Anarkistiantropologi

Yhdysvaltalainen antropologi, anarkisti ja yhteiskunnallinen aktivisti David Graeber (1961–2020) oli monen radikaalin ja perinteistä ajattelua ravistelevan näkemyksen kannattaja ja myös rakentaja. Olen arvioinut hänen ainoan suomennetun teoksensa Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia (Teos 2022, kirjoitettu yhdessä David Wengrowin kanssa) hyvin myönteisesti. Tämä tuore kirja Perimmäinen salattu totuus maailmasta (Teos 2025, suomennos Anna Tuomikoski) on klikkiotsikostaan huolimatta Graeberin vanhemmasta tuotannosta koottu antologia, ei mikään aidosti tuore uutuus. Eikä se todellakaan tarjoa maailmastamme sen paremmin perimmäistä kuin salattuakaan totuutta, otsikko on rakennettu pelkästään painostamaan utelias ihminen tarttumaan kirjaan.

Itse suosittelisin kyllä aloittamaan tuolla kirjalla Alussa oli..., joka on koostaan huolimatta sisäisesti koherentti kirja. Samaa ei voi sanoa käsillä olevasta kirjasta, joka pyrkii tarjoamaan suomenkieliselle lukijalle näytteitä niistä aihepiireistä, joiden parissa Graeber viihtyi ja joista hänellä oli jotain sanottavaa. Tarkoitus on varmasti ollut hyvä, mutta Graeberin kameleonttimaisen monipuolisuuden takia lukija joutuu kohtaamaan niin kirjavan tekstikokoelman, että ainakin itse jäin kirjan jälkeen miettimään, mitä kirjasta oikeastaan jäi mieleen. Sen muistan, että heti tekstien lukemisen jälkeen ajatuksia oli, mutta uusi teksti maalasi aina itsensä aiemman päälle niin, etten kyennyt palauttamaan edes mieleen, mitä ylipäätään käsitteli.

Monille teksteille on annettu tavanomaisuutta kartteleva nimi, joista osa on nasevia ja aika havainnollisiakin, osan ymmärtää vasta lukemisen jälkeen. Edellisistä esimerkkeinä Rikkaat maksakoot, Raiskauskulttuurin tuhovoima ja Hoivaavan luokan kapina. Vaikeammin avautuvia puolestaan Altruistien armeija, Mitä itua tässä on jos kaikki kiva kielletään? ja Vihasta on tullut politiikassa tabu. Kirjoituksista monet ovat 2000-luvun alusta, joten ne on kirjoitettu ennen sosiaalisen median yleistymistä. Joidenkin tekstien ikää voi olla huomaamatta ja harmittelematta samalla, ettemme voi saada Graeberin tuoretta näkemystä samalta ajalta. Tämä ongelma on tietysti kaikissa jonkun elämäntyötä esittelevissä tekstiantologioissa. Ymmärrän tämän kirjan kohdalla myös sen luonteen eräänlaisena surutyönä: kirjan on koonnut Nika Dubrovsky, jonka kanssa Graener avioitui vain vuotta ennen kuolemaansa. 

* * *

Kun en voi millään keinolla esitellä kaikkia kirjasta löytyviä teemoja järkevällä tavalla, nostan esiin joitakin piirteitä, joita vain aiemman suomennoksen lukenut ei välttämättä osaisi yhdistää David Graeberin persoonaan. Ainakin itselleni oli yllätys, että hän oli aatteellinen anarkisti (ei tietenkään mikään stereotyyppinen irvikuva pommeja kuninkaiden saattueisiin viskelevästä riehujasta), jolle oli tärkeää vapauden säilyttäminen jonkinlaisen ulkopuolisuuden ja riippumattomuuden kautta. Graeber toimi aktiivisesti varsinkin vuoden 2011 liikkeessä Occupy Wall Street, joka ehti häiritä kaikkien maailman kapitalistien yöunia ainakin jonkin aikaa. Hänen keksimäkseen on usein väitetty ilmaisua "We are the 99 percent", mutta hän ei itse pitänyt asiaa yhden ihmisen keksimänä, vaan yhteisen toiminnan johdonmukaisena ilmauksena.

Graeberin kuvaaminen vain antropologina antaa hänestä ehdottomasti väärän kuvan, kyllä hän oli selkeästi aktivisti, vaikka varsinainen ammatillinen ydin oli antropologian puolella. Olisi täysin perusteltavaa kutsua häntä myös yhteiskunnalliseksi taloustieteilijäksi, feministiksi tai kulttuuripoliitikoksi. Jos Graeberia haluaisi kuvailla oikein kuluneella ilmaisulla, hän olisi ilman muuta "renessanssi-ihminen", jolle mikään aihe ei ollut niin vieras, ettei siitä voisi innostua. Tämä sympaattinen mielen avaruus saattoi olla myös syynä siihen, ettei hän ehtinyt tai halunnut keskittyä yhden tai kahden ison asian piiriin. Myös tämä antologia kuvaa eräänlaista keskittymisen puuttumista tai välttelyä. Sen aisti jo kirjasta Alussa oli..., joka ei malta useinkaan pysähtyä syventymään, koska on pakko jo nousta ja kiirehtiä seuraavan kiinnostavan aiheen kimppuun.

Graeber kirjoitti paljon akateemisen maailman ulkopuolisia tekstejä, eikä selvästikään pitänyt sovinnaista tyytymistä yhteen tyylilajiin itselleen mielekkäänä. Hyvä esimerkki on Guardianissa 5.11.2017 julkaistu kolumni Raiskauskulttuurin tuhovoima, joka yhdistää yleisen huomion maailmasta, jossa "liikemiehet, poliitikot, viranomaiset ja investointipankkiiri raiskaavat tai yrittävät raiskata hotellityöntekijöitä kaiken aikaa" (s. 195) oman äitinsä tarinaan. Äiti oli lupaava näyttelijä, eräänlainen ihmelapsi, joka kuitenkin lopetti uransa. Vasta aikuisena ja äitinsä käyttämän ilmaisun "sohvaroolitus" jälkeen Graeber tajusi äitinsä lopettaneen uransa, koska ei ollut valmis alistumaan tuottajien seksuaaliseen pakottamiseen. #Metoo oli vasta kaukana edessäpäin.

* * *

Minuun teki suuren vaikutuksen kirjoitus "Kulttuuri syntyy luovasta torjunnasta" vuodelta 2013. Sen taustalla ovat Graeberin kokemus antropologina Madagaskarilla. Näkemys, jonka mukaan kulttuurien kehittymissä on uuden omaksumisen lisäksi keskeisen tärkeää se, mitä kaikkea ei haluta omaksua, vaan torjutaan tietoisesti. Esimerkkinä on malagassien huonosti tunnettu historia (tuoreimpien tutkimusten mukaan malagassit polveutuvat Borneosta ja muualta Indonesiasta peräisin olevista naisten ryhmistä) ja kulttuuri, jolle on tyypillistä patriarkaalisen, herooisen kulttuurin tietoinen torjunta. Reaktio välttää jopa kauan muuttamalla vältellä epämukavia kulttuuripiirteitä selittää yleisellä tasolla sen, en suhteellisen lähellekin maantieteellisesti toisiaan olevat yhteisöt ovat päätyneet täysin vastakkaisiin ratkaisuihin esimerkiksi yhteisön päätöksentekoa koskevissa kysymyksissä. Tätä on käsitelty laajasti kirjassa Alussa oli ...

Toinen itseäni hätkähdyttänyt ajatus löytyy kirjoituksesta "Kuvittelukyvyn katvealueet", jossa Graeber pohtii mm. näkemystään siitä, että alistetut ryhmät joutuvat aina ymmärtämään alistajiaan paljon paremmin kuin alistajat alistettujaan. Patriarkaatin hallitsemissa yhteiskunnissa miehillä ei ole koskaan tarvetta edes yrittää ymmärtää naisten ajattelua, vaan asian voi kuitata vitsailemalla naisten käsittämättömyydellä (hyvä suomalainen esimerkki on Pertti "Spede" Pasasen harrastama "naisen logiikan" pilkkaaminen miehisen naureskelun tuottamiseksi). Täsmälleen samanlainen tilanne on aina ollut valkoisten ja mustien välisissä alistussuhteissa. "Rotuerottelun aikaan valkoisissa perheissä palvelijoina toimineet mustat toimivat informantteina ja jakoivat mustalle yhteisölle tietoa - kertomuksia, faktoja, psykoanalyyttisiä tulkintoja valkoisesta 'Toisesta'" (bell hooks, s. 174).

David Graeber ei koskaan tyytynyt vakiintuneisiin itsestäänselvyyksiin, jos joutui ilmiöitä ja selityksiä puntaroidessaan toteamaan, että perustelut eivät ole kestäviä, vaan ovat joko harkittua propagandaa tai huonosti tehdystä tutkimuksesta johdettuja löysiä ja tarkoituksenmukaisia tulkintoja. Erinomainen esimerkki Graeberin lähestymistavasta on antologian aloittava kirjoitus "Mitään länttä ei ole koskaan ollutkaan" (2007), joka osoittaa ilmaisun "länsimainen perinne" olevan lähinnä ideologinen iskulause, ei vakavasti otettava historiallinen tosiasia. Sen luettuaan lukija harmittelee, ettei Graeber ole enää joukossamme analysoimassa esimerkiksi sotaa Ukrainassa tai Yhdysvaltain kiihtyvää luisumista muodollisesta demokratiasta fasistiseen vallankäyttöön Donald Trump keulakuvanaan.

 

Mainettaan parempi Polva

Liki maanisen kirjoitus- ja julkaisutahdin omaksunut Juha Hurme yllättää lukijansa kirjallaan Suomen nuijituin nainen : Anni Polvan elämä ja teokset (Teos 2025). Laittaisin alaotsikon määreet kyllä toiseen järjestykseen, sillä vaikka Anni Polvianderin elämän keskeiset tapahtumat tulevat kerrotuiksi, pääpaino on ehdottomasti niissä kirjoista, joiden takia kirjailija kuvasi itseään Suomen nuijituimmaksi. Hurmeen kirja ei ole perinteinen taiteilijaelämäkerta, eikä kohdehenkilökään ole ollenkaan ennakkoluulojen kaltainen, joutuu lukija nopeasti myöntämään. Kirjaa on helppo lukea, vaikka jonkinlaista putkessa juoksemisen tuntua ei täysin voi välttää. Syy on ehkä enemmän kohteena olevassa kirjailijassa kuin kirjurissa, joka on halunnut ottaa Anni Polvan sellaisena kuin tämä oli. Kyllä sitä kiinnostavuuttakin riittää, vaikkei Hurme sentään jokaista Polvan julkaisemaa kirjaa erittele, monia kuitenkin.

Jouduin jo ennen kirjan kansien avaamista toteamaan, että vaikka tunnen kirjastonhoitajana kohtalaisen hyvin Anni Polvaan ja kohtalontovereihinsa kohdistetun ns. "sivistyneistön" paniikinomaisen kieltämisen ja torjumisen historian, tajusin langenneeni nuijaa heilutelleiden propagandan aivopesemäksi. En usko lukeneeni eläessäni ainuttakaan Anni Polvan kirjaa, vaikka lukuisia muita naispuolisille lukijoille suunnattuja lastenkirjoja luinkin 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa runsaasti. Polvan Tiina-sarjan kirjat aloittivat vuonna 1956, joten en keksi mitään luontevaa selitystä sille, etten muista niitä lukeneeni, eikä itse asiassa vanhempi siskonikaan muista Polvaa lukeneensa. En toisaalta muista, että äitimme olisi ottanut asiaan mitään kantaa. Ei hän muutenkaan vahtinut lukemisiamme, vaikkei opettanut kirjaston käyttöä, vaan kävimme ostamassa alakerran Vainion kirjakaupasta halpoja lasten ja nuorten kirjoja.

Sen ymmärrän, etten ole koskaan ryhtynyt Anni Polvan aikuisille suunnattuja viihdekirjoja lukemaan. Pääkiinnostukseni kohdistui vahvemmin seikkailuhenkiseen fiktioon. Luulen myös Polvan kirjojen leimautuneen "naisten" kirjallisuudeksi. En sitä muista, mutta oletan. Joka tapauksessa luin Hurmeen kirjan täydellisen viattomana, ilman omakohtaista näkemystä Polvasta kirjailijana. Kävikin niin, että Hurme pääsi yllättämään melkoisesti, sillä näköjään minulla oli kuin olikin jokin piilotajuinen ennakkokäsitys "Anni Polvasta". Hän ei ollutkaan uskonnollisesti virittynyt, vanhoillinen ja elämänsä tylsyyttä kirjoittamalla paennut porvarisrouva, kuten ennakkokäsitykseni oletti. Pikemminkin jotain aivan muuta; huumorintajuinen, taitava kirjoittaja, joka oli kaiken lisäksi monitaitoinen perheenemäntä ja suorastaan pelottavan energinen itsensä kurssittaja, retkeilijä ja ties mitä muuta. Ennen muuta hän kirjoitti ja julkaisi paljon.

* * *

Kun en ole itse lukenut Polvaa, jätän hänen kirjojensa kommentoinnin Hurmeelle, joka on ainakin puoliksi pihkassa Anniinsa. Eikä mikään ihme, sillä Anni Polviander tuntuu olleen mitä kiinnostavin selviytyjä ja varteenotettava esimerkki jokaiselle kirjoittajalle, joka kirjansa kritiikkiä odottaessaan kokee helvetin tuskat ja kritiikin sitten kirpaistessa on vähällä syöstä itsensä kuolon omaksi. Anni P. näyttää suhtautuneen kritiikin julmaan ymmärtämättömyyteen tavattoman lunkisti. Ei masokistisesti nauttien, mutta viime kädessä huitaisemalla akateemisen nurinan omaan häpeän nurkkaansa. Anni Polvalla oli tähän myös varaa, sillä hänestä tuli valtavan suuren lukevan yleisön suosikki ja sen myötä ns. painosten kuningatar. Kun kirjat myyvät kolmesta neljään painosta (lukija tosin ihmettelee, eikö kustantaja koskaan oppinut ottamaan saman tien riittävän isoja painoksia, vai olivatko uudet painokset vain kustantajan ovela keino kiihottaa ihmisten mielikuvitusta; jo neljäs painos, eikä ihmisille mikään riitä!), kustantaja ei pelkästään hymyile tavatessa, vaan alkaa kohdella korvaamattomana.

Polva oli uskollinen Arvi A. Karistolle, joka suvaitsi aloittelevan kirjailijan teoksia kustantaa, ja suhde säilyi koko uran. Jos Karistoa vaivasi Polvan kirjojen jatkuva haukkuminen sosieteetin taholta. ei siitä ainakaan mitään tiedettyjä merkkejä ollut. Polvan kaltainen suosikki oli konkreettinen kultakimpale, sanoivat kriitikot miten rumasti tahansa. Ja kyllä nämä sanoivatkin. Hurme ei uhraa asialle kovin paljon palstatilaa, mutta sitaatit kertovat suuresta epäammattimaisuudesta, ennakkoluuloisuudesta ja vääristyneen ylimielisyyden tuottamasta sokeudesta, joka ei Polvan kohdalla onneksi johtanut mihinkään tragediaan. Tulin itse ajatelleeksi, että kun kriitikot haukkuivat ja kirjastotkin boikotoivat varsinkin aikuisille tarkoitettuja kirjoja pitkälle 1970-luvulle asti, kirjojen myynnille se teki vain hyvää. Katajainen kansa on aina innolla ostanut kirjoja, joita eliitti haukkuu ja pitää sopimattomina typeryyksiin taipuvaiselle kansalle. Ostointoa vain lisäsi se, ettei näitä kiellettyjä kirjoja voinut saada kirjastosta!

Tulin ajatelleeksi Kalle Päätaloa, joka Polvan tavoin kirjoitti käytännössä autofiktiota (Hurmeen todistuksen mukaan Polvan kirjojen "elämänmakuisuus" ja "uskottavat tilanteet" johtuivat siitä, että jokseenkin kaikki perustui omiin kokemuksiin) ja joka onnistui myymään paksumpia opuksiaan jopa hiukan enemmän kuin Polva (Päätalo noin 3,6 miljoonaa, Polva vähän alle 3), joutui myös kokemaan samantyyppistä "eliitti nyrpistelee, kansa rakastaa" -kohtelua. Kirjan edetessä käy ilmi, että kirjailijat tutustuivat myöhemmin toisiinsa ja kesämökitkään eivät kaukana toisistaan olleet. On siinä mahtanut hauskaa seurustella sen ainoan toisen vertaisen painosten kuninkaallisen kanssa. En tosin onnistunut löytämään tilastoa suomalaisista kirjailijoista, vain yksittäisistä kirjoista, mutta rohkenen arvioida, että Päätalo ja Polva ovat huipulla. Tosin lapsille suunnatun kirjallisuuden puolella puhutaan vielä paljon suuremmista luvuista. Mauri Kunnaksen kirjoja on myyty yli 10 miljoonaa.

* * *

Hurme toteaa, ettei edes Anni Polva onnistuut aina. Joskus kansa rankaisi, jos kirjailija yritti "uudistua" väärällä tavalla (huvittava on tarina vihaisesta lukijasta, joka ilmoitti, ettei osta seuraavaa kirjaa, jos ei siinä nainen pysty lopulta päättämään, kumman sulhasehdokkaista hän kelpuuttaa) ja Hurmeen mielestä jotkut opukset ovat yksinkertaisesti väsyneitä ja vailla uusia kuvioita (kyllä, Hurme on mitä ilmeisimmin lukenut Polvan koko tuotannon ja se on myös kiltisti listattu kirjan loppuun, vaikka sitä henkilöhakemistoa ei taaskaan ole). Epäonnistumisten vastapainona Hurme mainitsee useita teoksia, jotka hän nostaisi myös "vakavien" romaanien ryhmään hienoina onnistumisina. Nykypäivän arvioijalla lieneekin helpompi tehtävä suhtautua Anni Polvaan reilusti, koska kukaan ei enää kiiluvin silmin vahdi eliitin yhden ja ainoan sallitun hyvän maun mittaria (joka tietysti ennekin oli virtuaalinen ja epätosi). En itse tunne edelleenkään vakavaa pakkoa lukea Anni Polvaa, mutta silkasta uteliaisuudesta täytyy yrittää työntää johonkin väliin muutama esimerkki.

Huomasin miettiväni, miksi juuri Anni Polvianderista tuli niin suosittu. Hurme kertoo, että kirjailijanimeksi piti tulla "Polvia", mutta kirjapainon latoja luki sen "Polva". Tuo yksi kirjain tuskin ratkaisi asiaa, vaikka Polvaan tottuneesta "Polvia" tuntuu tietenkin huvittavalta ja sen taivuttaminen olisi ollut lisännyt huvittavuutta. Anni Polviander ei saanut muodollista koulutusta (vaikka on kaiken muun ohessa saattanut kirjailijan kirjekurssinkin suorittaa), mutta hänellä oli mitä ilmeisimmin yksi mahtava apuväline eli loistavasti sekä yksityiskohtia että prosesseja hallinnut muisti. Koko elämänsä Polva ammensi lapsuutensa ja nuoruutensa muistoista, ja mitä ilmeisimmin muistinvaraisesti (vaikka saattoi hän olla myös vimmainen päiväkirjan pitäjä). Pelkkä hyvä muisti ei takaa hyvää kirjailijaa, mutta ilman hyvää muistia voi kirjoittaa korkeintaan tieteiskirjallisuutta. 

Sitäkin huomasin miettiväni, elääkö Polvaa halveksinut ja julkisesti nöyryyttänyt perinne edelleen muuallakin kuin anonyymissä someviestinnässä? Esiintyykö edelleen kaunaista ja perusteetonta julkista mollaamista? Ainakin muistan taannoisesta pojille suunnatusta seksivalistuskirjasta (https://heikinvaraventtiili.blogspot.com/2025/03/seksista-selkokielella.html), kuinka lapsiasiainvaltuutettu piti kirjaa lapsille "sopimattomana", vaikka ei ollut kirjaa lukenut eikä kukaan edes yrittänyt sitä lapsille tarjota, se oli suunnattu murrosikäisille. Pahoin pelkään, että "poliittisesti korrektin vittuilun takana on myös tänä päivänä samaa kaunaista, tylsämielistä elitismiä, jolla Anni Polva yritettiin laittaa ruotuun eli lopettamaan suosittujen kirjojensa kirjoittaminen. Siksi on hyvä, että Juha Hurme nostaa Anni Polvan unohduksesta ja antaa tälle arvostuksen, jonka kirjailija ehdottomasti ansaitsee. Sanon näin kirjastonhoitajana, vaikka en itse ole Polvaani vielä lukenut. Hurmeen todistuksen perusteella hän kuuluu muistettaviin ja arvostettaviin. Rakkaus ja rakkauden kaipuu ovat ihmisen perustuntemuksia. Eikä maailmassa ole koskaan liikaa rohkeita ja hiukan rasavillejä lapsia - tai naisia.

  

 

 

PS. Ennen yllä olevan tekstin julkaisemista päätin lukea ainakin yhden Tiina-kirjan ja yhden aikuisille tarkoitetun viihdekirjan. Tiina ja Vihaan hameväkeä vahvistivat Hurmeen tulkintaa, että Polva oli asiansa osaa kirjailija, jonka vahvuutena on miljöön ja ihmisyhteisön sisäisen dynamiikan taitava kuvailu. Juonet eivät ole perin omaperäisiä, mutta tuossa aikuiskirjassa yllätyin siitä, miten monimutkaisen ja osittain yllätyksellisen sattumusten ketjun tuloksena Polva saattaa yhteen sairaanhoitaja Railan ja yrmeän talollisen Laurin. En kykene vertailemaan Polvaa muihin alan yrittäjiin, mutta ymmärrän oikein hyvin, miksi lukijat suhtautuivat hänen kirjoihinsa täysin toisin kuin nyrpeät ja elämää pelkäävät kriitikot.

Kun kaikki on myytävänä

Ei se ole Björn Wahlroosin tarkoitus tietenkään, mutta hänen jo kolmiosaiseksi kasvanut päiväkirjasarjansa tarjoaa harvinaisen ja käytännössä ainoan mahdollisuuden meille 99 %:lle saada tietää edes jotain siitä, millä tavalla suomalaissyntyinen, nykyään ruotsalaiseksi ryhtynyt suurkapitalisti elää voidakseen kasvattaa osakkeenomistajien (joihin hän itse kuuluu) omaisuutta ja samalla yhteiskunnallista valtaa. Ymmärrän kyllä niitäkin, joita Wahlroosin elämä ja teot eivät kiinnosta vähääkään. Vuosikymmenet kuluvat, mutta kapitalistin elämä on täsmälleen yhtä tylsää/kiinnostavaa kuin ennenkin. Maailma toki muuttuu ja suurkapitalistit muuttavat toimintaansa sen mukaisesti. Muutokset ovat kuitenkin yksityiskohdissa kuten kulisseissa ja näyttelijöissä, eivät näytelmän perusasetelmassa. Kirjan päähenkilö, pankkiiri, konserninjohtaja jne. Wahlroos tarjoilee lukijalle oman menestystarinansa, jossa maailman – tai ainakin Suomen ja Ruotsin – mahtavat liukuvat näkyviin ja taas katoavat, mutta taitava kapitalisti tekee onnistuneita kauppoja, välttää yhtä taitavasti tekemästä huonoja kauppoja (no, joskus harvoin tulos on jotain siltä väliltä) ja – hokkuspokkus – niin vaan se 1 % jatkaa valtansa ja rahakasansa kasvattamista.

Nurkkahuone : Eräänlaiset päiväkirjat 2001–2022 (Otava 2025) kattaa suomalaisen finanssimaailman eurokauden päättyen ilman selkeää yhteenvetoa vuoteen 2022, jolloin Wahlroos päätti jättää raskaimmat vastuunsa ja siirtyä "eläkkeelle" eli ottamaan vähän kevyemmin (kirjan perusteella ehkä ehtiäkseen vieläkin useammin lintujahtiin). Wahlroos antaa kuitenkin ymmärtää, että ainakin neljäs päiväkirja on vielä luvassa ja siinä hän keskittyy myös politiikkaan. En tiedä, ketkä tuota opusta varsinaisesti tarvitsevat, mutta oletettavasti Wahlroos jatkaa poliittisten ja ideologisten inhokkiensa rusikointia ja kavereidensa kehumista, kaikki luonnollisesti sillä ylimielisellä charmilla, joka koristaa kaikkea Björn Wahlroosin rikastumista seurannutta uutta elämää. Oikeastihan Wahlroosin ei tarvitsisi piitata vähääkään siitä, mitä me 99 % teemme tai ajattelemme, mutta jokin vetää upporikkaan kirjoittamaan kirjoja, joita myös rahvas saa lukea. Oletan, että taustalla on tarve saada arvostusta ja näkyvyyttä, jota ei koskaan ole liikaa sille, joka sisimmässään tietää olleensa paitsi häikäilemätön ja taitava myös onnekas.

Wahlroos myöntää esipuheessa kirjoittaneensa kirjaa pääosin yksin – ja sen voi valitettavasti myös lopputuloksesta päätellä. On toki mahdollista, että kustantaja Otavan kustannustoimittaja on tehnyt tekstille jotain myönteistä, mutta ainakaan kirjoittajan ajoittain horjuvaan suomen kieleen hän ei ole tohtinut puuttua (kirjaan on jäänyt myös selkeitä kirjoitusvirheitä luvattoman paljon, vaikka jotkut niistä ovatkin hupaisia). Lukija joutuu sietämään sinänsä pieniä, mutta aran kielikorvaa riipiviä ratkaisuja, kuten possessiivisuffiksin puuttumista ja subjektin monikon parina olevan verbin yksikköä. Kaikki nämä olisi kustantajan oikolukijan – jos sellainen on ollut käytettävissä – pitänyt löytää ja korjata, vaikka olisikin sitä mieltä, että kurssit voivat ihan oikeasti "tippua".

* * *

Björn Wahlroosin tapa kirjoittaa on ennallaan. Hän kirjoittaa sujuvasti, mutta valikoi tarkkaan, mistä puhuu ja mistä ei. Yksityiselämä kuuluu jälkimmäisiin, metsästysreissut ja muut 1 %:n kujeet ensimmäiseen. Wahlroos antaa silloin tällöin lukijan ymmärtää, ettei hänkään ole aivan täydellinen, joskus tulee vähäisiä arviointivirheitä, mutta koskaan ei mitään vakavaa. Wahlroos ei päiväkirjamerkintöjensä perusteella harrasta hyväntekeväisyyttä tai kulttuuria (ehkä ravut ja hienot juomat pois lukien), eikä varsinkaan seurustele ns. tavallisten ihmisten kanssa. Sen sijaan hän matkustaa, useimmiten lentämällä, koko ajan. Hänen hiilijalanjälkensä on huikea, mutta voimme olla varmoja siitä, ettei Wahlroos kanna siitä huonoa omaatuntoa. Kapitalistien keskinäinen kilpailu kaupoista ja nimityksistä toimii miesten henkilökohtaisten tapaamisten kautta. Sitä vaativat sekä rahanarvoisten tietojen salailun tarve että pelureiden keskinäinen epäluottamus, jonka tuottamaa riskiä voinee arvioida vain tuijottamalla silmistä silmiin.

Björn Wahlroosin maailma on tosiaan myös 2000-luvulla edelleen lähes täysin miesten maailma. Kuten ennenkin, Wahlroos varoo visusti kirjoittamasta riviä, joka voitaisiin tulkita naisia vähätteleväksi tai aliarvioivaksi. Yhden ainoan kerran hänen sanavalintaansa voi ainakin pahantahtoisesti tulkita sellaiseksi, kun hän toteaa Ruotsin valtiovarainministeri Magdalena Anderssonista, että "hän näytti melko tavalliselta tukholmalaistytöltä" (s. 359), mutta tämä mahdollinen lipsahdus liittyy Anderssonin kuvaamiseen piinkovaksi neuvottelijaksi, siis kunnon mieheksi. Alentuvia ilmauksia palvelevasta henkilökunnasta Wahlroos ei ole täysin osannut välttää, vaikka ilmaisu kuten "uskollinen vahtimestarimme" (s. 200) on tietenkin muodollisesti myönteinen. Yllättäen Wahlroosin varovaisuus ja pyrkimys esittää aina itsevarmaa ja coolia pettää kuitenkin Uruguayn reissulla (missä Wahlroos on hoitamassa PR-suhteita eukalyptussellua valmistavien tehtaidensa takia), jonka aikana hänen on pakko tavata entisestä Tupamaros-sissistä presidentiksi noussut José Mujica. Wahlroosin kommentit (s. 308–311) isännästään ovat niin halveksivia ja epäkunnioittavia, että tekstiä on vaikea tulkita muuten kuin isännän kuolleesta rengistään muille isännille sanomaksi varoitukseksi.

Oman kerroksensa väen Wahlroos jakaa mielestäni kolmeen tai neljään ryhmään. On nimeämättömiä toheloita, joiden kaltaisten kanssa Wahlroos ei halua aikaansa tuhlata ja paljon sinänsä ei-kiinnostavia, mutta asioiden ymmärtämisen kannalta pakolla nimettäviä (usein poliitikkoja ja virkamiehiä, joista hyvin harvoja Wahlroos arvostaa ja useita selvästi inhoaa sydämensä pohjasta). Onneksi kustantaja tai kirjoittaja on päättänyt, että kirjassa täytyy sentään henkilöhakemisto olla, että itse kukin voi tarkistaa, "mitä se Wahlroos minusta sanoo".) Kolmannen, selkeästi tärkeän ryhmän muodostavat "ystävät", joissa on sekä arvostettuja kilpailijoita että niitä, joita me 99 %:kin kutsuisimme ystäviksi. Epiteetin "ystäväni" saaneista Wahlroosilla ei ole mitään kielteiseen vivahtavaakaan sanottavaa. Vielä tärkeämpiä ovat lähimmät työtoverit (anteeksi, sehän on vain sanontatapa), joista useimmat Wahlroos on henkilökohtaisesti valinnut, nostanut ja tavoilleen opettanut. Näistä tärkein näyttäisi olevan Kari "Kuki" Stadigh, Wahlroosin perintöprinssi ja oikea käsi. Stadigh saa muutaman kerran jopa kunnian olla Wahlroosiakin kaukonäköisempi.

* * *

Kun Björn Wahlroos on aika tasan kolme vuotta itseäni nuorempi, en välttämättä teitittelisi, jos niin epätodennäköinen asia kuin kahden erimerkkisen maailman kohtaaminen sattuisi. Olisin tietenkin Wahlroosille sitä Mujican jengiä, mutta voisin silti kysyä joistakin asioista, joita Wahlroos ei selvästikään halua pohtia ääneen. Yksi liittyy valtioiden rooliin 1 %:n mieleisessä maailmassa. Wahlroos vastustaa tunnetusti kaikkea valtion taholta tulevaa säätelyä, joten on hiukan yllättävää, että hän opastaa valtiovarainministeri Jyrki Kataista vuoden 2008 finanssikriisin tuiverruksessa seuraavasti: "Vaikka vastustankin periaatteessa kaikkia valtion tukia, pelkään, että tässä tilanteessa ei ole muuta ratkaisua." (s. 255) Eli jopa Wahlroosille on periaatteita ja "periaatteita", joista poiketaan, kun vapaan kapitalismin laiva uhkaa mennä nokka edellä pohjaan. Vaikka valtiot ja niiden edustajat saavat Wahlroosin kirjassa toistuvasti satikutia, valtiollista sosialismin pelastavaa kättä ei käy kokonaan kiistäminen.

Siitäkin kuulisin lisää, uskooko Wahlroos aidosti, että kapitalistit voisivat paremmin, jos sekä ammattiyhdistysliike (Wahlroos puhuu ay-liikkeen "hirmuvallasta" sivulla 372) että EK:n diletanttikerho (Wahlroosin oma määritelmä) katoaisivat maailmasta ja kaikesta neuvoteltaisiin vain paikallisesti. Olisiko Euroopassa minkäänlaista taloudellista vakautta, jos eläisimme ruoskaansa heiluttavien patruunoiden ja massoista eristäytyneiden pääoman hallitsijoiden armoilla? Myös Wahlroosin omaisuus on syntynyt sen ansiosta, että Euroopassa on ay-liikkeen taistelun ansiosta lisääntynyt niiden ihmisten määrä, jotka voivat kuluttaa kapitalistien tuottamia maksullisia palveluita. Eihän nälkäorja hanki henkivakuutusta tai vinguta korttiaan elintarvikejätin kassalla. Kaikki kapitalistien rahat ovat kuitenkin peräisin 99 %:n työstä, vaikka niiden jakautuminen kapitalistien kesken riippuu tietysti Wahlroosin kaltaisten kykyjen määrästä ja sijoittumisesta.

Omissa päiväkirjoissaan Björn Wahlroos on selkeästi sekä itseensä tyytyväinen että onnellinen kuuluessaan 1 %:n kerhoon. Hänellä on tietoa, taitoa ja valtaa kasvattaa omaa ja lapsilleen kanavoimaansa omaisuutta edelleen. Hän viihtyy silmin nähden maailmassa, jossa rahaa ei tarvitse arjessa ajatella. Mutta sitä emme tiedä, kokeeko hän rahasta riippumattomia elämyksiä luonnon keskellä (ei, en tarkoita lintujahteja, vaan kävelemistä kartanonpuistossa ja ties mitä rikaskin voi harrastaa). Emme tiedä, millainen taide mahdollisesti koskettaa Björn Wahlroosin sisintä. Vaivaako kansanmurhan keskellä elävien ihmisten kohtalo koskaan hänen mieltään, tuntuuko raskaalta seurata uutisia maailmalta? Emme tiedä, emmekä tule varmaan koskaan tietämäänkään. Sillä päiväkirjoissaan Björn Wahlroos on aina vain pankkiiri, konserninjohtaja, hallituksen puheenjohtaja, taloudellisen vallan käyttäjä ja rahan tekijä, joka nurkkahuoneestaan käsin säätelee tuhansien ihmisten elämien tapahtumia. Jolle kaikki on viime kädessä myytävissä, kunhan oikea määrä rahaa tarjotaan.