Eettinen tappaja?

Juhani Karila on ansiokkaasti pohdiskellut ääneen sotalaitoksen luvalla tapahtuvan toisen ihmisen surmaamisen moraalia. Ajatus oli syntynyt siitä, että puolustusministeri Jussi Niinistö sanoi heinäkuussa, että suomalaisia varusmiehiä voidaan käyttää myös "yllätyshyökkäyksen" torjumisessa. Peruskysymys on tietenkin sama siitä riippumatta, joudutaanko tappotilanteeseen yllättäen tai harkiten suunniteltuna. Kysymys sotimisen ja sen yhteydessä tapahtuvan tappamisen oikeutuksesta on ikivanha ja siinä mielessä ratkaisematon, että vastaajaa ei voi pakottaa yhteen ainoaan tilanteeseen. Jopa kaltaiseni ideologinen pasifisti joutuu toteamaan, että itsepuolustustilanteessa tapahtuvaa toisen surmaamista on aika hankala moittia eettisin perustein. Jos itseään ei saa puolustaa, mitä sitten saa?

Karila on haastatellut myös sotapappeja, joita kieroutuneen perinteen ja logiikan nojalla pidetään tappamisen etiikan asiantuntijoina. Varsinkin nykyinen kenttäpiispa Pekka Särkiö osoittautuu täysiveriseksi propagandistiksi. Hänen mukaansa "suomalainen sotilas on lähimmäisenrakkauden asialla" ja "Tappaminen on oikeutettua, jos pienemmällä väkivallalla voidaan estää suurempi väkivalta." Karilan vakavan kysymyksen siitä, tekeekö sotilaspapisto tappokoneistosta tehokkaamman laastaroimalla mahdolliset omantunnontuskat piiloon, Särkiö väistää mitään vastaamatta kommentilla ”Aika kyyninen näkökulma”. Särkiö ei myönnä mitään ongelmia, kaikki on kunnossa ja hallinnassa. Hän olisi pärjännyt näissä hommissa myös vuosina 1939-1944.

Professori Jarmo Toiskallio, everstiluutnantti evp ja sotilaspedagogiikan käsitteen kehittäjä edustaa vähemmän propagandistista näkemystä. Hän on nimittäin sitä mieltä, että sotilaan tulisi pohtia tottelemisen ohessa myös eettisiä kysymyksiä. Toiskallio vetää todistajikseen preussilaista kuria kritisoineet jääkärikoulutettavat ja talvisodan itsenäisesti liikkuneet partiot. Jokainen asevelvollisuuden suosittanut kuitenkin tietää, että ensimmäinen varusmiehelle päähän taottava ohje on "lopeta ajatteleminen, tottele". Itsenäisesti ajattelevista varusmiehistä ei ole tehokkaaseen taistelutoimintaan. Ehkä Toiskallio tämän itsekin myöntää, kun toteaa - aivan oikein -, että”Paras sotatoimen voitto on sellainen, jossa ei ammuta laukaustakaan.”

* * *

Mielenkiintoisin Karilan haastattelemista on kuitenkin kenttärovasti Janne Aalto, joka on tutkinut eri maiden armeijoiden "arvokoodistoa". Tulokset olivat arvattavia: koodistot ovat monenlaisia ja käytännössä lähinnä sanahelinää (jälkimmäinen tulkinta minun, ei Aallon). Aallon mukaan esimerkiksi Israelissa on "tarkka eettinen ohjeistus", koska sotaa joudutaan käymään "siviilien keskellä". Uutisia lukeneet tietävät, ettei "tarkka" ole tässä tarkoittanut samaa kuin siviilien hengen kunnioitus.

Janne Aalto on varmasti oikeassa todetessaan, ettei varusmiehille voi lyhyessä ajassa opettaa yhteistä koodistoa, mutta johtajille voi ja pitää opettaa. Hänen luottamuksensa  eettisen koulutuksen motiiveihin on myös kaunis:”Jos ei opetettaisi, luopuisimme ihmisyydestä.” Kokonaan toinen ja Karilaltakin ääneen lausumatta jättämä on kysymys siitä, kuka päättää armeijan arvokoodistosta? Kuitenkin juuri se on kaikessa valtiolliseen tappamiseen liittyvässä eettisessä keskustelussa ydinkysymys.

Tunnemme historiasta ääriesimerkkejä. Hitlerin Saksassa sotilaat ohjeistettiin suhtautumaan varsinkin itäpuolella asuviin ihmisiin epäinhimillisesti. Erikoisjoukkojen kohdalla tämä tarkoitti systemaattista juutalaisten, kommunistien, homojen, romanien ja muiden ei-toivottujen ihmisten joukkomurhaamista. Jonathan Littellin romaani Hyväntahtoiset kertoo tästä kaikesta erinomaisen terävästi maaliin osuen. Suomen armeijan moraalia nostatettiin jatkosodassa sekä pappien että maallisten propagandistien voimin. Perusajatuksena oli, että venäläinen on suomalaista arvottomampi, hyvä jos ihminen lainkaan. Monilta tämä opetus ei ole vieläkään kadonnut

* * *

Suomalaiset assosioivat sodan automaattisesti talvisodan kaltaiseksi puolustustaisteluksi, jossa päälle käyvän vihollisen surmaamiseen ei voi liittyä isoja eettisiä ongelmia. Silti edes talvisodan kaltaisessa tilanteessa toisen ihmisen surmaaminen ei ollut kaikille helppoa. Meillä kaikilla ei ole teurastajan kykyä, siihen pitää totutella ja tulla pakotetuksi. Luultavasti Jussi Niinistön johtamassa Suomen armeijassa olisi varsin vähän niitä, joilta "yllätyshyökkäyksen" koittaessa kävisi viholliseksi nimetyn ihmisen surmaaminen noin vain.

Kansakunta voi joutua sotaan vastoin tahtoaan. Pakottajana voi olla toinen valtio, mutta yhtä hyvin se voi olla kansan yläpuolella oleva eliitti, joka määrittelee sen "arvokoodiston" omien tarpeidensa mukaan vaihtelevien poliittisten virtausten mukaan. Yhdysvallat tuki toisessa maailmansodassa Neuvostoliittoa, heti sen päätyttyä venäläiset ja "kommunistit" määriteltiin uuden arvokoodiston mukaan vihollisiksi. Vähän myöhemmin tätä viholliskuvaa ruvettiin elävöittämään sellaisilla käsitteillä kuten "pahan akseli". Myös Suomessa eliitti joutui vaihtamaan arvokoodistoa kesken sotaa, kun aseveli Saksa piti yhtäkkiä häätää väkisin Pohjois-Suomesta. Oli siinä armeijan eettisillä paimenilla varmasti urakkaa.

Millä oikeudella minä sotajoukon jäsenenä surmaan vihollisen? Vastausta ei ole, koska itsepuolustusta lukuun ottamatta mitään oikeutta ei voi olla. Ihmisen surmaaminen käskystä on sekin ihmisen surmaamista. Siksi oikea kysymys on - ja valitettavasti Juhani Karila ei sitä missään aiheessa esitä -, millä oikeudella eliitti määrää minut lähtemään surmaamistyöhön? Itsepuolustus on tässäkin eettisesti ainoa jollain tavalla kestävä peruste, mutta ongelmaksi muodostuu se, kuka saa päättää, mitkä toimet ovat "itsepuolustusta". Sotilaallinen propaganda on kautta aikojen kääntänyt törkeimmätkin hyökkäykset "itsepuolustukseksi". Eettisesti ongelmatonta sotatappamista ei ole. Vain pyrkimys välttää sotiminen viimeiseen asti kestää armottoman kriittisen eettisen katseen.