Raivoa siellä, raivoa täällä

Me ihmiset emme voi hyvin. Uutiset täyttyvät erilaisista raivon ja vihan seuraamuksista. Ehkä kysymys on vain radikaalisti muuttuneesta tiedonvälityksestä, eikä mitään todellista muutosta vihan ja raivon määrässä olekaan tapahtunut. Kuulemme vain siitä kaikesta tosiaikaisesti ja taukoamatta. Tätä voi toivoa, mutta ei siihen ole luottamista. Oma arveluni kuitenkin on, että pinna kiristyy nykyään paljon vähemmästä kuin aikaisemmin ja monilla se pinna ei hellitä ollenkaan.

Ns. tieraivo ei ole pelkästään kesän ongelma, vaikka silloin kulkijoita erilaisilla reiteillä onkin sääolosuhteiden takia eniten. Asia nousee kuitenkin takuuvarmasti keskusteluihin viimeistään siinä vaiheessa, kun koulut taas alkavat ja tuhannet ekaluokkalaiset lähtevät liikkeelle ja vanhemmat toivovat hartaasti, ettei juuri heidän lapsensa joutuisi jonkun raivoavan tai muuten vain holtittoman autoilijan uhriksi.

On tietenkin hyvä, että asiasta edes puhutaan. Huolestuttavaa silti on, että asiasta joudutaan joka elokuu puhumaan samalla tavalla, asenteet liikenteessä eivät ole muuttuneet myönteiseen suuntaan vaan pikemminkin tuntuu, että tieraivon eri muodot vain lisääntyvät. Suomalainen liikennekulttuuri on surkea, ja sen toteamiseksi riittää vierailu Tukholmaan, joka on Helsinkiä suurempi kaupunki tai Tallinnaan, joka on Helsinkiä pienempi. Lieneekin selvää, ettei asia pelkällä puheella ja valistuksen yrittämisellä muutu. Täytyy yrittää puuttua niihin syihin, joiden takia oma ja koulutietään käyvän ekaluokkalaisen henki eivät tunnu saavan ihmistä tolkkuihinsa.

* * *

Täytyy aloittaa itsestä. Olen ns. kärsimätön jalankulkija ja pyöräilijä. En liiku nopeasti, eikä minulla ole yleensä minnekään kiire. Silti huomaan ärtyväni toistuvasti siitä, että muut väylillä liikkuvat eivät toisaalta seuraa muitten liikkumista eivätkä varsinkaan ota muiden liikkujien tarpeita millään lailla huomioon. Osa ihmisistä ei yksinkertaisesti piittaa muista ollenkaan, vain oma oleminen, ome asia on merkitsevä. Pyörätiellä kännykkäänsä räpläävä ympäristölle sokea ja kuuro ihminen on vaarallinen sekä itselleen että minulle pyöräilijänä. Tältä osin ärtymys on mielestäni reaktiona perusteltu, vaikka ehkä turhan vahva. Kun edes pyörän kellon huomaavainen soittaminen ei synnytä mitään reaktiota, käyttämäni jupinasana "tönkkösuolattu" lienee silti jotenkin perusteltu.

Jokainen Japanissa käynyt tietää, että miljoonat ihmiset oppivat kyllä liikkumaan toisensa huomioon ottaen. Japanilaiset eivät halua vahingossakaan koskea vierasta ihmistä (paitsi ruuhkajunassa, jossa kaikki joutuvat koskettamaan kaikkia muita), joten liikenne sujuu jalkakäytävillä ihmisten valtavasta määrästä huolimatta ongelmitta. Suomessa kaikki on toisin. Olemme geneettisesti edelleen metsässä yksin eläviä kaksijalkaisia, joille muiden liikkujien havaitseminen ja huomioon ottaminen lähentelee henkilökohtaista loukkausta. Pakkoko sen oli tähän tulla juuri kun minä olen liikkeellä. Pysyisi poissa tieltä, joutava!

Tieraivon eri ilmenemismuotoihin voi siis olla perusteensa, vaikka usein kiistanalaisia tietenkin. Liukuportaiden juurelle jumittuneen tyttöporukan näkökulmasta portaita tarvitseva on tietenkin ärsyttävä häirikkö, jonka pyynnölle väistyä voi nostaa keskaria ja haistatella perään. Raivon aiheet eivät aina ole yksiselitteisiä ja usein syytä on niin raivostujassa kuin raivon kohteessakin. Olennaista on se välinpitämättömyys, jolla muiden tarpeisiin suhtaudumme ja se raivon määrä, joka meistä löytyy, kun asiat eivät mene kuten itse haluaisimme niiden menevän. Raivoajien suuri enemmistö koostuu aikuisista, ei pikkulapsista tai murrosikäisistä.

* * *

Huomaavaisuus on vanhanaikainen käsite. Modernin saalistusyhteiskunnan eetos ei ole huomaavaisuus vaan itsekkyys, ahne kiire päästä kahmimaan itselle sekin, mikä voisi olla jaettavissa. Pääosa tieraivostakin mennee tämän itsekkyyden eetoksen piikkiin. Ylinopeutta kaahaavalla autoilijalla ei todennäköisesti ole kiire hyväntekeväisyyteen vaan oman edun varmistamiseen. Silloin jää ekaluokkalaisen turvallisuus helposti toissijaiseksi. Samasta ilmiöstä, vaikka ei välttämättä suoranaisesti rahasta, on kysymys parin tonnin polkupyörällä kiitävässä trikoojannussa, jonka maailmaan ei mahdu muuta kuin oma nopeus, oma ylivertainen kunto ja nynnyille näyttäminen.

Jo valmiiksi huonon huomaavaisuuskulttuurin seurauksia pahentaa järkyttävät mittasuhteet saavuttanut laiteriippuvuus. Handsfree on nykyään huono vitsi, autoilijoilla on käsi ja kännykkä korvalla koko ajan ja ehkä vielä läppäri siinä sylissä tärkeiden asioiden hoitamiseksi jo ajon aikana. Täytyyhän ne tilit päivittää, jos vaikka joku jossain on sanonut jotain. Pyöräilevät pokémonistit saattavat talven tullen hävitä, mutta nyt niitä täytyy aktiivisesti varoa, oli jalankulkija tai kanssapyöräilijä. Kun huomio on somessa, huomio ei ole liikenteessä eikä muitten ihmisten huomaamisessa. Olisin taipuvainen kieltämään minkä tahansa liikennevälineen ajajalta mobiililaitteet kokonaan, ajokiellon ja tuntuvien sakkojen uhalla.

Iso kysymys tietenkin on, miksi emme halua tai välitä olla huomaavaisia. Miksi meistä on tullut itsekkäitä paskiaisia niin liikenteessä kuin muutenkin? Miksi arvot ovat kääntyneet sillä lailla päälaelleen, että kohteliaisuus ja huomaavaisuus ovat noloja juttuja, röyhkeys ja itsekkyys hyveitä? Voiko ihmisen käytös muuttua vain siksi, että isoiset näyttävät niin huonoa esimerkkiä vuosikymmenestä toiseen? Olemmeko jo sisäistäneet wahlroosilaisen osakkeenomistajan itsekkään moraalimaailmaan? Kaipaamme silti edelleen muiden hyväksyntää, rakkautta ja omaa mielihyvää. Eikö niitä enää saa muuten kuin olemassa raivoavan itsekäs? Vai juuri olemalla raivoavan itsekkäitäkö olemmekin niin hajalla ja tyytymättömiä?