Sotarahat

Pentti Sainio on jämerän maanpuolustushenkinen äijä, sotilasmestarin poika, joka ei lämpenisi asteen sadasosaakaan pasifistisille ajatuksille ja ehdotuksille. Silti hänen tuore kirjansa Armeijan hukatut miljardit : Suomen sotajohdon salaisuudet (Into 2016) ei taatusti herätä myönteisiä ajatuksia sen paremmin sotajohdon kuin poliittisen eliitinkään piirissä. Sainio kun kertoo avoimesti, kuinka suomalaisilta on huijattu militaristisiin harharetkiin kymmenien miljardien edestä rahaa ja tullaan jatkossakin huijaamaan. Samalla Sainion kirja antaa hyytävän kuvan siitä häikäilemättömyydestä, jolla yhdysvaltalainen aselobby Naton kulissin takana pitää huolta siitä, että tuottoisat sodat eivät vaan pääse loppumaan ja uusia maksajia riittää Euroopan takapihoilla.

Sainion kirja on rakenteeltaan viisiosainen lehtijuttu, mutta sen viesti on masentava ja vahvistaa kaikki ne epäluulot ja syytökset, joita rauhantahtoisella kansainvälisen politiikan harrastajalla on voinut olla Suomen oikeistolaista ulko- ja sotapolitiikkaa kohtaan. Jos Suomi joskus profiloitui maailmalla rauhantekijänä, on maastamme nykyään kuoriutunut toimistotyöhön turhaantuneiden upseereiden leikkikenttä, jossa ei ole kysymys Suomen puolustuskyvystä. Kysymys on lähinnä siitä, kuinka nöyräksi USA:n aselobbyn asiakkaaksi ja vienninedistäjäksi Suomen veronmaksajat on valjastettu, pääosin heiltä tietenkin lupaa kysymättä ja koko ajan valehdellen.

Pentti Sainion kritiikin kohteena ovat erityisesti ilmavoimat, hirvittävän kalliiksi tulleet Hornetit ja Hägglundin sitttemmin huoltohallissa pääosin aikaansa kuluttaneet helikopterit. Sainio on tykistön ja maavoimien asialla, hän uskoo raketinheittimiin, maamiinoihin ja tykistöön. Sainio ei siis pidä armeijan miljardeja sinänsä turhina - kuten minä -, mutta hänen mielestään ne on suunnattu väärin. Perustelut ovat aika painavat, kirjan perusteella suomalaisilla olisi aihetta vetää rikosoikeudelliseen vastuuseen iso liuta lobbareita ja päätöksentekijöitä. Suomalainen asekauppa ei kerta kaikkiaan kestä päivänvaloa.

* * *

Sainion kirjan ehkä kiinnostavin osuus esittelee sitä prosessia, jonka kuluessa Yhdysvaltain aseteollisuus Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen alisti ulkopoliitikan yritystoiminnan rengiksi. James Baker meni lupaamaan Gorbatšoville, ettei Nato laajene itään. Tämä lupaus petettiin saman tien ja sillä tiellä ollaan edelleen. Aseteollisuus tarvitsi Naton itälaajentumisen kahdesta syystä. Tarvittiin ensinnäkin uusia ostajia, joille saattoi syytää ylihintaista, vanhentunutta ja tarpeetonta sotamateriaalia "Nato-yhteensopivuuden" varjolla. Tarvittiin myös paikallisia konflikteja, joissa asejärjestelmiä voidaan testata ja ammuksia kuluttaa. Georgiassa homma lähti käsistä, kun todellisuudentajunsa menettänyt Saakašvili yritti valloittaa itselleen lisäalueita Naton turvin. Se ei mennyt putkeen, kuten ei ole mennyt myöskään Ukrainassa.

Eräänä avainhenkilönä Sainio esittelee Bruce E. Jacksonin, jonka tarina kuin suoraan jostain B-luokan toimintaleffasta, paitsi että se lienee kaikki totta. Asetehtailijataustainen Jackson perusti vaimonsa kanssa lobbausryhmän US Committee to Expand NATO, jonka tarkoituksena oli oman vaurastumisen ohessa hoitaa hommia, joita Yhdysvaltain virallinen ulkopolitiikka ei halunnut hoitaa eli lobbata rutiköyhät Itä-Euroopan maat Naton (= Yhdysvaltain aseteollisuuden) käsikassaroiksi. Jacksonin tarina on juuri sitä, mitä Suomessa esimerkiksi Helsingin Sanomat ei ole koskaan suostunut kertomaan suomalaisille, koska se tekisi 2000-luvun Nato-liehittelystä sitä mitä se onkin eli maanpetosta.

Jacksonin urakasta ovat siis vielä hoitamatta Georgia ja Ukraina, ehkä myös Serbia, mutta myös Suomi ja Ruotsi. Historiallisista syistä Pohjolan maihin ei ole voinut soveltaa köyhän Itä-Euroopan taktiikkaa, vaan kaikki tehdään salaa, hivuttamalla. Täällä ei ole Viktor Janukovitšin kaltaista valtiojohtajaa, jonka kanssa veljeillä ja suunnitella tulevia. Suomalaisten hivuttaminen Yhdysvaltain aseteollisuuden asiakkaaksi on ollut mahdollista vain antamalla sotilaille enemmän valtaa kuin heille kuuluu. Sainion kirjan perusteella kenraalit ovat sitä siviileille lain mukaan kuuluvaa valtaa myös omin päin ottaneet.

* * *

Sainio päättää kirjansa lukuun, jossa pohditaan Suomella olevia sotilaallisia vaihtoehtoja. Sainio kannattaa vahvaa omaa puolustusta, joka on perinteinen isänmaallinen linja. Sainio ei usko, että Nato tarjoaa Suomelle sitä mitä "uskottava puolustus" tarkoittaa. Siksi hän marssittaa sivuillaan pitkän rivin kriitikoita ja heidän lausuntojaan siitä, miten typerää Suomen sotilaspoliittinen kehitys on koko 2000-luvun ajan ollut (itse asiassa poliittiset päätökset Natoon hivuttautumisesta tehtiin heti Neuvostoliiton hajoamisen käytyä selväksi). Nämä todistajat eivät suinkaan ole vasemmistolaisia pasifisteja, vaan armeijan ja ulkopolitiikan asiantuntijoita, jotka eivät vaan pidä vallitsevaa lentokoneisiin painottuvaa Nato-linjaa hyvänä. Tässä kriitikoiden joukossa ovat yhtä hyvin tasavallan presidentti Sauli Niinistö kuin entinen ulkoministeri Keijo Korhonen sekä iso joukko sotilastaustaisia asiantuntijoita.

Sainio varoittaa siitä, että vaikka Suomessa ei ole totuttu sotilasvallankaappauksiin, armeijalla on ollut kautta historian ei-julkinen iso rooli ulkopolitiikan muovailussa. Sotilaat haluavat Suomen Natoon ja ovat tässä viimeistä silausta vailla onnistuneetkin. Sotilailla voi olla ideologisia syitä, mutta muitakin on. Vain imeytymällä Naton kuvioihin nämä tarpeettomat miehet saavat elämälleen sellaista sisältöä, jota siviilielämä ei koskaan voi tarjota. Jos ei saada täyttä sotaa, leikitään sitä edes ulkomailla. Tällaista kuvaa valtaosa suomalaisista ei todennäköisesti pidä uskottavana, mutta Sainio perustelee väitteensä aika hyvin.  Kaikki ammattisotilaat eivät tietenkään ole militaristisen vimman vallassa, mutta osa on. Siinä eivät vanhuksilta ja lapsilta viedyt miljardit tunnu missään.

Aselobbyllä on Suomessa yksi pysyvä ongelma. Suomalaisten selkeä enemmistö ei halua sotilaallista liittoutumista. Maanpuolustushenkeä piisaa, mutta se halutaan tehdä omin voimin, ei maailmalla seikkaillen ja kerosiinia harjoituksissa poltellen. Suomalaiset eivät ole pasifisteja, mutta haluavat pientä kiihkomilitaristista oikeistoporukkaa lukuun ottamatta elää rauhassa ja ilman taivaalla pauhaavia miljardeja ahmivia tappokoneita. Vaikka monen oikeistopoliitikon himo päästä "kokonaan länteen" on pysyvä, äänestäjien penseyttä ei Kokoomuksen ja SFP:n ulkopuolella haluta testata. Sainion kirjaa voi suositella jokaisella, jolla on omasta mielestään hyviä perusteluja niin miljardihävittäjien hankkimiseen kuin Naton täysjäsenyyden hankkimiseenkin. Tuskin on kirjan luettuaan, ellei kuulu siihen porukkaan, jolle itsenäisyydellä ei ole koskaan ollut itseisarvoa.