Valtio suurkapitalistina

Tartun nykyään innokkaasti jokaiseen Markku Kuisman teokseen, koska olen mieltynyt hänen tapaansa käsitellä historiaa rennosti, mutta asiantuntevasti perustellusti. Uusin kirja Valtion yhtiöt (Siltala 2016) ei tässä suhteessa tuota pettymystä, ellei kirjan suppeutta (317 sivua, mutta taskukirjakoko) halua sellaiseksi mainita - enkä nyt varsinaisesti halua. Kirjan otsikko on harkiten muotoiltu, koska Kuisma on halunnut välttää termiin "valtionyhtiö" puolihuolimattomat assosiaatiot. En tiedä onnistuuko väistöliike. Sen sijaan alaotsikko "Nousu ja tuho" lupaa kyllä liikoja. Kuisma kertoo kolmella esimerkillä siitä noususta, mutta tuhovaihe jää kyllä seuraavaan kirjaan.

Teollisuus- ja taloushistoria vaativat aivan omanlaisensa asiantuntemuksen, jossa pienilläkin yksityiskohdilla voi olla kokonaisuuden hahmottamisen kannalta merkitystä. Markku Kuisma hallitsee valtavan henkilögallerian ja ennen muuta heidän usein huonosti julkisuuteen piirtyneet sidonnaisuutensa kadehdittavan hyvin. Vaikka hän ei useinkaan perustele sen tarkemmin, millä perusteella tämä tai tuo toimija on kuulunut siihen tai tähän leiriin, näkemykset ovat hyvin uskottavia ilman alaviitteitäkin. Monimutkaisiakin asioita voi käsitellä kevyellä kädellä, kun aiheen hallitsee perin pohjin. Usein tulee sellainen tunne, että Kuisma on tuntenut jokaisen käsittelemänsä historiallisen toimijan henkilökohtaisesti. Se ei kaikilta onnistu.

Markku Kuisma on selvästikin halunnut oikaista yksityiskapitalistien vuosikymmeniä kestäneiden ideologisten palopuheiden synnyttämän väärinkäsityksen siitä, että vahvat valtion yritykset Suomessa olisivat olleet jollain lailla vasemmiston aikaansaannoksia ja ainakin täydellisiä taloudellisia fiaskoja. Kuisman kertoma on itse asiassa täsmälleen vastakkainen tälle propagandapuheelle: valtion yhtiöt ovat syntyneet kivikovien oikeistolaisten ideoista ja aktiivisuudesta ja useimmissa tapauksissa yhtiöt ovat menestyneet vähintään yhtä hyvin kuin jollain lailla verrattavissa olevat yksityiset yritykset, monessa tapauksessa selvästi paremmin kuin kukaan olisi uskaltanut uskoa. Tässä mielessä - mutta vain tässä - Kuisman kirja ottaa poliittisesti kantaa. Muuten hän antaa tunareitten kuulla kunniansa ihan siitä riippumatta, minkä värinen lippu tai osakesalkku kenenkin kädessä on heilunut.

* * *

Kuisma kertoo valtion toiminnasta suurkapitalistina kolmen esimerkin kautta. Gutzeit, Outokumpu ja Neste edustavat kaikki eri toimialoja, mutta yhdessä ne tarjoavat erinomaisen monipuolisen katsauksen siihen, mitä suuren mittakaavan teollinen yritystoiminta itsenäisessä Suomessa on ollut. Markku Kuisman kertomistapa sopii mainiosti juuri näihin kertomuksiin, koska ne ovat täynnä mitä mielenkiintoisimpia ja usein hyvinkin yllättäviä kulissientakaisia juonitteluja, joiden lopputulos on usein ollut mahdoton kenenkään ennalta arvata. Usein on ollut pienestä kiinni, että jälkikäteen katsoen valtavat asiat ovat liikahtaneet eteenpäin ja lopulta toteutuneet.

Vaikka Gutzeitin ostaminen nuoren Suomen valtiolliseen omistukseen kansainvälisten kurkottajien nenän edestä on kutkuttava tarina oikeistolaisten toimijoiden ristiriitaisista pyrkimyksistä, itseäni viihdytti ja opetti eniten Outokummun monivaiheinen historia. Siinähän perustettiin - toisin kuin Gutzeitin kohdalla - kokonaan uutta teollista toimialaa Suomeen, eikä suinkaan missään tyhjiössä. Kuten myöhemmin Nesteen kohdalla, myös Outokumman perustaminen osoittautuu häkellyttävän suuressa määrin myös rohkeaksi kansalliseksi liikkeeksi kansainvälisiä hintakartelleja vastaan. Tätä puolta en muista koskaan ennen teollisuusyritystemme vaiheiden esittelyjen yhteydessä korostetun näin hyvin. Näkökulma on tärkeä, koska suuryritysten hintakartellit ovat räikeä esimerkki propagandan ("vapaa kilpailu") ja todellisuuden (kaiken kilpailun estäminen) välillä.

Outokummun tarina on myös erinomainen esimerkki siitä, miten joustavia ideologiset kapitalistitkin voivat olla, kun näkevät valtion tarjoamien ylivoimaisten resurssien haihduttavan periaatteelliset estot valtiollista yritystoimintaa kohtaan tunnetun synnynnäisen inhon tieltä. Yksityisyrittäjyyttä suosivat kapitalistit eivät missään vaiheessa lopettaneet valtion yritystoiminnan kritiikkiään, mutta minkäs tekivät tilanteessa, jossa Outokummun kaltainen menestystarina oli totta eikä utopiaa. Ei näitä väärinmenestyjiä juuri vuorineuvosten ykköspöytiin päästetty mukaan, mutta pakko oli sietää.

* * *

Pienessä maassa joudutaan aina ottamaan huomioon isoisten näkemykset. Kuisma kuvaa hyvin sitä oletusten, huhujen ja jossain määrin myös konkreettisten painostustoimien viidakkoa, jossa suomalaiset valtion yritykset joutuivat aloittamaan. Yhtäältä niiden pelättiin johtavan Suomen suoraan päätä sosialismiin tai ainakin Neuvostoliiton valtaan (erityisesti pelättiin Nesteen riippuvuutta itäisistä öljytoimituksista), toisaalta pelättiin - ja syystä - kansainvälisten suurkapitalistien rautaisen kouran otetta, joka sekä halusi pyyhkäistä kartellihinnoittelun ulkopuolella toimivat maailmankartalta että tulla kahmaisemaan pohjattomaan kitaansa Suomen maaperästä löytyvät luonnonvarat (kaivosteollisuudessahan näin on pitkälle tapahtunutkin).

Loppujen lopuksi suomalaiset onnistuivat välttämään yllättävän hyvin kaikista ilmansuunnista tulleen painostuksen ja rakentamaan korostuneesti kansalliset teollisuusyritykset, jotka parhaina aikoinaan muodostivat merkittävän osan kokonaistuotannostamme (nythän ne on suurelta osalta pantu lihoiksi ja myyty kansainvälisille sijoittajille). Markku Kuisma antaa kunnian näille jääräpäille, joista varsinkin Eero Mäkinen (Outokumpu) ja Uolevi Raade (Neste) saavat näin jälkikäteen ansaitsemansa kiitoksen, jota ei välttämättä aikoinaan osattu tai haluttu myöntää. Myös vastapuolen tiukimmat pelurit kuten Axel Solitander ja monet Ehrnroothit saavat osakseen mehevää huomiota. Kaikki kirjan keskeiset pelurit eivät liene suurelle yleisölle edes etäisesti tuttuja.

Kuisma harrastaa varsin vähän spekulointia. Hän kuitenkin heittää ilmaan ihmetyksen siitä, että kiihkeimmät yksityiskapitalistit käyttävät valtion yritystoiminnan yhteydessä termiä "valtiososialismi", kun todellisuudessa kyseessä on ollut mitä suurimmassa määrin "valtionkapitalismi". Mielestäni Markku Kuisma onnistuukin erinomaisesti siinä, mitä arvelen hänen päätavoitteekseen eli valtion yritystoimintaan lyötyjen perusteettomien ideologisten leimojen osoittamisessa pelkäksi suunpieksännäksi. Kun valtio on Suomessa ruvennut kapitalistiksi, siitä on aina ollut sosialismi kaukana. Nesteen perustaminen ei ollut Moskovasta juonittu keino saada Suomi sidottua öljyjohdolla Neuvostoliittoon. Loppujen lopuksi valtio kapitalistina on ollut hyvin samanlainen kuin yksityinenkin. Paitsi siinä, että valtiokapitalistin voitoista on ihan oikeasti herunut aineellista hyvää myös tavallisille kansalaisille. Se on aika olennainen ero, kun tarkemmin ajattelee.