"Me" emme koskaan voita

Olen satunnaisesti seurannut ns. huippu-urheilua televisiosta. Olen pohjimmiltani aika kilpailuhenkinen ja joskus 30 kiloa sitten nautin jalkapallon kaltaisesta joukkuepelistä jopa kentällä maalin edustalla namupaikkaa kyttäämässä. Urheilu liikuntasuorituksena sinänsä ei minua ole koskaan kiinnostanut, ainoastaan ihmisen hämmästyttävä kyky venyä yli tavanomaisen suorituskykynsä. Samasta syystä katson mielelläni luontodokumentissa gepardin juoksua tai fregattilinnun loputonta liitelyä. On kiinnostavaa seurata, mihin elolliset organismit voivat yltää.

Urheilussa on myös paljon luotaantyöntäviä piirteitä. Korruptoituneiden vanhusten johtamat järjestöt ovat yksi, väkivaltaa ja kaikkea muutakin typeryyttä ihannoiva macho-kulttuuri toinen. Se kolmas, josta nyt kirjoitan, on kansalliskiihko. Hulmuavat valtiolliset liput, joiden värit maalataan kasvoille ja itketään ilosta, kun voittajalle soitetaan lyhyt ja tekstitön versio saksalaisen säveltäjän Fredrik Paciuksen suomenruotsalaisen Johan Ludvig Runebergin vuonna 1846 kirjoittamaan runoon Vårt land tekemästä laulusta.

Pikaisen lynkkauksen lykkäämiseksi myönnän julkisesti, että minuakin ilahduttaa, kun joku suomalainen urheilija tai sellaisten ryhmä pärjää kilpailuissa. Varsinkin jos vastassa on jonkin meitä väkirikkaamman maan edustus, jolloin alitajunnasta kumpuavat sinivalkoiset daavidgoljat-tunnot. Mutta ajatus siitä, että lähtisin väentungokseen Kauppatorille juhlistamaan sitä, että suomalaiset jääkiekkoilijat ovat onnistuneet lykkimään kumilaattaa muitten joukkueitten maalivahdin ohi muita paremmin, on minulle äärimmäisen vieras. Kaikkein eniten vierastan sitä, että otetaan jonkun urheilijan suorituksesta kunniaa myös itselle. Se on sekä naurettavaa että typerää. Keskimääräisen suomalaisen penkkiurheilijan panos urheilijan huippusuorituksessa on tasan nolla, hyvä jos ei järjettömän karjunnan seurauksena miinusmerkkinen.

* * *

Moderniin rahaurheiluun kiinteästi liittyvä kansallistunteellinen hehkutus on oikeastaan aika yllättävää . Lahjakas urheilija syntyy sattumalta maahan X, mutta jos kotimaa on köyhä, käy helposti niin, että viimeistään menestyksen kynnyksellä tästä urheilijasta tuleekin varakkaamman valtion Y edustaja. Jotkut vauraat maat ovat häikäilemättä ja systemaattisesti ostaneet urheilijoita synnyttääkseen illuusion "suuresta urheilumaasta". Kansallisuuden saaminen ei ole ongelma, jos tähtäimessä on vaikkapa olympialainen mitali.

Mutta vaikka ostettu kenialainen esiintyy kisoissa Qatarin tai Turkin suurena poikana, suomalaissyntyinen formulakuski pysyy jostain syystä suomalaisena, vaikka jättää veronsa maksamatta myös pysyvän kotikuntansa Monacon veroviranomaisille. HKJ:n futisjoukkueessa on vain pari suomalaissyntyistä pelaajaa, silti se liikkuu Ruotsissa "suomalaisjoukkueena". En tiedä, itkevätkö turkkilaiset aidosta ilosta, kun Turkin lippuun kääriytynyt kenialainen juoksee kunniakierrostaan.

Kyynikko, korruptoitunut urheilujohtaja ja kupletin juonen omaksunut urheilija ei tietysti ole moksiskaan. Heille lippujen liehuminen ja tunteiden kiehuminen on vain osa bisnestä. Huonompaakin joukkuetta ja keskitasoista suoritusta tullaan helpommin seuraamaan oman lompakon voimin, kun voi koko rahan edestä jännittää "oman maan" puolesta. Jos urheilusta kuorittaisiin kansallis- ja paikalliskiihko, mitä sinne jäisi jäljelle? Pelkkää liikuntaa ja psyko-fyysisten rajojen etsimistä. Draaman määrä ja laatu romahtaisivat, kun ei voisi enää vihata tai rakastaa urheilijaa hänen synnyinmaansa takia. Bisnes varmaan kärsisi, siksi mikään ei muutu ja jos kansallishenkisyys uhkaa lerpahtaa, kyllä sitä taas jollain marttyyritarinalla voidaan pumpata uuteen eloon.

* * *

Minua kansallisuustunnusten pysyvä poistaminen ei haittaisi vähääkään. Joukkuepelien taso nousisi huimasti, kun ei olisi pakko kerätä porukkaa yhden lipun takaa. Joku suomalainen jalkapalloilijakin voisi päästä MM-kisoihin. Yksilöurheilussa päästäisiin eroon näistä tuhansista sääliseurattavista, jotka valitaan "edustamaan maataan", vaikka pistesijoillekin yltäminen edellyttäisi ihmettä. Kun kansainväliset kisat järjestettäisiin, siellä olisi läsnä vain parhaita eli urheiluviihde voisi paksusti. Oman maan urheilijoita doping-käryiltä suojelevat organisaatiot voitaisiin romuttaa ja laatia yksinkertaiset säännöt: kärynneitä ei päästetä enää rahaa ansaitsemaan.

Iso kysymys tietenkin on, katoaisiko kansallishenkinen perusväki katsomoista. Jos oletetaan, että jääkiekon MM-kisojen katsomoon tulemisen tärkein motiivi ei ole ryystää kallista kaljaa Ö-luokan olosuhteissa Ä-luokan seurassa, keiden siellä pitäisi pelata, jos ei kansallisvaltioiden lippuja enää saisi heiluttaa? Sen miettiminen ei ole varsinaisesti minun tehtäväni, mutta veikkaan, että osa porukasta jäisi tulematta ihan vain siksi, ettei saa kokea kicksejään joko Suomi-Leijonan kannustamisesta tai nikkareiden, svedupellejen ja slobojen solvaamisesta - jos niillä on käytännössä jokin olennainen ero.

Suurimman menetyksen kokisivat joka tapauksessa ne nuijat, jotka tyrkyttävät itseään osalliseksi voittajan kunniasta ja huumasta. Tämä "hyvä me" -porukka ansaitsisi menetyksensä, niin ääliömäistä on läskinä penkki- tai kotisohvaurheilijana uida raatavan urheilijan menestysliiveihin (ja vastaavasti solvata ja pilkata, kun urheilija epäonnistuu).Todellisuudessa sillä hetkellä, kun joku keihäänheittäjä saa kepin lentämään pidemmälle kuin kukaan muu, on aivan yhdentekevää, minkä lipun alla hän kilpailee. Keihäs lentää yksilön kädestä, jos on lentääkseen. "Meillä" ei ole siinä osaa eikä arpaa. Ei ole ollut eikä tule koskaan olemaan.

Jumala ei ole ainakaan nainen

Minua ei enää pitkiin aikoihin kiinnostanut kysymys siitä, onko jumalaa olemassa. Uskovaisilla on ollut tilaisuutensa esittää todisteita, mutta yksikään väitetyistä jumalolennoista ei ole vaivautunut lyömään pöytään jumalankieltäjänkin mielen kääntäviä todisteita, ei edes yhtä. Välinpitämättömyydestäni huolimatta huomaan silti usein pohtivani, miksi niin moni ihminen kuitenkin haluaa uskoa näihin sepitteisiin. Halustahan on yleensä kysymys, ei pakosta (tosin nykyään tuntuu siltä, että monissa islaminuskoisten hallitsemissa maissa turvallista vaihtoehtoa sanoa kiitos ei ei ole tarjolla).

Aivan erityisesti minua on mietityttänyt se, ettei tätä uskomisen halua näytä häiritsevän useimpien uskontojen sukupuolisen tasa-arvon vastainen eetos. On kuin feministinen eetos haihtuisi uskonnollisen kokemuksen tieltä, jättäytyisi taka-alalle ja olisi ainakin hiljaa. Ajatuksissani ei nyt ole päällimmäisenä niinkään islam vaan toinen "kansankirkkomme" eli ortodoksit. Ajankohtaisena ponnakkeena ajatuksilleni on luonnollisesti ollut ortodoksipappi Mitro Repo, joka on ollut otsikoissa "sopimattoman" käytöksen takia. Eri tiedonlähteiden perusteella on kohtuullista olettaa, että tuohon sopimattomuuteen on liittynyt myös suhtautumista naisiin.

Ironista tai ei, naisista selvästikin viehättynyt Mitro Repo ei kuitenkaan parhaiten edusta sitä ortodoksisuutta, jonka vääristyneestä naiskäsityksestä puhun. Kuten me ulkopuolisetkin tiedämme, ortodoksinen kirkko on hyvin vahvasti miesten juttu. Naisille on toki varattu omat avustavat roolinsa, mutta ortodoksipapiksi ei nainen kelpaa. Eikä tästä edes keskustella, koska kyseessä on keskeinen opinkappale, ei mikään tulkintakysymys. Jos haluaa ortodoksiseksi piispaksi, täytyy olla sinkkumies tai ainakin leski eli naisesta luonnollisella tavalla eroon päässyt. "Jumalanäidillä" eli Neitsyt Marialla on kyllä tärkeä rooli ortodoksisessakin teologiassa, mutta tämä ainainen neitsyt ei käytännössä pärjää edes maallisille kirkkoisille, kun teologisen väittelyn paikka tulee.

* * *

Onko teologisesti perusteltu eriarvoisuus ylipääsemätön ajatuksellinen ongelma tasa-arvoa kannattaville naisille? Oman kokemukseni mukaan ei välttämättä ole. Tunnen sekä naisia, joille ortodoksisen kirkon mieskeskeisyys ei ole ongelma, koska se ei ole "olennaista". Tunnen myös naisia, joiden mielestä ortodoksinen kirkko se vasta edustaakin tyypillistä vanhoillista, patriarkaattista miesnäkökulmaa. Fiksuja, itsenäisiä naisia silti kaikki täysin vastakkaisista suhtautumistavoistaan riippumatta. En osaa selittää tätä ilmiötä.

Monien suomalaisten (naisten) viehtymystä ortodoksisuuteen selitetään joskus sen tarjoamalla vaihtoehdolla kuivan tylsälle luterilaiselle kirkolle. Ortodokseilla on "mysteerioita" ja normiluterilaisen näkökulmasta eksoottisia rituaalisia menoja. Ja sitten ovat Heinäveden luostarit eli Uusi Valamo miehille ja Lintulan luostari naisille. "Retriitti" jommassa kummassa on kuulunut monen suomalaisen ei-ortodoksinkin kokemusmaailmaan. Jossain vaiheessa siitä avautuminen tuntui kuuluvan julkkisten vakio"paljastuksiin".

Pitäisikö sitten väkisin nähdä jotain outoa tai ongelmallista siinä, että uskonto jakaa tehtävät - ja vallan - sukupuolen mukaan? Ehkä Lintulan nunnat keskittyvät vapaaehtoisesti tuohusten tehtailuun ja pienimuotoiseen matkailubisnekseen sen sijaan että joutuisivat miespappien tapaan hoitamaan tärkeitä ja ehkä raskaitakin liturgis-teologis-hallinnollisia tehtäviä viskin tislaamiselta ehtiessään. Eikö ole vain hyvä, että nunnan roolin valinneet saavat olla rauhassa, myös lihan iloihin mieltyneiltä ortodoksipapeilta? En tiedä, mutta vähän epäilen.

* * *

Käytännöllisesti katsoen kaikkien laajalle levinneiden uskontojen jumala on mies, aivan kuten jumalaa edustava papisto ja sen johdossa oleva porukka koostuvat miehistä. Hindulaisuudesta löytyy naisjumalia, mutta yksijumalaisissa kulttuureissa naiset eivät ole juhlineet (Neitsyt Maria on yleensä ihan jees, mutta ei hänelle valtaa juuri ole annettu). Muistan eräässä televisiodokumentissa esiintyneen kiihkouskonnollisen juutalaisen määritelmän "Nainen on miehen oikean käden jatke". Siis tärkeä työkalu, mutta ei tasa-arvoinen kanssaihminen. T'ästä asiasta uskonnot ovat harvinaisen yhtä mieltä, vaikka mistään muusta eivät olisikaan. Jopa muuten niin väljäpipoisille luterilaisille on naispappeuden hyväksyminen ottanut tosi tiukalle.

En ole perehtynyt feminismin suhtautumiseen uskontojen miesvaltaisuuteen, mutta epäilemättä se tiukinta porukkaa ärsyttää, vaikka ei kaikkia. Helpointa on ehkä niillä, jotka ovat hylänneet uskonnot ja niiden edustaman teologisen eriarvoisuuden siinä missä maallisenkin. Jotain outoa ja selittämätöntä asiaan silti jää. Eihän teologisesti perusteltu miesten ylivalta voi olla sen vähemmän yhden sukupuolen ylivaltaa kuin maallinenkaan. Tasa-arvoa joko on tai sitten ei ole. Minun kyllä tekisi mieli ripustaa samalle narulle katumaan ja tapojaan muuttamaan ortodoksipapit siinä missä äkäiset imaamitkin.

Uskontoihin lähtökohtaisesti tympeästi suhtautuvalle niiden epätasa-arvoinen suhtautuminen miehiin ja naisiin ei tietenkään ole yllätys. Teologiset oppijärjestelmät ovat miesten kehittelemiä, miksi ihmeessä he olisivat heikentäneet omaa asemaansa nostamalla naiset tasa-arvoisesti kilpailemaan tärkeistä tehtävistä? Ainahan sinne opetuksiin voi heittää sekaan jonkun nätin lauseen siitä, miten tärkeä rooli naisella (siis neitsyellä tai äidillä) voi olla hengellisiin kilvoitteluihin keskittyneen miehen kodin hoitamisessa. Jos naiset eivät muuta vaadi, onko se ollenkaan minun tai kenenkään muunkaan ongelma? Suoraan sanoen en tiedä, mutta vähän ihmettelen.

Eettinen tappaja?

Juhani Karila on ansiokkaasti pohdiskellut ääneen sotalaitoksen luvalla tapahtuvan toisen ihmisen surmaamisen moraalia. Ajatus oli syntynyt siitä, että puolustusministeri Jussi Niinistö sanoi heinäkuussa, että suomalaisia varusmiehiä voidaan käyttää myös "yllätyshyökkäyksen" torjumisessa. Peruskysymys on tietenkin sama siitä riippumatta, joudutaanko tappotilanteeseen yllättäen tai harkiten suunniteltuna. Kysymys sotimisen ja sen yhteydessä tapahtuvan tappamisen oikeutuksesta on ikivanha ja siinä mielessä ratkaisematon, että vastaajaa ei voi pakottaa yhteen ainoaan tilanteeseen. Jopa kaltaiseni ideologinen pasifisti joutuu toteamaan, että itsepuolustustilanteessa tapahtuvaa toisen surmaamista on aika hankala moittia eettisin perustein. Jos itseään ei saa puolustaa, mitä sitten saa?

Karila on haastatellut myös sotapappeja, joita kieroutuneen perinteen ja logiikan nojalla pidetään tappamisen etiikan asiantuntijoina. Varsinkin nykyinen kenttäpiispa Pekka Särkiö osoittautuu täysiveriseksi propagandistiksi. Hänen mukaansa "suomalainen sotilas on lähimmäisenrakkauden asialla" ja "Tappaminen on oikeutettua, jos pienemmällä väkivallalla voidaan estää suurempi väkivalta." Karilan vakavan kysymyksen siitä, tekeekö sotilaspapisto tappokoneistosta tehokkaamman laastaroimalla mahdolliset omantunnontuskat piiloon, Särkiö väistää mitään vastaamatta kommentilla ”Aika kyyninen näkökulma”. Särkiö ei myönnä mitään ongelmia, kaikki on kunnossa ja hallinnassa. Hän olisi pärjännyt näissä hommissa myös vuosina 1939-1944.

Professori Jarmo Toiskallio, everstiluutnantti evp ja sotilaspedagogiikan käsitteen kehittäjä edustaa vähemmän propagandistista näkemystä. Hän on nimittäin sitä mieltä, että sotilaan tulisi pohtia tottelemisen ohessa myös eettisiä kysymyksiä. Toiskallio vetää todistajikseen preussilaista kuria kritisoineet jääkärikoulutettavat ja talvisodan itsenäisesti liikkuneet partiot. Jokainen asevelvollisuuden suosittanut kuitenkin tietää, että ensimmäinen varusmiehelle päähän taottava ohje on "lopeta ajatteleminen, tottele". Itsenäisesti ajattelevista varusmiehistä ei ole tehokkaaseen taistelutoimintaan. Ehkä Toiskallio tämän itsekin myöntää, kun toteaa - aivan oikein -, että”Paras sotatoimen voitto on sellainen, jossa ei ammuta laukaustakaan.”

* * *

Mielenkiintoisin Karilan haastattelemista on kuitenkin kenttärovasti Janne Aalto, joka on tutkinut eri maiden armeijoiden "arvokoodistoa". Tulokset olivat arvattavia: koodistot ovat monenlaisia ja käytännössä lähinnä sanahelinää (jälkimmäinen tulkinta minun, ei Aallon). Aallon mukaan esimerkiksi Israelissa on "tarkka eettinen ohjeistus", koska sotaa joudutaan käymään "siviilien keskellä". Uutisia lukeneet tietävät, ettei "tarkka" ole tässä tarkoittanut samaa kuin siviilien hengen kunnioitus.

Janne Aalto on varmasti oikeassa todetessaan, ettei varusmiehille voi lyhyessä ajassa opettaa yhteistä koodistoa, mutta johtajille voi ja pitää opettaa. Hänen luottamuksensa  eettisen koulutuksen motiiveihin on myös kaunis:”Jos ei opetettaisi, luopuisimme ihmisyydestä.” Kokonaan toinen ja Karilaltakin ääneen lausumatta jättämä on kysymys siitä, kuka päättää armeijan arvokoodistosta? Kuitenkin juuri se on kaikessa valtiolliseen tappamiseen liittyvässä eettisessä keskustelussa ydinkysymys.

Tunnemme historiasta ääriesimerkkejä. Hitlerin Saksassa sotilaat ohjeistettiin suhtautumaan varsinkin itäpuolella asuviin ihmisiin epäinhimillisesti. Erikoisjoukkojen kohdalla tämä tarkoitti systemaattista juutalaisten, kommunistien, homojen, romanien ja muiden ei-toivottujen ihmisten joukkomurhaamista. Jonathan Littellin romaani Hyväntahtoiset kertoo tästä kaikesta erinomaisen terävästi maaliin osuen. Suomen armeijan moraalia nostatettiin jatkosodassa sekä pappien että maallisten propagandistien voimin. Perusajatuksena oli, että venäläinen on suomalaista arvottomampi, hyvä jos ihminen lainkaan. Monilta tämä opetus ei ole vieläkään kadonnut

* * *

Suomalaiset assosioivat sodan automaattisesti talvisodan kaltaiseksi puolustustaisteluksi, jossa päälle käyvän vihollisen surmaamiseen ei voi liittyä isoja eettisiä ongelmia. Silti edes talvisodan kaltaisessa tilanteessa toisen ihmisen surmaaminen ei ollut kaikille helppoa. Meillä kaikilla ei ole teurastajan kykyä, siihen pitää totutella ja tulla pakotetuksi. Luultavasti Jussi Niinistön johtamassa Suomen armeijassa olisi varsin vähän niitä, joilta "yllätyshyökkäyksen" koittaessa kävisi viholliseksi nimetyn ihmisen surmaaminen noin vain.

Kansakunta voi joutua sotaan vastoin tahtoaan. Pakottajana voi olla toinen valtio, mutta yhtä hyvin se voi olla kansan yläpuolella oleva eliitti, joka määrittelee sen "arvokoodiston" omien tarpeidensa mukaan vaihtelevien poliittisten virtausten mukaan. Yhdysvallat tuki toisessa maailmansodassa Neuvostoliittoa, heti sen päätyttyä venäläiset ja "kommunistit" määriteltiin uuden arvokoodiston mukaan vihollisiksi. Vähän myöhemmin tätä viholliskuvaa ruvettiin elävöittämään sellaisilla käsitteillä kuten "pahan akseli". Myös Suomessa eliitti joutui vaihtamaan arvokoodistoa kesken sotaa, kun aseveli Saksa piti yhtäkkiä häätää väkisin Pohjois-Suomesta. Oli siinä armeijan eettisillä paimenilla varmasti urakkaa.

Millä oikeudella minä sotajoukon jäsenenä surmaan vihollisen? Vastausta ei ole, koska itsepuolustusta lukuun ottamatta mitään oikeutta ei voi olla. Ihmisen surmaaminen käskystä on sekin ihmisen surmaamista. Siksi oikea kysymys on - ja valitettavasti Juhani Karila ei sitä missään aiheessa esitä -, millä oikeudella eliitti määrää minut lähtemään surmaamistyöhön? Itsepuolustus on tässäkin eettisesti ainoa jollain tavalla kestävä peruste, mutta ongelmaksi muodostuu se, kuka saa päättää, mitkä toimet ovat "itsepuolustusta". Sotilaallinen propaganda on kautta aikojen kääntänyt törkeimmätkin hyökkäykset "itsepuolustukseksi". Eettisesti ongelmatonta sotatappamista ei ole. Vain pyrkimys välttää sotiminen viimeiseen asti kestää armottoman kriittisen eettisen katseen.

Loiset

Ei ollut ensimmäinen kerta, mutta kysymys tuli taas mieleen, kun luin uutisen Nordean päätöksestä panna käteisnostot verolle. Kysymys kuuluu: miksi ihmeessä minäkin elätän pankin kaltaista yhteiskunnallista vertaimevää loista? Miksi me kansalaiset alistumme siihen, että joudumme maksamaan maltaita siitä hyvästä, että pankki ei palvele meitä millään tavalla? Tiedän, ettei kukaan vastaa, vaikka retoriseen kysymykseen on toki ikävä vastaus olemassa. Alistumme, koska meidän on ehdollistettu niin tekemään ja velallisten kohdalla ehdollistamiseen on yhdistetty kova veto-oikeus.

Asunto- ja muut lainat ovat tietenkin pankkien kovin pakkokeino kansalaisten alistamisessa, mutta ei se ainoa ole. Olen niin vanha, että muistan vielä ajan, jolloin pankit joutuivat hankkimaan tulonsa anto- ja ottolainauksen korkojen erotuksesta. Se näytti erittäin hyvältä bisnekseltä, eivät pankinjohtajat siihenkään aikaan tavallisia kansalaisia olleet. Mutta sellaisen illuusion pankin talletuksesta maksama korko synnytti, että peli oli jollain lailla reilu. Pelin reiluuden mielikuvaa vahvisti, kun palkan sai puhtaana käteen ja vasta sen jälkeen työntekijä joutui päättämään, viekö sen pankkiin vai sukanvarteen (tai lähimpään juopumuspalvelupaikkaan).

Tällainen ainakin pinnallisesti reilu peli ei ajan mittaan tietenkään riittänyt pankkien omistajille, jotka olivat ja ovat tottuneet päättämään kaikesta siitä, mihin jumalten aika ei anna myöten. Viattoman pikku tallettajan maailma mullistui, kun pankit saivat työnantajien innokkaalla tuella läpi ajatuksen siitä, että palkka maksetaan suoraan pankkitilille, ei työmiehen kouraan. Tämä työnantajan hommia rutkasti säästänyt operaatio myytiin työntekijöille turvallisena tapana ja mielikuvaa "meidän pankista" lietsottiin yli kaiken kohtuuden. Pankeille ratkaisu oli todellinen eurojackpot jo ennen loton keksimistä. Valtavat summat palkkatuloa siirtyivät suoraan pankin tilille lihottamaan vakavaraisuutta ja luontoantokykyä (muinaisina aikoinahan lähdettiin siitä, ettei sitä nyt ihan keksityllä rahalla passaa keinotella, jotain piti holvissakin olla, toisin kuin nykyään).

* * *

Suomalainen palkannauttija mukautui suoraan pankkiin maksettuun palkkaan, koska kyllähän se siltä näytti, että paremmassa turvassa se raha siellä oli kuin heikkolihaisen ihmispolon kukkarossa. Noina aikoina ajatus siitä, että pankki tekee konkurssin, oli mahdoton, vaikka historiaa lukemalla olisi ihan toiseenkin ajatukseen päätyä. Käytännössä kaikki olivat ratkaisuun tyytyväisiä, sillä tuohon aikaan pankkien konttoreita oli pienemmilläkin paikkakunnilla ja tiskin takana oli aina hyväntuulisesti hymyilevä, Kokoomusta äänestävä pienituloinen naishenkilö. Pankkiin oli kiva mennä merkkauttamaan tilillä oleville rahoille kasvanut korko, jonka hyväksi ei ollut tarvinnut tehdä yhtään mitään! Se oli siis tavalliselle kansalaiselle hyvä diili, josta myös pankinjohtaja muisti muistuttaa, jos tuli tarvetta ruikuttaa lainaa.

On vaikea sanoa, missä vaiheessa ajatus siitä, että kaikki laskut maksetaan nekin pankin kautta, oikeastaan toteutui. En suoraan sanoen muista enkä jaksa tarkistaa. Se oli kuitenkin pankkien seuraava suuri puhallus, jonka tuloksena pankkitilistä tuli välttämätön, oli sitä rahaa tai ei. Muistan kyllä vielä ajan, jolloin lehden vuosikerran tilauksen saattoi mennä maksamaan lehden konttoriin ja samalla metodilla saattoi muitakin laskuja maksaa. Mutta se aika loppui viimeistään siinä vaiheessa, kun kauppiaat ja pankkiirit alkoivat siirtää toimintoja tietokoneiden hoitoon.

Melkein kaikille nykyään eläville on vielä tuoreessa muistissa se hyvin nopea prosessi, jonka kuluessa aikoinaan hymysuin tervetulleeksi toivotetusta pankin säästäjästä tuli pankin siivoajia työllistävä hiekankantaja, jonka karkottamiseksi tehtiin kaikki inhimillisesti mahdollinen ja mahdoton. Muistan vielä ne tunnit, jotka minäkin olen joutunut odottamaan pankin konttorissa surkean suuren jonotusnumeron kanssa vain voidakseni suorittaa jonkin mitättömän pienen transaktion. Mutta opetus meni perille. Nykyään vielä pystyssä olevia konttoreita ja niissä vielä töissä olevia Kokoomusta äänestäviä pienipalkkaisia naisia työllistävät vain jotkut onnettomat vanhukset.

* * *

Sen saattoi vielä sietää ja niellä, että pankki lopetti säästäjän palvelemisen (minäkin hoidan pakolliset asiat mieluummin suoraan kotoa tietokoneelta), kun pankki sentään jonkun säälittävän prosentin maksoi hyvitystä siitä, että makuutimme rahojamme heidän keinottelujensa tarpeisiin. Mutta kun pankit finanssiromahduksen jälkiseurauksena lopettivat tuon vähäisenkin koron maksamisen, ei ole jäljellä mitään tolkkua syytä säilyttää rahojaan pankissa. Okei, ne laskut on pakko maksaa pankin kautta, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei käytännössä ole. Mutta se onkin ainoa hyväksyttävä tekosyy, muut eivät ole.

Pankki on loinen, joka ei ansaitse kansalaisen hyväntahtoista anteliaisuutta. Sukanvarressa raha ei kasva korkoa, mutta ei se kasva pankkitililläkään. Fiksumpaa olisi ostaa Sveitsin frangeja tai kulta- ja platinaharkkoja (jos säästöjä on vähän enemmän). Huonoin vaihtoehto on uskoa pankin valheisiin ja ruveta "sijoittajaksi" eli ruveta toivomaan, että vanhuudensäästöt rupeaisivat tuottamaan kapitalistisilla markkinoilla voittoa. Jos varmoja sijoituksia olisi, pankki ei kertoisi niistä meille, vaan ottaisi varmat voitot itselleen. Mutta kun ei ole, pankki houkuttelee meitä ottamaan riskin itsensä sijasta. Pankki saa meiltä pelirahaa, mutta riskin kantaa typerä säästäjä. Loinen imee koko ajan verta eli nyhtää erilaisia "palvelumaksuja", joita kaikkia yhdistää törkeän suuruuden lisäksi se, ettei niihin liitty ensimmäistäkään palvelua.

Nordea voi olla loisten kuningas, mutta kaikki pankit ovat pohjimmiltaan samanalaisia. Ne teeskentelevät välittävänsä asiakkaan hyvästä, vaikka todellisuudessa ovat kiinnostuneita pelkästään asiakkaan löysästä rahasta. Loinen ei koskaan myönnä haitallisuuttaan isännälleen, koska se pelkää joutuvansa eroon tämän mehukkaasta verenkierrosta. Pankkeja pelottaa, että tavalliset kansalaiset tajuavat olevansa kupattavina ja ottavat rahansa pois. Se onkin ainoa asia, mitä pankit ja pankkiirit oikeasti pelkäävät, koska heidän bisneksensä perustuu loisimiseen ja toiveikkuuteen siitä, että loisittavia löytyy aina lisää. Ainoa mitä me verenimun kohteet voimme tehdä on kiskaista se kuppaussarvi pois eli nostaa kaikki liikenevät rahat pois pankin käyttövaroista. Sen jos kaikki teemme, maailma muuttuu.

Sotarahat

Pentti Sainio on jämerän maanpuolustushenkinen äijä, sotilasmestarin poika, joka ei lämpenisi asteen sadasosaakaan pasifistisille ajatuksille ja ehdotuksille. Silti hänen tuore kirjansa Armeijan hukatut miljardit : Suomen sotajohdon salaisuudet (Into 2016) ei taatusti herätä myönteisiä ajatuksia sen paremmin sotajohdon kuin poliittisen eliitinkään piirissä. Sainio kun kertoo avoimesti, kuinka suomalaisilta on huijattu militaristisiin harharetkiin kymmenien miljardien edestä rahaa ja tullaan jatkossakin huijaamaan. Samalla Sainion kirja antaa hyytävän kuvan siitä häikäilemättömyydestä, jolla yhdysvaltalainen aselobby Naton kulissin takana pitää huolta siitä, että tuottoisat sodat eivät vaan pääse loppumaan ja uusia maksajia riittää Euroopan takapihoilla.

Sainion kirja on rakenteeltaan viisiosainen lehtijuttu, mutta sen viesti on masentava ja vahvistaa kaikki ne epäluulot ja syytökset, joita rauhantahtoisella kansainvälisen politiikan harrastajalla on voinut olla Suomen oikeistolaista ulko- ja sotapolitiikkaa kohtaan. Jos Suomi joskus profiloitui maailmalla rauhantekijänä, on maastamme nykyään kuoriutunut toimistotyöhön turhaantuneiden upseereiden leikkikenttä, jossa ei ole kysymys Suomen puolustuskyvystä. Kysymys on lähinnä siitä, kuinka nöyräksi USA:n aselobbyn asiakkaaksi ja vienninedistäjäksi Suomen veronmaksajat on valjastettu, pääosin heiltä tietenkin lupaa kysymättä ja koko ajan valehdellen.

Pentti Sainion kritiikin kohteena ovat erityisesti ilmavoimat, hirvittävän kalliiksi tulleet Hornetit ja Hägglundin sitttemmin huoltohallissa pääosin aikaansa kuluttaneet helikopterit. Sainio on tykistön ja maavoimien asialla, hän uskoo raketinheittimiin, maamiinoihin ja tykistöön. Sainio ei siis pidä armeijan miljardeja sinänsä turhina - kuten minä -, mutta hänen mielestään ne on suunnattu väärin. Perustelut ovat aika painavat, kirjan perusteella suomalaisilla olisi aihetta vetää rikosoikeudelliseen vastuuseen iso liuta lobbareita ja päätöksentekijöitä. Suomalainen asekauppa ei kerta kaikkiaan kestä päivänvaloa.

* * *

Sainion kirjan ehkä kiinnostavin osuus esittelee sitä prosessia, jonka kuluessa Yhdysvaltain aseteollisuus Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen alisti ulkopoliitikan yritystoiminnan rengiksi. James Baker meni lupaamaan Gorbatšoville, ettei Nato laajene itään. Tämä lupaus petettiin saman tien ja sillä tiellä ollaan edelleen. Aseteollisuus tarvitsi Naton itälaajentumisen kahdesta syystä. Tarvittiin ensinnäkin uusia ostajia, joille saattoi syytää ylihintaista, vanhentunutta ja tarpeetonta sotamateriaalia "Nato-yhteensopivuuden" varjolla. Tarvittiin myös paikallisia konflikteja, joissa asejärjestelmiä voidaan testata ja ammuksia kuluttaa. Georgiassa homma lähti käsistä, kun todellisuudentajunsa menettänyt Saakašvili yritti valloittaa itselleen lisäalueita Naton turvin. Se ei mennyt putkeen, kuten ei ole mennyt myöskään Ukrainassa.

Eräänä avainhenkilönä Sainio esittelee Bruce E. Jacksonin, jonka tarina kuin suoraan jostain B-luokan toimintaleffasta, paitsi että se lienee kaikki totta. Asetehtailijataustainen Jackson perusti vaimonsa kanssa lobbausryhmän US Committee to Expand NATO, jonka tarkoituksena oli oman vaurastumisen ohessa hoitaa hommia, joita Yhdysvaltain virallinen ulkopolitiikka ei halunnut hoitaa eli lobbata rutiköyhät Itä-Euroopan maat Naton (= Yhdysvaltain aseteollisuuden) käsikassaroiksi. Jacksonin tarina on juuri sitä, mitä Suomessa esimerkiksi Helsingin Sanomat ei ole koskaan suostunut kertomaan suomalaisille, koska se tekisi 2000-luvun Nato-liehittelystä sitä mitä se onkin eli maanpetosta.

Jacksonin urakasta ovat siis vielä hoitamatta Georgia ja Ukraina, ehkä myös Serbia, mutta myös Suomi ja Ruotsi. Historiallisista syistä Pohjolan maihin ei ole voinut soveltaa köyhän Itä-Euroopan taktiikkaa, vaan kaikki tehdään salaa, hivuttamalla. Täällä ei ole Viktor Janukovitšin kaltaista valtiojohtajaa, jonka kanssa veljeillä ja suunnitella tulevia. Suomalaisten hivuttaminen Yhdysvaltain aseteollisuuden asiakkaaksi on ollut mahdollista vain antamalla sotilaille enemmän valtaa kuin heille kuuluu. Sainion kirjan perusteella kenraalit ovat sitä siviileille lain mukaan kuuluvaa valtaa myös omin päin ottaneet.

* * *

Sainio päättää kirjansa lukuun, jossa pohditaan Suomella olevia sotilaallisia vaihtoehtoja. Sainio kannattaa vahvaa omaa puolustusta, joka on perinteinen isänmaallinen linja. Sainio ei usko, että Nato tarjoaa Suomelle sitä mitä "uskottava puolustus" tarkoittaa. Siksi hän marssittaa sivuillaan pitkän rivin kriitikoita ja heidän lausuntojaan siitä, miten typerää Suomen sotilaspoliittinen kehitys on koko 2000-luvun ajan ollut (itse asiassa poliittiset päätökset Natoon hivuttautumisesta tehtiin heti Neuvostoliiton hajoamisen käytyä selväksi). Nämä todistajat eivät suinkaan ole vasemmistolaisia pasifisteja, vaan armeijan ja ulkopolitiikan asiantuntijoita, jotka eivät vaan pidä vallitsevaa lentokoneisiin painottuvaa Nato-linjaa hyvänä. Tässä kriitikoiden joukossa ovat yhtä hyvin tasavallan presidentti Sauli Niinistö kuin entinen ulkoministeri Keijo Korhonen sekä iso joukko sotilastaustaisia asiantuntijoita.

Sainio varoittaa siitä, että vaikka Suomessa ei ole totuttu sotilasvallankaappauksiin, armeijalla on ollut kautta historian ei-julkinen iso rooli ulkopolitiikan muovailussa. Sotilaat haluavat Suomen Natoon ja ovat tässä viimeistä silausta vailla onnistuneetkin. Sotilailla voi olla ideologisia syitä, mutta muitakin on. Vain imeytymällä Naton kuvioihin nämä tarpeettomat miehet saavat elämälleen sellaista sisältöä, jota siviilielämä ei koskaan voi tarjota. Jos ei saada täyttä sotaa, leikitään sitä edes ulkomailla. Tällaista kuvaa valtaosa suomalaisista ei todennäköisesti pidä uskottavana, mutta Sainio perustelee väitteensä aika hyvin.  Kaikki ammattisotilaat eivät tietenkään ole militaristisen vimman vallassa, mutta osa on. Siinä eivät vanhuksilta ja lapsilta viedyt miljardit tunnu missään.

Aselobbyllä on Suomessa yksi pysyvä ongelma. Suomalaisten selkeä enemmistö ei halua sotilaallista liittoutumista. Maanpuolustushenkeä piisaa, mutta se halutaan tehdä omin voimin, ei maailmalla seikkaillen ja kerosiinia harjoituksissa poltellen. Suomalaiset eivät ole pasifisteja, mutta haluavat pientä kiihkomilitaristista oikeistoporukkaa lukuun ottamatta elää rauhassa ja ilman taivaalla pauhaavia miljardeja ahmivia tappokoneita. Vaikka monen oikeistopoliitikon himo päästä "kokonaan länteen" on pysyvä, äänestäjien penseyttä ei Kokoomuksen ja SFP:n ulkopuolella haluta testata. Sainion kirjaa voi suositella jokaisella, jolla on omasta mielestään hyviä perusteluja niin miljardihävittäjien hankkimiseen kuin Naton täysjäsenyyden hankkimiseenkin. Tuskin on kirjan luettuaan, ellei kuulu siihen porukkaan, jolle itsenäisyydellä ei ole koskaan ollut itseisarvoa.