Huumoria musiikilla

Koko uransa ajan myös musiikkia satiirin ja naurun välineenä käyttänyt Frank Zappa nimesi yhden albuminsa ja konserttivideonsa kysyvästi Does Humor Belong In Music? Zappan vastaus oli tietenkin myönteinen, sillä hänen näkemyksensä mukaan vakava ja huvittava olivat saman asian kaksi puolta. Kuulijan tehtäväksi jää huvittua tai vakavoitua, Zappa tarjosi vain aineistoa ja mahdollisuuksia.

Kun tässä pohdin huumorin roolia musiikissa, en ollenkaan tarkoita sanoilla leikkimistä, se on ihan eri asia. Viittaan siihen perinteeseen, jota jo Wolfgang Amadé Mozart harrasti parodioimalla epävireisesti soittavia kylämuusikoita divertimentossaan Ein musikalischer Spaß kahdelle käyrätorvelle ja jousikvartetille (KV522 vuodelta 1787). Tai näin ainakin nykypäivän kuulija sävellyksen tahalliset epävireisyydet ja kömpelyydet tulkitsee - Mozart itse ei jättänyt jälkeensä selityksiä, ellei teoksen nimeä halua sellaisena pitää.

Musiikin kyky huvittaa kuulijaa on tietenkin melkoisessa määrin kulttuurisidonnainen ilmiö. Jonkun Spike Jonesin tapa rääkätä taidemusiikin klassikoita naurattaa - mahdollisesti - vain sitä, joka tuntee alkuperäiset sävellykset ja tietää, kuinka ne normaalisti esitetään. En epäile, etteivätkö jonkun balilaisen pikkukylän asukkaat voisi pitää Spike Jonesia hauskana kuunneltavana, mutta ilman länsieurooppalaisen taidemusiikin jonkinasteista tuntemista useimmat huvittaviksi tarkoitetut asiat tuskin avautuvat ainakaan tarkoitetulla tavalla (hälytorvi on tietenkin universaali ilmiö).

* * *

Taidemusiikin säveltäjille musiikillinen vitsailu ei ole koskaan ollut erityinen myyntivaltti. Kirkoille palveluksiaan myyvän säveltäjän ei ole koskaan kannattanut olettaa, että hyväkään musiikillinen hupailu tuottaisi jatkotilauksia. Perinteinen hovimusiikki on sekin palvellut tanssin, ei nauramisen kotijumalia. Naurua varten palkattiin narri, ei säveltäjää. Olivat säveltäjämme yksityiselämässään minkälaisia veijareita tahansa, sävellystilaukset hoidettiin kieli keskellä suuta. Romantiikan ajan estetiikassakaan ei huumori varsinaisesti kukkinut. Sankarillisesti kärsivän sielun väräjöinti toki sai usein hahmon, joka voi toisena aikakautena toimia loputtoman hilpeyden lähteenä, jota esimerkiksi tanskalais-yhdysvaltalainen pianisti ja koomikko Victor Borge urallaan perusteellisesti hyödynsi.

Koska tämä kirjoitus ei ole humoristisen musiikin historiikki eikä esittely, hyppään johdattelevilta aasinsilloilta suoraan siihen huvittavuuden Tonavaan, jonka on saanut tulvimaan espoolais-akateeminen torvisoittokunta Retuperän WBK. Se on jo vuodesta 1933 lähtien koetellut kuulijoidensa huumorintajun rajoja vaihtelevalla menestyksellä. RWBK:n tyylilajina on "uudempi ranskalainen torvimusiikki" eli perinteisellä torviseitsikolla ja lyömäsoittimilla synnytetty musiikillinen sillisalaatti. Tosikoille selitettynä RWBK:n loistavat muusikot soittavat tahallaan vähän väärin tahallaan toisiinsa yhdisteltyjä musiikillisia aiheita tahallisen humoristisin verbaalisin lisin.

Lankesin Retuperän synnyttämään loveen jo vuosikymmeniä sitten, vaikka en teekkari ole koskaan ollutkaan. En koskaan kyllästy kuuntelemaan RWBK:n räminää ja suloista nuotinvierestä soittamista, koska tarjolla on aina sitä, mikä minua musiikissa kaikkein eniten huvittaa eli odottamattomia yllätyksiä. Kun Carmenin toreadorin uhkea marssi vaihtuu täysin saumattomasti tip-tap -joululauluksi, ollaan asian ytimessä. Huumori syntyy yllätyksestä, jonka "ylhäisen" ja "alhaisen" äkillinen liitto synnyttää. Se on kaiken komedian luuydintä.

* * *

Retuperän huumori nojautuu toisaalta perinteisten torvisoittokuntien luontaiseen humoristisuuteen (kokoonpanossa on myös tuuba tätä varmistamassa) ja toisaalta ikivanhan potpuri- eli sikermätekniikan tarjoamiin rajattomiin mahdollisuuksiin. Kolmas elementti eli teekkarihuumori on vain kuorrutusta, joka saa soittokunnan levyjen säveltäjä- ja kappalelistoja selailevan hyvälle tuulelle. Ilman niitäkin pärjättäisiin, jos jostain syystä olisi pakko. Onneksi ei ole ollut.

Kovin yleisen harhakäsityksen mukaan kuka tahansa osaa soittaa väärin. RWBK:n kaikki muusikot ovat täysiverisiä ammattilaisia, jotka joutuvat harjoittelemaan tosissaan, jotta se väärinsoitto kuulostaa hauskalta. Siinäkin tarvitaan tarkkaa ajoitusta, oikeita vääriä intervalleja sekä kykyä tarvittaessa salamannopeasti tuottaa myös täsmälleen säveltäjän tarkoituksen mukaisia nuotteja kuulijoiden hämmästykseksi. Olen aina kadehtinut retuperäläisten taitavuutta, joka näyttää onneksi olevan perinnöllistä.

RWBK julkaisee levyjä harvakseltaan (1966, 1968, 1972, 1973, 1983, 1985,  1993, 1997, 2003, 2011 ja 2016), mikä johtunee teekkarivuosikertojen luontaisista eroista. Olennaista kuitenkin on, että avasi minkä musiikillisen pullon tahansa, tavara on tasalaatuista ja aina antoisaa. Siksi odotan malttamattomana uunituoreen albumin Kuin äänilevyltä korkkaamista, sillä levy sisältää mm. Mozartin klarinettikonserton ("Moniläpiökonsertto"), josta olen kuullut ihastuttavasti vielä pidemmän konserttiversion vuodelta 2011. Olen varma, että Mozart itse olisi hekotellut tälle tulkinnalle päätään nyökytellen.