Kirjallisuuden yliopisto?

Runoilija Kari Saviniemi vetää Keravalla Leino-akatemiaa, joka ei kuitenkaan ole oikea yliopisto. Saviniemi kuitenkin haluaisi, että Suomessa olisi myös kirjallisuusyliopisto (Sanojen sisällä ratsastaa toivo : Kirjailijakoulutuksesta - Daimon 2105). Hänen mielestään ei riitä, että kirjoittamista voi opiskella Helsingin, Jyväskylän ja Turun yliopistoissa. Meillä on Sibelius-Akatemia musiikille, meillä on Kuvataideakatemia kuvataiteille ja meillä on Teatterikorkeakoulu teatteritaiteelle. Mutta miksi siis vain nämä kolme, jotka nykyään on lyöty yhden katon alle otsikolla "Taideyliopisto"?

Kysymykseen on yllättävän vaikea vastata, vaikka saisi vastata vain itselleen. Yritän kuitenkin, sillä mielestäni asia on pienen pohdiskelun arvoinen hyvinkin. Ajattelen ääneen täysin ulkopuolisena ja korkeintaan uteliaana amatöörinä, sillä hiukankaan lähempää olen seurannut vain Sibelius-Akatemian vaiheita ja nykyistä toimintaa.Itse asiassa kirjallisuus ei ole ainoa taidemuoto, jota ei ole kunnioitettu omalla korkeakoululla. Elokuvataide on myös saanut tulla toimeen ilman akateemista opetusta tarjoavaa omaa oppilaitosta. En myöskään pysty arvioimaan, kuinka hyvin olemassaolevat laitokset hoitavat oman tonttinsa erityiskysymyksiä kuten valokuva- tai tanssitaidetta. Toivottavasti riittävän hyvin.

Elokuvan kohdalla voi arvella, että se on jäänyt akatemiatta silkkaa nuoruuttaan. Voisi silti kuvitella, että moderni "elokuva- ja mediataide" monine dynaamisine osa-alueineen vaatii piankin korkeakoulutasoista koulutusta. Keskityn tässä kuitenkin pohtimaan kirjallisuutta, jonka historia on yleisesti pitkä ja myös pienen kielialueen osalta niin pitkä, että akatemiatta jäämiseen täytynee olla hyviä tai ainakin "hyviä" syitä. Mitä ne ovat, siihen en osaa vastata, mutta ehkä joku tämän tekstin lukija osaa auttaa. Minä katson vain tätä päivää.

* * *

Tarvitsevatko kaunokirjailijat ja tietokirjoittajat korkeakoulutasoista opetusta ja olisiko omalla oppilaitoksella tarjottavanaan sellaista lisäarvoa, jonka takia asian eteen kannattaisi jotain tehdäkin? Saviniemen Leino-akatemialla ei ole edes verkkosivuja, mistä päätellen sen toiminta on suppeaa ja ehkä vähän kotikutoistakin. En muista koskaan törmänneeni kirjailijaan, joka olisi lyönyt nyrkkiä pöytään ja vaatinut kirjallisuusyliopiston perustamista. Ehkä Kari Saviniemi on yksinäinen susi, jonka neljännesvuosisataiselle kouluttajakokemukselle ei anneta sille kuuluvaa arvoa?

On ilmeistä, että kirjoittamista taiteellisen osaamisen lajina ei pidetä sillä lailla erityisenä kuin pidetään säveltämistä, nuottien hallitsemista, siveltimien ja värien tai perspektiivin hallintaa, puheilmaisua ja plastista liikkumista. On kuitenkin vaikea mennä väittämään, että kuka tahansa osaa opettamattakin kirjoittaa. Niinhän asia ei ole, hyvät kirjoittajat ovat yhtä harvassa kuin hyvät säveltäjät ja kuvataiteilijat. Kirjoittamisen aloittamisen kynnys on ehkä alhaisempi kuin muissa taiteissa, mutta tuskin se polku taiteilijaksi sen helpompi on.

Kirjoittamisen taiteellisuuden arvioinnissa on väistämättä mukana myös se tosiasia, että fiktion kirjoittaminen ei ole ihan sama asia kuin kirjoittaa hyvin ei-fiktiivisesti. Jotkut osaamisen alueet ovat yhteisiä, mutta eivät suinkaan kaikki. Todennäköisesti osa kaunokirjailijoista on ainakin hiljaa itsekseen sitä mieltä, ettei tietokirjoittajia pitäisi ottaa kirjallisuustaiteen käsitteen piiriin yhtään sen enempää kuin valokuvia näppäilevä amatööri on valokuvataiteilija, vaikka sattuisi saamaan kuvansa lehden järjestämän kilpailun voittajien joukkoon.

* * *

Suomessa taitaa elää vahvana yksinään omassa maailmassaan hienoa kirjallisuutta luovan yksilön ideaali. Jos hyväksi kirjailijaksi voisi tulla kirjallisuusyliopiston loppututkinnon suorittamalla, haalenisiko kirjailijoiden usein nauttima yksinäisen, mutta nerokkaan suden mielikuva liian tavanomaiseksi? Kykynsä jo näyttäneet kirjailijat eivät tietenkään millekään akatemialla lämpene, eihän sellaista ollut silloinkaan, kun he olivat aloittelevia ja ehkä vähän hapuileviakin ihmisenalkuja. Eipä tullut silloinkaan kukaan tarjoamaan yliopistotasoista opetusta joten miksi nytkään?

Ehkä onkin niin, että kirjallisuusyliopiston perään haikailevat vain ne, joiden mielestä luonnonmenetelmällä ei synny tarpeeksi tai oikeanlaisia kirjailijoita. Tai sitten oman yliopiston kaipuu kumpuaa halusta päästä sellaiseen opettamaan muita. Tarkemmin ajatellen juuri tämä opettamisen halu saattaakin olla vahvempi kuin halu tulla opetetuksi. Totta kai useimmat aloittelevat kirjoittajat kohtaavat hetkiä, jolloin kaipaisi jonkun kokeneemman neuvoa ja tukea. Saisiko sellaista kirjallisuusyliopistosta, onkin toinen asia.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: suurin osa suomalaisista tietokirjoittajista kaipaisi kyllä tukiopetusta niin suomen kielen oikeinkirjoituksessa kuin kielen rikkauden viljelyssäkin. Erityisesti opetukseen pitäisi laittaa toimittajat ja sellaiseksi haluavat. Koko ajan lisääntyvä tietokirjoittajien joukko on taidollisesti hyvin kirjavaa, eivätkä monet edes tajua olevansa ehkä aiheen, mutta eivät kirjoittamisen ammattilaisia. Heille kirjoittamisen opetuksesta voisi olla paljonkin hyötyä. Kokonaan eri asia on, tarvitaanko siihen korkeakoulutasoista laitosta. Ehkä olemme ja pysymme ilman kirjallisuuden akatemiaa, koska riittävää kysyntää ei ole eikä tule.Hengittäkää siis syvään ja rauhallisesti.