Kaiken takana on virus

Matti Jalasvuori: Virus - Elämän synnyttäjä, kuoleman kylväjä, ajatusten tartuttaja. - Docendo 2015.

Kirjan kansi tuo - valitettavasti - mieleen lukion oppikirjat. Mutta ei sisältö. Virologi Matti Jalasvuori on ilahduttavan omalla tavallaan tiedettä popularisoiva tutkija, jonka poikamainen huumori muistuttaa jollain tavalla Kari Enqvististä, vaikka puhummekin eri sukupolvien kirjoittajista.

Virus on toki kirja myös viruksista, mutta ei millään muotoa pelkästään niistä. Jalasvuori on hylännyt rohkeasti perinteisen mallin ja kuljettaa pohdintojaan suomatta ajatustakaan sille, joka odotti systemaattista virusten ruumiinavausta. Kyllä hän sitäkin tekee, mutta vain kuin on sopiva hetki ja paikka.

Varsinaisesti Jalasvuorta askarruttavat elämän arvoitus ja maailmankaikkeuden rakenne. Molempiin hän kytkee virukset sekä mielenkiintoisella että ajattelemaan haastavalla tavalla. En kuitenkaan paljasta miten, jotta pakotan jotkut tämän tekstin mahdollisista lukijoista tarttumaan kirjaan ja lukemaan sen itse.

* * *

Jalasvuori käyttää merkittävän osan kirjasta etsimällä ja löytämällä virusten toimintamalleja myös muissa mittakaavoissa. Maailmankaikkeuden lisäksi paljon huomiota saavat meemit eli kulttuuriset virukset, joiden elämäntapoja Jalasvuori onnistuu pohtimaan varsin tuoreella tavalla.

Uskonnot ja jumalat ovat Jalasvuoren maailmanselityksessä menestyksekkäitä meemejä, jotka eivät ole vuosituhansienkaan vieriessä menettäneet kykyään levitä ja infektoida yhä uusia ihmisjoukkoja. Voi tietysti olla, etteivät paavi ja uskonnollinen poliisi oikein innostu tästä mielikuvasta. Hyvin perusteltu se kuitenkin on.

Minusta vielä rankempi väite on, että evoluutiotakin ohjaisi jonkinlainen viruksilta lainattu taktiikka. Jalasvuori tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että ilman viruksia ja niiden esimerkkiä ei olisi elämää eikä evoluutiota. Ajatus on mielenkiintoinen, vaikka monella tavalla lisätodisteita kaipaava.

* * *

Kuten arvata saattaa, virusten tutkijalta kysytään toistuvasti, ovatko ne virukset eläviä vai eivät. Jalasvuori onnistuu yllättämään lukijan tekemällä vastakysymyksen, "Onko sillä loppujen lopuksi väliä?" Mikään ei muutu, vaikka virus todettaisiin eliöksi (useimmat virologit eivät näytä niitä eliöinä pitävän). Virusten keskeinen rooli miltei kaikessa ei riipu määritelmistä. Emmehän me osaa yksiselitteisesti määritellä edes elämää. Jos nyt silläkään on erityistä merkitystä.

Jalasvuoren vapaa mieli pohdiskelee kosmologian filosofisia ulottuvuuksia varsin asiantuntevasti, vaikka tutkija kertookin jättäneensä tähtitieteen opinnot loputtomiin integraalilaskentoihin. Toisaalta näitä pohdintoja voi lukea myös ääneenajatteluna, jonka tarkoitus ei ole ehdottaa, vaan kieputtaa ajatuksia. Mittakaavat ja aikaskaalat ovatkin sellaisia, ettei liika realismi tuo lisäarvoa.

Jalasvuoren kirjan olisin suonut näkeväni tieto-Finlandian ehdokkaiden joukossa, mutta kai tuo kansi jo pilasi mahdollisuudet. Tai ehkä raatilaiset ihmettelivät laillani, miksi Jalasvuori puhuu kautta kirjan "kristalleista", kun hän kuitenkin tarkoittaa arkisia kiteitä.Muuten Jalasvuori kirjoittaa sujuvasti ja oikoluvun jäljiltä on jäänyt erittäin vähän kirjoitusvirheitä. Se on nykyään harvinaista.

Tuleeko Hitler-aho?

Perussuomalaisten laaja kannatus - tätä kirjoitettaessa se on ollut gallup-alamäessä, mutta PS on edelleen hallituksessa - on saanut herkimmät painamaan fasismi-hälytintä. Jyrkimmät eivät kaihda kutsumasta puoluetta suoraan päin naamaa fasistiseksi, vähän harkitsevammat taas sanovat, että puolueessa on fasistinen elementti.

Jos "fasistisella" tarkoitetaan kansallishenkistä äärioikeistoa, joka on valmis väkivaltaan ja demokraattisten kansalaisvapauksien kumoamiseen, Perussuomalaiset ei ole fasistinen puolue. Silti on ilmeistä, että puolueessa on toiminut ja toimii edelleen yksilöitä, joiden ajattelua voidaan kuvata myös adjektiivilla fasistinen.

Onko kysymys hajanaisesta joukosta yksilöitä puolueessa ja sen liepeillä, vai toimiiko Perussuomalaisten sisällä ja puheenjohtaja Timo Soinin tieten vaikkei välttämättä siunauksella fasistista vallankäyttöä suosiva ryhmä? Saattaa hyvinkin toimia.

* * *

Bobrikovin murhaajan haudalla paistatellut ja sittemmin lähinnä selitellyt kansanedustaja Olli Immonen on Suomen Sisu -nimisen järjestön puheenjohtaja. Suomen Sisuun ovat kuuluneet tai kuuluvat edelleen myös europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sekä kansanedustajat Juho Eerola ja James Hirvisaari, joka tosin sai potkut Perussuomalaisista, kun oli kutsunut avoimesti natsistisen Seppo Lehdon Eduskuntaan kättään nostelemaan. No, hölmöilystä voi joutua maksamaan.

Ulkopuoliset lähinnä arvuuttelevat, onko Suomen Sisu se työkalu, jonka avulla Suomen hajanainen äärioikeisto kokoaa voimansa singahtaakseen yhtenä päivänä alienin tavoin Perussuomalaisten kuolemaantuomitusta ruhosta. Kun on seurannut Olli Immosen viimeaikaisia esiintymisiä, on kyllä ollut aika vaikea nähdä Suomen tulevaa valtakunnankansleria lavalla. Noin mitättömällä karismalla ei taida kansanedustajaa isommaksi edetä.

Yleisin arvelu taitaa olla, että naruja vetelee taustalla Jussi Halla-aho, vaikka näyttääkin viettävän leppoisia varhaiseläkepäiviä Brysselissä. Timo Soini suhtautuu Halla-ahoon niin varovaisesti, että joko miehillä on keskinäinen yya-sopimus tai sitten Soini on äärioikeistolaisempi kuin haluaa näyttää. Itse uskon, että yya-sopimus on olemassa. Soini on äärikonservatiivi, mutta ei natsi.

* * *

Onko Jussi Halla-aho ideologisesti fasisti? Sen perusteella, mitä hän on julkisesti puhunut ja kirjoittanut, tällaista johtopäätöstä on hankala tehdä. Halla-aho on keskittynyt lähinnä kolmen asian vastustamiseen: maahanmuuton, islamin ja ruotsin kielen. Hän on jyrkästi torjunut syytökset rasismista, mutta moni pitää hänen jyrkkiä näkemyksiään selvästi rasistisina ja aateperinnöllisesti lähinnä 1930-lukulaisen äärikansallismielisyyden työn jatkajana.

Jussi Halla-ahon muutamaan asiaan keskittynyt ohjelma on saanut laajaa kannatusta Suomessa, eurovaaleissa häntä äänesti yli 80000 ihmistä. Nuo äänet ovat tulleet hyvin nuivalla ja epäseksikkäällä ulkoisella esiintymisellä. Voi vain kuvitella suosion määrän, jos Halla-ahossa olisi edes hitusen esiintyjää ja lava-karismaa. Matka Suomen Hitleriksi tuntuu uskomattoman pitkältä.

Epäluuloisimmat ajattelevat, että Halla-aho peittelee todellista agendaansa ja että maahanmuutto- ja islam-vastaisuus on vain julkisuuteen tarkoitettu huippu, jolla kerätään protestiääniä. Jos Halla-aho pääsee käsiksi isompaan valtaan, ei-toivottujen kansalaisten kirjo kasvaa nopeasti, näin pelkäävät jyrkimmät antifasistit meillä ja varsinkin Ruotsissa. Näinkin voi toki olla.

* * *

Pidän Suomen Sisua ja Halla-ahoa uhkana kansalaisvapauksille, mutta en kovin suurena. Vaikka sitä ei yleisestä kielenkäytöstä aina arvaisi, 2010-luvun Suomi ja maailma eivät ole samassa jamassa kuin 1930-luvulla. Fasistisille ajatuksille ja toimille on aina jonkin verran kysyntää, mutta kokonaan toinen asia on, riittääkö pontta muistomerkeillä seisoskelua enemmän. Näyttö on ollut aika mitätöntä.

Suoraan sanoen pidän Björn Wahlroosin henkilöimän ideologian edustamaa vaaraa suurempana kuin Jussi Halla-ahon. Jälkimmäisen suosio talttuu sillä, että maahanmuuttopuheet muutetaan realistisiksi ja islamin kulttuurinen liehittely (tahallinen ja tahaton) lopetetaan. Sen sijaan wahlroosilaisuus on tunkeutunut niin syvälle suomalaisen yhteiskunnan eliittiin, että sen juurimiseen ei riitä sukupolvenkaan työ. Jos niitä juurijoita edes löytyy, kun koko eliitti ryhtyy puolustustoimiin.

Ei meillä avoimella fasismilla kansansuosiota saa. Schaumanin haudalla seisoi aika vähäverinen joukko. Mutta jos sen taitavasti käärii mieliä kiihdyttäviin aiheisiin, joita eliitti ei halua kunnolla käsitellä, mitä tahansa voi tapahtua. Jos fasistiset argumentit törmäävät ylimieliseen selänkääntöön, käy kuten Ruotsissa. Sitä virhettä ei saa päästää tapahtumaan.

(Kuvassa on Halla-ahon oma vaalimainos vuodelta 2011.)

Kun oikeistokonservatiivia oikein kiukuttaa...

... hän voi esimerkiksi kirjoittaa pamfletin, jossa kukaan ei ärsyttävästi väitä vastaan tai oio löysiä puheita. Niinpä meillä sitten onkin joukossamme kirja Mitä mieltä Suomessa saa olla : Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit (Minerva 2015). Päävastuun tästä esseekokoelmasta kantavat professori Timo Vihavainen, tiedetoimittaja Marko Hamilo ja kirjailija Joonas Konstig.

Kirja jakautuu näennäisesti moneen osaan, mutta käytännössä kahteen. Aluksi kirjoittajat pyrkivät määrittelemään edustamansa konservatismin ja sen jälkeen he kiukuttelevat systemaattisesti kaikista niistä asioista, joissa konservatismin pääviholliset eli marxilainen vasemmistolaisuus ja 1960-lukulaisuus ovat kirjoittajien väittämän mukaan vallassa. Tämän kirjan mukaan nämä "auringonlaskun aatteet" ovat jotenkin onnistuneet pääsemään valtaan jokseenkin kaikilla elämänaloilla eli tiukasti porvarillinen Suomi onkin vasemmistolaisen ns. suvaitsevaiston tihutöiden kenttä.

Seuraavat ajatukset eivät pyri esittelemään tätä kirjaa, jota on vaikea suositella muille kuin asioista valmiiksi hyvin perillä oleville ja hyvin kriittiseen lukutaitoon kykeneville. Tunnen kuitenkin suurta vetoa ns. kiukuttelukirjallisuutta kohtaan, koska itseänikin kiukuttaa tuon tuostakin ja milloin mikäkin. Edustanen melkein kaikkea sitä, mitä Vihavainen, Hamilo ja Konstig inhoavat, joten lähtöasetelma houkuttaa ainakin minua itseäni.

* * *

On itse asiassa yllättävän kiinnostavaa lukea sitä, miten miellyttävästi oikeistokonservatiivimme itsensä näkevät ja määrittelevät. Allekirjoitan ilman muuta kirjan avaavan Kantin huudahduksen supere aude! eli uskalla käyttää järkeäsi. Huomaan arvostavani monia samoja asioita kuin arvoisat oikeistokonservatiivimmekin, kuten vapautta, vastuuta ja järkeä. Tulkitsen silti tätä yhteistä todellisuuttamme täysin toisella tavalla, ja sellainenhan on kiinnostava ilmiö.

Kukaan ei odota, että pamfletistit keskittyisivät itsekriittiseen konservatisminsa erittelyyn. Silti on häkellyttävää lukea tekstiä, jonka perusteella ainakin näillä konservatiiveilla on vain hyvin periaatteita ja näkemyksiä, kun taas "kulttuurimarxilaisilla" on vain niitä huonoja, loppumattomiin. Tämä itseriittoinen mustavalkoisuus on kirjassa hyvin leimallinen piirre, eikä se tietenkään innosta skeptistä lukijaa. Olisi helpompi ottaa vakavasti kirjoittaja, joka näkee peilissä edes jotain säröä.

Kukaan ei myöskään odota, että pamfletistit perustelevat väitteensä esimerkeillä tai kirjallisuusviitteillä. Oikeistokonservatiivisten kirjoittajien totaalituomioita jakava oikeusistuin on kuitenkin niin itsevarma, että edes pieni määrä väitteitä havainnollistavia tosiasioita olisi tehnyt luettavuudelle hyvää. Valmiiksi samanmielinen tietysti nautiskelee silmittömästä hutkimisesta, mutta meille muille tulee kovin usein tunne, että aidossa väittelyssä tätä tai tuota yleistystä voisi olla aika vaikea todistaa.

* * *

Kirjoittajat edustavat selkeästi ns. uhriutunutta oikeistolaisuutta (eli niitä, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota, asemaa ja taloudellista kiitosta). Tälle porukalle on ominaista syyttää havaitsemistaan ongelmista vasemmistoa (kaikissa sen muodoissaan, vihreät ja feministit kuuluvat tarvittaessa samaan joukkoon), ei vallassa todellisuudessa tiukasti ollutta ja edelleen olevaa porvarillista enemmistöä. Jollain selittämättömällä logiikalla porukka, jonka aatteet edustavat "auringonlaskua", ovat kuitenkin kaikkialla vallassa ja säätelevät asioita aitojen konservatiivien harmiksi ns. suvaitsevaiston mielen mukaan.

1960-lukulaisten salaliitto, joka Vihavaisen, Hamilon ja Konstigin näkemyksen mukaan hallitsee epämääräisenä "suvaitsevaistona" Suomea ja aiheuttaa kaikki ikävät asiat, voisi olla hauska vitsi, mutta ei taida sitä olla. Kirjan kiukutteluosasta nimittäin ei jää käteen juuri muuta kuin loputon lista asioita, joita aito konservatiivi ei voi hyväksyä: marxismi, feminismi, ateismi, homosaatio, ryssät, muslimit, monikulttuurisuus, you name it.

Vaikka kirjoittajat julistautuvat peräti vapaan älymystön edustajiksi (ilman itseironiaa), heidän konservatiivisuutensa ei loppujen lopuksi ole mitenkään poikkeuksellista Suomen historiassa. On inhimillistä, että kirjoittajat näkevät itsensä parempina kuin edeltäjänsä, mutta ulkopuolinen lukija ei ole erityisen vakuuttunut. Eihän kiukuttelu painavammaksi tule sillä, että se toistaa itseään. Keskittyminen ja konkretisoiminen olisi ehkä auttanut. Ehkä ei.

* * *

Olisi ollut kiinnostavaa lukea antivasemmistolaisen kaikelle kiukuttelun sijasta tai edes lisäksi vapaan konservatiivisen älymystön näkemyksiä asioista, joita on tunnetusti vaikea redusoida puoluepoliittiselle arvojanalle. Olisivatko kirjoittajat löytäneet yhteisen linjan esimerkiksi näistä: eutanasia, pedofilia, pasifismi, uskonnollinen aseistakieltäytyminen, rokotevastaisuus, sähköyliherkkyys, Edward Snowden, paavin valta, pornografia, jalokiviterapia, veroparatiisit?

Näitä odotellessa lupaan itse jatkaa peiliin tuijottamista. Ettei vaan mistään pilkistäisi suvaitsevaistoon kuulumisesta kertova karva. Apus minäkin haluan kuulua vapaaseen älymystöön!

Terveys bisneksenä

En ole asiantuntija. Olen elämäni aikana käyttänyt terveyspalveluita melko vähän ja sairauspalveluita vielä vähemmän. Ei niin, ettei kremppoja olisi ollut ja vielä enemmän nyt parasta ennen -päivän aikoja sitten mentyä. Mutta en voi pitää itseäni varsinaisesti medikalisaation uhrina, mitä nyt napsin sydänkohtausta ennalta ehkäiseviä, ei erityisen kalliita pillereitä. Silti olen huolissani.

Ajatus siitä, että ihmisiä hoidetaan turhaan tai liikaa, on arkisen intuition vastainen. Sitä kuvittelee, ettei kukaan tarjoa tai halua hoitoa, joka ei ole välttämätöntä. Ilmeisesti kuvittelee väärin, sillä olemme lajina taipuvaisia nauttimaan siitä, että meitä hoidetaan ja että meitä täytyy hoitaa. Sen lisäksi tietenkin tämä ruljanssi tuottaa valtavia rikastumisen mahdollisuuksia.

Olen juuri lukenut kahden selvästi älykkään ihmisen kritiikkiä ylenpalttista hoitamista ja diagnosointia vastaan. Filosofi Ilkka Niiniluoto ja ortopedi Teppo Järvinen kirjoittavat molemmat järkeenkäyvästi siitä, että terveyttä voidaan hoitaa myös liikaa. Silti kumpikaan ei nosta pöydälle sitä ilmeisintä syytä, joka globaalin medikalisaatiokierteen aiheuttaa eli terveiden hoitamisen bisnestä.

* * *

En hiukan kyynisenä ja epäluuloisena ihmisenä usko, että kaikki lääkärit ovat pelkästään hyviä ihmisiä. Osa on vähäisen kokemukseni perusteella todella töykeätä ja potikastaan huonosti ymmärtävää porukkaa, osa lukemani perusteella todella ahneita. Kumpaakaan ei kielletä lääkärin valassa, mutta kumpikin piirre on minusta ristiriidassa ainakin sen kanssa, millaista henkilökohtaista moraalia itse odottaisin lääkäriltä.

Minusta on käsittämätöntä, että lääkäri voi olla mukana lääkebisneksessä tuntematta ylivoimaisia moraalisia paineita. Miten voi työtään rauhassa tehdä, jos oman lompakon edun mukaista on määrätä mahdollisimman paljon lääkkeitä, mahdollisimman paljon ja kalliita hoitoja ja ennen kaikkea pitää kansalainen koko elämänsä riippuvaisena terveyspalveluista?

Tietenkään kaikki lääkärit eivät anna osakkuuden lääketehtaassa tai terveysbisneksessä vaikuttaa käytännön ratkaisuihinsa. En missään tapauksessa usko, että kaikki lääkärit ovat korruptoituneita. Mutta osa epäilemättä on ja sekin riittää perusteeksi esittää kysymys siitä, miksi bisnes ihmisten terveyden kustannuksella ylipäätään sallitaan. Kysymys on luonnollisesti retorinen tässä finanssikeinottelun hallitsemassa maailmassamme.

* * *

Ihmisen suhtautuminen sairauksiin tai terveyden ylläpitämiseen ei varmaan ole pääosin järkiperäistä. Terveys ja siihen liittyvä toimintakyky ovat meille niin tärkeitä, että uhan ilmestyminen - tai pelkkä uhasta mainitseminen - saa arviointikykymme heikkenemään ja pehmenemme uskomaan melkein mihin tahansa. Sairaushan on usein määrittelykysymys, ei fakta. Jos valkotakkinen lääkäri sanoo minua sairaaksi, kuka minä olen väittämään vastaan.

Globaali medikalisaatio sisältää varmaan monia ja osin monimutkaisiakin elementtejä (kuten vaurastuneen ja ylipitkään elävän ihmisen harhakuvitelman ikuisesta terveydestä), mutta ennen muuta se johtuu siitä, että kiitos leväperäisen lainsäädännön on äärimmäisen kannattavaa tehdä rahaa ihmisten sairauksilla ja ennen muuta sairauksien pelolla. Niin kannattavaa, että sairauksia kannattaa vaikka tehtailla lisää. Mieluiten sellaisia, joihin ei lääkehoitoa ole vielä tarjolla ja jonka oireisto on oikein monimutkainen ja voi vaatia lukuisia eri lääkkeitä.

Aivan erityisen kannattavaa taloudellisesti on päästä asemaan, jossa absurdien patenttisuojien takia voi määritellä ainutlaatuisen lääkkeen hinnan niin, että se sisältää todellisten kustannusten lisäksi myös mittavat osingot osakkeenomistajille, myös niille lääkäreille, jotka tuota kallista lääkettä määräävät käytettäväksi. Lääkepatentit pitäisi kieltää ja rakentaa lääketehtaiden voitoilla vaikka UNICEFin alainen tutkimusosasto, joka keskittyy kehittämään lääkkeitä maailman kansalaisia eniten kurittaviin sairauksiin hinnoilla, joihin myös köyhillä valtioilla ja kansalaisilla on varaa.

* * *

Terveysbisnes lepää vahvasti sen kuvitelman varassa, että meillä varakkailla Maan asukkailla on oikeus elää niin pitkään kuin mahdollista. Jokainen viisikymppiseksi jaksanut tietää, että biologinen rakennelmamme on kehittynyt suunnilleen niin pitkää elämää varten. Kaikki sen yli on poikkeusta, evoluution keinotekoista ohitusta.

Miksi ihmisen pitäisi elää mahdollisimman pitkään? En tiedä prosentteja, mutta olen aika varma siitä, että terveysbisnes saa pääosan voitoistaan vanhentuvien ja yliaikaisten ihmisten hengissä ja toimintakunnossa pitämisestä. Bisnes kärsisi, jos ihmiset tyytyisivät biologiseen kohtaloonsa ja kuolisivat ennen kaikkia niitä satoja uusia tauteja, jotka ihmistä voivat uhata. Siksi meihin kohdistuu jatkuva aivopesu, jonka ydinsanoma on, että hoidoilla (= rahalla) voimme elää jos ei ihan ikuisesti, niin vuosikymmeniä lisää nautiskellen ja vielä kerran nautiskellen. Luonnollisesti korvausta vastaan.

Kukaan ei halua kokea elämää rajoittavaa kipua. Mutta onko meitä pidettävä väkisin hengissä vain sen takia, että medikalisaatiobisnes voi hyvin? Ihminen kykenee lisääntymään niin tehokkaasti, ettei ole mitään syytä keinotekoisesti pidentää ihmisten elinaikaa toisesta päästä. Yksi keino rajoittaa väestönkasvua ja yhä kestämättömämmäksi käyvää ikääntymisen taloudellista taakkaa on vähentää medikalisaation valtaa ja antaa meidän vanhojen kuolla, kun se biologisesti on ajankohtaista.

Asiasta, mutta huonolla kalustolla ja hutiloiden

Raunioista nousee Donbass (2015)

Tässäpä kirjanen, joka nostattaa verenpainetta suunnalla jos toisellakin. Russofobit saavat todennäköisesti orgastisen amok-kohtauksen, kuten jo heinäkuussa Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halminen, joka olisi todennäköisesti voinut vaieta kirjan kuoliaaksi, mutta ei joko malttanut tai jolle annettiin käsky kirjoittaa alentuvasti ja alentavasti.

Mutta on tässä nielemistä silläkin, joka kaipaa yksipuolisen Nato-propagandan vastapainoksi edes jonkinlaista Ukrainan tapahtumien ja motiivien neutraalia erittelyä. Matti Rossin nimissä julkaistu kirja on nimittäin todella huonosti tehty painotuote ja jota sen takia Halmisen kaltaisten päinvastaiseen suuntaan juoksevien on helppo pilkata.

Kirjoitan ”Matti Rossin nimissä” julkaistu kirja, koska tämä julkaisu ei vastaa Rossin tekstien normaalia korkeaa tasoa. En nyt tarkoita viimeistelemättömyyttä, joka näkyy kirjoitusvirheiden lisäksi asioiden tahattomana toistelemisena ja yleisenä sisällön vaeltelemisena asiasta toiseen. Tarkoitan itse lauseita, jotka eivät kauttaaltaan nouse Rossin tasolle. Mukana on kappaleita, joiden en usko olevan edes Rossin omaa käsialaa. Ei hän jättäisi teonsanaa pois lauseesta, vaikka se on venäjänkielelle luontevaa.

En tunne julkaisun taustaa, mutta minusta tuntuu, että Matti Rossin nimeä on tässä käytetty hyväksi tavalla, joka ei ole kunniaksi kenellekään. Kirjaan on koottu paljon materiaalia, joka suomalaisissa viestimissä on joko systemaattisesti jätetty huomiotta tai käsitelty hyvin propagandistisesti. Mutta tapa, jolla tämä informaatio tarjoillaan lukijalle, ei ainakaan paranna viestin ymmärrettävyyttä. Tämä on valitettavaa, sillä ns. virallista EU:n ja USA:n totuutta kriittisesti tarkastelevaa aineistoa on todella vaikea mistään löytää suomen kielellä.

***

Kaiken huipuksi kirjalle on annettu täysin harhaanjohtava nimi ja kansikuva tavoittelee tökeryydessään suomenkielisen kustannushistorian ennätystä. Donbass on sivuosassa, eikä otsikosta mieleen tulevaa itäisen Ukrainan tulevaisuutta pohdita käytännössä ollenkaan. On vaikea välttää vaikutelmaa, että tässä on kylmästi lätkäisty kansien väliin kourallinen kansalliskiihkoista Venäjä-propagandaa ja Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan jo puoli vuosisataa kriittisen asiantuntevasti asennoituneen Matti Rossin sekalaisia muistiinpanoja parin vuoden ajalta.

Miksi on tehty tällainen karhunpalvelus kaikille niille suomalaisille, jotka näkevät Suomen ja Venäjän naapuruuden hienoja mahdollisuuksia luovana asiana? Kriittinen suhtautuminen EUSA:n aggressiiviseen Ukraina-politiikkaan kun ei tarkoita, että olisi automaattisesti Vladimir Putinin kansallismielisen oikeistohallinnon kannattaja. Yhdysvaltain intressejä lähinnä ajaneen Ukraina-tragedian jalkoihin uhkaa jäädä kaikki se myönteinen kehitys, jota toisen maailmansodan jälkeen on suomalais-venäläisissä suhteissa saatu aikaan. Jos ei tänä päivänä yhdy Nato-kiihkoilijoiden kuoroon, huomaa nopeasti olevansa samassa tilanteessa kuin vasemmisto 1930-luvulla oli. Venäjästä ei saa löytää mitään myönteistä. Jos on jotain löytävinään, sen pahempi löytäjälle.

Matti Rossin käsistä olisi voinut syntyä hyvä katsaus Ukrainan tapahtumien taustoista. Mutta Raunioista nousee Donbass on huono pamfletti, jonka arvokkaan sisällön siivilöinti on työlästä, liian työlästä useimmille hiukankin ennakkoluuloisille tai edes peruskriittisille lukijoille. Yhdysvaltalaisen propagandan rinnalle tarvittaisiin kipeästi laadukasta journalismia ja tietokirjoittamista. Kansallis-oikeistolaisen Venäjän propagandatyyli ei tähän tehtävään kelpaa alkuunkaan.

***

Ukrainalaisen fasismin asiantuntevaa ja samalla kriittistä esittelyä kaivattaisiin Suomessa kipeästi, koska lehdistö Hesari etunenässä vaikenee siitä jokseenkin täydellisesti eli ei ole näkevinäänkään, kun sokeudelle on poliittinen tilaus. Kun Kiovan nykyinen hallinto on nostanut taas kunniaan mm. toisen maailmansodan aikaisen Stepan Banderan, jonkun pitäisi vastuullisesti muistuttaa suomalaisia sitä, että Bandera oli kansalliskiihkoinen joukkomurhaaja, joka halusi hävittää mm. juutalaiset ja roomalaiskatoliset puolalaiset Ukrainasta (Bandera itse oli ortodoksi). Ukrainan nykyinen johto on fasismin perillisten käsissä, vaikka totteleekin pääsääntöisesti Yhdysvalloista tulevia ohjeita. Tähän olisi Rossi voinut keskittyä, sellainen kirja olisi ollut todella tarpeen.

Emme tiedä, mitä sieltä Donbassin raunioista lopultakin nousee. Yksisilmäistä propagandaa harrastaville suurvaltajohtajille ja heidän käskyläisilleen se lienee yhdentekevää. Mutta jos sieltä nousee EU:n rahalla operoiva äärioikeistolainen valtakeskus, aika monen olisi syytä hävetä tähänastista vaikenemistaan ja meidän kaikkien pelätä.