Trump, trump, trump!

Yhdysvalloissa käydään jo raivoisaa vaalitaistelua, vaikka itse vaalitapahtumaan eli presidentin valintaan on yli vuosi. Syynä on kaksipuolueisen valtajärjestelmän hidas prosessi, jonka tarkoituksena on varmistaa, että äänestäjiksi rekisteröityneiden yhdysvaltalaisten vähemmistö pääsee valitsemaan vain puoluejohdon valitsemasta kahdesta ehdokkaasta.

Paitsi että tällä kerralla on ainakin toistaiseksi mahdollista, että tiukan seulan läpi mujutettujen ehdokkaiden lisäksi tarjolla on ainakin yksi ehdokas, jota valtapuolueitten johto aidosti pelkää eli miljardööri Donald Trump. Trump voi olla "riippumaton" ehdokas, jos republikaanipuolueen koneisto ei suostu valitsemaan häntä viralliseksi ehdokkaaksi.

Eikä varmasti vapaaehtoisesti valitsekaan, vaikka vakavia erimielisyyksiä poliittisessa linjassa tuskin on. Trump on suomalaisittain arvioiden jyrkkä oikeistolainen, jolta "luusereiden" on turha odottaa myötätuntoa. Tässä suhteessa hän ei mitenkään poikkea puolueensa päälinjasta ("verotus kohti nollaa, jokainen tulkoon toimeen omillaan").

Trump on oikeistovoimille ongelma, koska hän haluaa toteuttaa sitä samaa oikeistolaista voimapolitiikkaa trumpilaisittain. Tai eihän tämä halu ole ongelma vaan se ikävä tosiasia, että Donald Trump ei tarvitse päätöksentekoa kulisseista ohjaavien rahamiesten rahaa eli on aidosti riippumaton - mahdollisesti.

* * *

Vaikka myös Suomessa poliitikkoja helposti halveksitaan ja pilkataan lobbaajien juoksupoikina toimimisesta, kukaan ei taida ajatella, että jokainen valituksi tullut on todellisuudessa kampanjan rahoittaneen äänitorvi. Voimme kauhistella niitä pieniä rahasummia, joita liikemiehet ovat antaneet mieleisilleen oikeisto- ja keskustapoliitikoille tai ay-liike demareille, mutta emme silti ajattele, että eduskunnassa nappia painavat nuo liikemiehet ja ay-liike.

Yhdysvalloissa tilanne on karumpi, koska merkittäviin yhteiskunnallisiin luottamustehtäviin ei yksinkertaisesti pääse ilman isoja rahoja. Vaikka päättäjät ovat kaikki miljonäärejä, toistuvat vaalikampanjat rahoitetaan ulkopuolisella tuella, koska edes näillä miljonääreillä ei ole varaa törsätä niitä jättisummia, joita vaalimainonta syö.

Voi olla, ettei jokainen yhdysvaltain kongressin ja senaatin jäsen ole ostettu ja tukirahoilla sidottu käsinukke, mutta mitä ilmeisimmin suuri enemmistö kyllä on. Ei tietenkään niin, että kaikki olisivat saman maksajan nukkeja, vaan kymmenien, ehkä satojen etujaan valvovien lobbyjen armeija. Siksi ei ole yhdentekevää, tuleeko valtajärjestelmään yhtäkkiä toimija, joka ei olekaan kenenkään näkymättömän lobbyn hallinnassa. Yhdysvalloissa presidentillä on merkittävästi poliittista valtaa, niin merkittävästi, ettei paikalle haluta riippumatonta tyyppiä, oli ideologisesti mitä mieltä hyvänsä.

* * *

Trump ei ole ensimmäistä kertaa tyrkyllä, mutta näyttää siltä, että nyt hän on tosissaan, eikä lähde pöydästä ainakaan pikkubluffista. Pidän mahdollisena, että Trump alkaa pehmentää puhetapaansa, jos hän pysyy kyselyissä kärkipaikoilla, varmistaakseen myös sellaisten ääniä, jotka tuijottavat epäuskoisina comb-over -kampausta ja kuuntelevat suu auki Trumpin poliittisesti hyvin epäkorrekteja heittoja. Toinen vaihtoehto on, että Trump uskoo starttityylinsä vievän perille asti.

Miksi kirjoittaa Trumpista tai ylipäätään tästä vaalikampanjoinnista, kun Barack Obaman kauden viesti näyttää olevan, ettei fiksu ja mustaihoinen presidenttikään käännä Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa kohti rauhanomaista, muita kunnioittavaa ja diplomatian varassa etenevää linjaa? Omalla kohdalla syy on se, että kun Trump ei pudonnut pelistä saman tien, on olemassa mahdollisuus, että seuraavan Yhdysvaltain presidentin nimi on Donald Trump.

Tuo mahdollisuus on karmaiseva siitä huolimatta, että lähihistoria tarjoaa myös George W. Bushin ja Dick Cheneyn kaltaisia painajaismaisia hahmoja. Trumpin suurin ongelma puoluejohdon ulkopuolella onkin, ettei kukaan osaa kuvitella, minkälaista voisi olla Donald Trumpin presidenttiys. Isoa laivaa ei noin vain käännetä, mutta olen varma siitä, että ympäri maailmaa pohditaan puoliääneen sitä mahdollisuutta, että neuvottelupöytään tulee älykkään ja kultivoituneen Obaman jälkeen 1950-luvun rockaria ulkoisesti imitoiva kauhukakaraeläkeläinen, joka on miljardöörinä tottunut tekemään kuten haluaa.

Jopa Angela Merkel voi huolestuneena ajatella mahdollisuutta, että seuraavan kerran, kun hänen täytyy valittaa Yhdysvaltain presidentille NSA:n sietämättömästä vakoilusta, tuo presidentti vääntää naamansa irveeseen ja tokaisee: "Germany is fired!".