Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 13. elokuuta 2016

"Me" emme koskaan voita

Olen satunnaisesti seurannut ns. huippu-urheilua televisiosta. Olen pohjimmiltani aika kilpailuhenkinen ja joskus 30 kiloa sitten nautin jalkapallon kaltaisesta joukkuepelistä jopa kentällä maalin edustalla namupaikkaa kyttäämässä. Urheilu liikuntasuorituksena sinänsä ei minua ole koskaan kiinnostanut, ainoastaan ihmisen hämmästyttävä kyky venyä yli tavanomaisen suorituskykynsä. Samasta syystä katson mielelläni luontodokumentissa gepardin juoksua tai fregattilinnun loputonta liitelyä. On kiinnostavaa seurata, mihin elolliset organismit voivat yltää.

Urheilussa on myös paljon luotaantyöntäviä piirteitä. Korruptoituneiden vanhusten johtamat järjestöt ovat yksi, väkivaltaa ja kaikkea muutakin typeryyttä ihannoiva macho-kulttuuri toinen. Se kolmas, josta nyt kirjoitan, on kansalliskiihko. Hulmuavat valtiolliset liput, joiden värit maalataan kasvoille ja itketään ilosta, kun voittajalle soitetaan lyhyt ja tekstitön versio saksalaisen säveltäjän Fredrik Paciuksen suomenruotsalaisen Johan Ludvig Runebergin vuonna 1846 kirjoittamaan runoon Vårt land tekemästä laulusta.

Pikaisen lynkkauksen lykkäämiseksi myönnän julkisesti, että minuakin ilahduttaa, kun joku suomalainen urheilija tai sellaisten ryhmä pärjää kilpailuissa. Varsinkin jos vastassa on jonkin meitä väkirikkaamman maan edustus, jolloin alitajunnasta kumpuavat sinivalkoiset daavidgoljat-tunnot. Mutta ajatus siitä, että lähtisin väentungokseen Kauppatorille juhlistamaan sitä, että suomalaiset jääkiekkoilijat ovat onnistuneet lykkimään kumilaattaa muitten joukkueitten maalivahdin ohi muita paremmin, on minulle äärimmäisen vieras. Kaikkein eniten vierastan sitä, että otetaan jonkun urheilijan suorituksesta kunniaa myös itselle. Se on sekä naurettavaa että typerää. Keskimääräisen suomalaisen penkkiurheilijan panos urheilijan huippusuorituksessa on tasan nolla, hyvä jos ei järjettömän karjunnan seurauksena miinusmerkkinen.

* * *

Moderniin rahaurheiluun kiinteästi liittyvä kansallistunteellinen hehkutus on oikeastaan aika yllättävää . Lahjakas urheilija syntyy sattumalta maahan X, mutta jos kotimaa on köyhä, käy helposti niin, että viimeistään menestyksen kynnyksellä tästä urheilijasta tuleekin varakkaamman valtion Y edustaja. Jotkut vauraat maat ovat häikäilemättä ja systemaattisesti ostaneet urheilijoita synnyttääkseen illuusion "suuresta urheilumaasta". Kansallisuuden saaminen ei ole ongelma, jos tähtäimessä on vaikkapa olympialainen mitali.

Mutta vaikka ostettu kenialainen esiintyy kisoissa Qatarin tai Turkin suurena poikana, suomalaissyntyinen formulakuski pysyy jostain syystä suomalaisena, vaikka jättää veronsa maksamatta myös pysyvän kotikuntansa Monacon veroviranomaisille. HKJ:n futisjoukkueessa on vain pari suomalaissyntyistä pelaajaa, silti se liikkuu Ruotsissa "suomalaisjoukkueena". En tiedä, itkevätkö turkkilaiset aidosta ilosta, kun Turkin lippuun kääriytynyt kenialainen juoksee kunniakierrostaan.

Kyynikko, korruptoitunut urheilujohtaja ja kupletin juonen omaksunut urheilija ei tietysti ole moksiskaan. Heille lippujen liehuminen ja tunteiden kiehuminen on vain osa bisnestä. Huonompaakin joukkuetta ja keskitasoista suoritusta tullaan helpommin seuraamaan oman lompakon voimin, kun voi koko rahan edestä jännittää "oman maan" puolesta. Jos urheilusta kuorittaisiin kansallis- ja paikalliskiihko, mitä sinne jäisi jäljelle? Pelkkää liikuntaa ja psyko-fyysisten rajojen etsimistä. Draaman määrä ja laatu romahtaisivat, kun ei voisi enää vihata tai rakastaa urheilijaa hänen synnyinmaansa takia. Bisnes varmaan kärsisi, siksi mikään ei muutu ja jos kansallishenkisyys uhkaa lerpahtaa, kyllä sitä taas jollain marttyyritarinalla voidaan pumpata uuteen eloon.

* * *

Minua kansallisuustunnusten pysyvä poistaminen ei haittaisi vähääkään. Joukkuepelien taso nousisi huimasti, kun ei olisi pakko kerätä porukkaa yhden lipun takaa. Joku suomalainen jalkapalloilijakin voisi päästä MM-kisoihin. Yksilöurheilussa päästäisiin eroon näistä tuhansista sääliseurattavista, jotka valitaan "edustamaan maataan", vaikka pistesijoillekin yltäminen edellyttäisi ihmettä. Kun kansainväliset kisat järjestettäisiin, siellä olisi läsnä vain parhaita eli urheiluviihde voisi paksusti. Oman maan urheilijoita doping-käryiltä suojelevat organisaatiot voitaisiin romuttaa ja laatia yksinkertaiset säännöt: kärynneitä ei päästetä enää rahaa ansaitsemaan.

Iso kysymys tietenkin on, katoaisiko kansallishenkinen perusväki katsomoista. Jos oletetaan, että jääkiekon MM-kisojen katsomoon tulemisen tärkein motiivi ei ole ryystää kallista kaljaa Ö-luokan olosuhteissa Ä-luokan seurassa, keiden siellä pitäisi pelata, jos ei kansallisvaltioiden lippuja enää saisi heiluttaa? Sen miettiminen ei ole varsinaisesti minun tehtäväni, mutta veikkaan, että osa porukasta jäisi tulematta ihan vain siksi, ettei saa kokea kicksejään joko Suomi-Leijonan kannustamisesta tai nikkareiden, svedupellejen ja slobojen solvaamisesta - jos niillä on käytännössä jokin olennainen ero.

Suurimman menetyksen kokisivat joka tapauksessa ne nuijat, jotka tyrkyttävät itseään osalliseksi voittajan kunniasta ja huumasta. Tämä "hyvä me" -porukka ansaitsisi menetyksensä, niin ääliömäistä on läskinä penkki- tai kotisohvaurheilijana uida raatavan urheilijan menestysliiveihin (ja vastaavasti solvata ja pilkata, kun urheilija epäonnistuu).Todellisuudessa sillä hetkellä, kun joku keihäänheittäjä saa kepin lentämään pidemmälle kuin kukaan muu, on aivan yhdentekevää, minkä lipun alla hän kilpailee. Keihäs lentää yksilön kädestä, jos on lentääkseen. "Meillä" ei ole siinä osaa eikä arpaa. Ei ole ollut eikä tule koskaan olemaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti