtia, suhtautuuko ekspansiivinen maailmanuskonto vihamielisesti yhteen seksuaalisen suuntautumisen muotoon, mutta suopeasti tai ymmärtäväisesti johonkin toiseen. Olen täysin eri mieltä. Minusta se on erittäin tärkeä pohdinnan ja kysymysten aihe.

Emme tiedä, oliko Muhammad pedofiili. Mutta me tiedämme, että hänen perustamansa uskonnon edustajat nykypäivänä suhtautuvat hyvin jyrkästi torjuen joihinkin seksuaalisen suuntautumisen muotoihin. Se ei ole uskontoa, se on yhteiskuntapolitiikkaa ja ihmisoikeuskysymys. Kukaan ei voi valita seksuaalista suuntautuneisuuttaan sen enempää kuin kykenee valitsemaan esimerkiksi älykkyysosamääränsä. Ihmisoikeuksissa ei saa olla yhtään koskematonta ja ääneen puhumiselta kiellettyä aihetta. Ihmisoikeus on isompi asia kuin "uskonrauha".