Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 13. elokuuta 2015

Nupit koilliseen?

Mieleni inhoaa meteliä, jollaiseksi se tulkitsee melkein kaiken liian kovalla äänenpaineella kuuloelimiini tulevan informaation. Aivan erityisen epämiellyttävää on metelitasoinen häly, joka ei sisällä lainkaan mielekästä informaatiota.

Voin kuunnella musiikkia suhteellisen voimakkaalla tasolla, kun olen kuuntelemiseen orientoitunut, itse valinnut musiikin ja voin hallita äänenvoimakkuuden säätönuppia. Silti olen valinnut sähköpostieni pysyväksi tunnuslauseeksi yleisemmän viisauden "Musiikki on parasta - hiljaisuuden jälkeen".

Ei siis yllättäne ketään, että kuulun niihin ihmisiin, jotka haluaisivat valittaa kauniin kesäillan pilaavasta biletysbassosta, jota ei pääse karkuun edes sisätiloissa, koska se thump ei liiku tavanomaista reittiä, vaan tulee rakenteiden kautta suoraan elimistöön - kuten sen on suunniteltukin tulevan.

* * *

Olemme siis sovittamattomassa ristiriitatilanteessa. Meillä on kymmenien tuhansien eri-ikäisten nuorten joukko, joka haluaa kuunnella tuntikausia korvia särkevää (kirjaimellisesti) konemusiikkia volyymillä, jossa tuhoutunut kuuloelin on lähinnä sivuvahinko, koska musiikin tarkoituksena on jyskyttää koko elimistöä. Kärttyisän vanhan ihmisen oletus on, että tämä jyskytys tuottaa kuulijoille koukuttavaa mielihyvää. Rakkauslyriikkaahan näille festareille ei mennä kuuntelemaan.

On myös kesäfestivaaliyrittäjä, joka järjestää kymmenilletuhansille konemusiikin ystäville mahdollisuuden jyskytyttää itseään. Tämä yrittäjä tavoittelee maksimaalista tuottoa eli mahdollisimman suurta yleisömäärää yhdellä kerralla ja samoilla keikkakustannuksilla. Siksi hän ei edes yritä järjestää rattoisaa viikonlopputapahtumaansa Ivalon kesätorilla, vaan varmuuden vuoksi Suomen ainoassa suurkaupungissa ja sielläkin paikassa, jonne voi saada mahtumaan kymmeniätuhansia maksavia kuuntelijoita.

Sitten olemme me tuon tapahtumapaikan tuhovaikutusalueella asumaan sattuvat ulkopuoliset, joilla olisi ihan muita suunnitelmia kuin konemusiikin bassoäänten kuunteleminen. Meillä ei ole asiassa kuitenkaan äänioikeutta (harkittu vitsi), meitä edustavat kaupungin metelitasosta vastaavat viranomaiset. Nämä ovatkin asettaneet yrittäjälle ehtoja, joiden tarkoituksena on yhteisen äänimaiseman kohtuuton riisto.

Ristiriita syntyy, kun me ilonpilaajat emme ole tyytyväisiä viranomaisvalvonnan tuloksiin vaan koemme virallisesti sallitunkin metelin metelinä. Ilonpilaajia olemme, koska emme ymmärrä asettaa bilettäjän onnellisuutta omamme edelle.

* * *

Lienee selvää, ettei konemusiikin jytkytyksestä kicksejä saavan ja samasta päänsärkyä kehittävän välille ole löydettävissä molempia tyydyttävää kompromissia. Konemusiikin kuuntelemisessa ei liene mitään ideaa, jos sitä soitetaan kohtuullisella äänenvoimakkuudella. Jos olisi, ehkä nykyisiä mielipuolisia desibelilukuja ei edes tavoiteltaisi.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että meteli on poikkeus hiljaisuudesta, joka on ihmisen perusoikeus siinä missä puhdas vesi ja hengityskelpoinen ilmakin. Poikkeusoloista nauttivan oikeutta täytyy punnita kaikille kuuluvaa perusoikeutta vastaan. Metelin pitäisi näin ajatellen olla mahdollista vain silloin, kun se ei häiritse perusoikeudestaan nauttivia.

Tämä on tietenkin teoriaa, jota poljetaan täysillä koko ajan hiljaisuutta kaipaavien tappioksi. Nykyään täytyy olla iloinen jo siitä, että meteliä yritetään edes teoriassa hillitä. Silti olen jyrkästi sitä mieltä, että kauniina kesäiltana ei-suljetussa tilassa ämyreistä kaiutettavan musiikin äänenvoimakkuudesta vastaavan henkilön tärkein ilmansuunta on nuppikoillinen, ei -kaakko.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti