Anna Kontula on kansanedustajaksi poikkeuksellisen ahkera kirjoittaja. Eikä hän kirjoita lämpimikseen, vaan aina asioista, jotka kokee yleisestikin tärkeiksi. Yleensä muutkin kokevat, onhan hän päätoimeltaan laajaa kannatusta nauttiva kansan edustaja. Kadonneen järjen metsästys (Into 2024) on kirja, jonka viittä eri aikoina syntynyttä tekstiä sitoo yhteen havainto, jonka mukaan asiakysymykset ovat korvautuneet tunnepuheella, jolloin varsinainen vallankäyttö katoaa näkyvistä ja synnyttää illuusion, ettei tässä nyt oikeastaan kukaan valtaa käytä. Kontula toteaa ääneen, vaikka tarkemmin sohimatta, että ilmiö on tuttu myös Vasemmistoliitosta. Me politiikkaa jotenkin seuraavat kyllä aavistamme, mihin kaikkiin asioihin Kontula viittaa.
Kirja koostuu johdannosta ja jälkisanoista, neljästä esseetyyppisestä kirjoituksesta sekä yhdestä case study -tyyppisestä kirjoituksesta koskien kissojen ulkoiluttamisen konkreettista järjestämistä. TERAPIAYHTEISKUNTA – SOSIAALITYÖ – BEAUVOIR – EKOKATASTROFI. Kontula etenee hämäläisen verkkaisesti, mutta hänellä on terävät kynnet, jotka kiinni saatuaan eivät irrota otettaan. Kissojen ulkoilutuksen järjestäminen on hyvä esimerkki siitä, miten perusteellisesti Kontula ongelman käy läpi ja analysoi sen objektiivisesti, vaikka on kahden bengalin hoitaja (kissojen näkökulmasta 24/7-hoitajaksi hyväksytty). Tämän enempää en aiheesta kirjoita, uteliaat lukekoot itse, mihin Kontula päätyy.
Tunnepuheen ylivalta ja affektiivinen polarisaatio ovat Kontulan terapiayhteiskunnaksi tai terapiakapitalismiksi nimeämän yhteiskunnallisen tilan tunnusmerkkejä. Siinä pyritään järki ja tunteet asettamaan vaihtoehdoiksi, joista vallankäyttäjä valitsee sen, jolla argumentointia tehdään, jos siihen edes vaivaudutaan. Todellisuudessa vastakkainasettelu on tietenkin vahingoksi sekä tuntemusten että järjen käytössä. Kontula muistuttaa klassisen retoriikan hyveistä, joita ovat puhujan luonne (ethos), kuulijan tunteet tai mielentila (pathos) ja järki eli argumentaatio (logos). "Logoksen poissaolo tuottaa pinnallista, säntäilevää ja tosiseikoista piittaamatonta. Kun sitä käydään politiikan kentällä, seurauksena on myös pinnallista, säntäilevää ja tosiseikoista piittaamatonta päätöksentekoa." (s. 19–20)
* * *
Luin kirjan neljää esseetä kuin vähän vierasta kieltä. Vika ei ole Kontulan, vaan minun, jolla ei ole koskaan ollut kärsivällisyyttä (eikä sen myötä motivaatiota – tai toisin päin) paneutua tunne- tai terapiapuheen nyansseihin. En siksi osaa sanoa oikeastaan muuta, kuin ettei minulla noussut vastalauseita. Yllättäen itselleni antoisimmaksi osoittautui luku Huonosti käyttäytyvät isoäidit, jonka lähtökohtana on ollut Kontulan päätös tutkia, mitä sanottavaa seksuaalisesta häirinnästä oli "feminismin ikoni" Simone de Beauvoirilla. Essee valottaa kiintoisalla tavalla feminismin kaltaisen historiallisesti muuttuneen ja muuttuvan aatejärjestelmän kipupisteitä yhdessä konkreettisessa aihepiirissä eli ihmisten (naisten) kokemassa seksuaalisessa häirinnässä. Esseen ytimenä on pyrkiä ymmärtämään, miksi de Beauvoir ei nostanut asiaa feminismin eturintamaan ja miksi häntä sen takia myös kritisoitiin ankarasti kiihkeimmän Me too -liikkeen aikana.
Kontula toteaa oivaltavasti, kuinka usein meillä on taipumus arvioida ihmistä, kun pitäisi arvioida tekoja. Se on niin automaattista, että harva tunnistaa ilmiötä, vaikka sen sormella osoittaa. "Karu tosiasia on, että useimmiten politiikassa häärää vain epätyydyttävin mielipitein ja ominaisuuksin varustettuja ihmisiä." (s. 103) Kantola muistuttaa, että ihmisten henkilökohtainen emansipaatio on ainoa tapa tuottaa yhteiskunnallista muutosta. Mutta miten houkutella emansipoitumaan ihminen, joka ei koe olevansa minkäänlaisen ajattelutavan muutoksen tarpeessa? Politiikan paradoksi on, että yhteistyötä on pakko tehdä epätäydellisten ihmisten kanssa. Sitä on pakko sietää.
Kantola muistuttaa – myös de Beauvoirin henkilöhistoriaan viitaten –, että kuka tahansa meistä voi syyllistyä seksuaalisen häirinnän kaltaiseen käytökseen, se ei ole "joillekin" varattu rooli näytelmässä, jossa me kaikki muut olemme viattomia. De Beauvoirin ratkaisu on tietämättömyyden vähentäminen, siis tietämättömien ihmisten emansipaatio. Tämän päivän sometuomioistuinten maailmassa tarvitaan kehittynyttä sosiaalista lukutaitoa. Nollatoleranssin tyyppinen "ratkaisu" ei kerta kaikkiaan riitä, stereotypiat ja halvat yleistykset on uskallettava purkaa.
* * *
Voiko ekokatastrofi osoittautua ylivoimaiseksi vastustajaksi parlamentaariselle demokratialle? Siltä ainakin näyttää, sillä demokraattisesti valitut päättäjät ja pääosin heidän joukostaan poimitut ylimmät julkisen vallan käyttäjät ovat osoittaneet tavattoman huonoa esimerkkiä äänestäjilleen. Tieteelliset tosiasiat kiistetään, yritetään siirtää vastuu "muille" naurattavan kestämättömillä perusteilla ja uskotaan – siis konkreettisesti uskotaan kuten uskovaiset uskovat jumalaansa –, että kyllä tekniikan keinot (= nerokkaat koodarit ja aina luotettavat insinöörit) keksivät keinot, joilla ekokatastrofi torjutaan ja vieläpä ajoissa. Parlamentaarikoita eivät saa muuttamaan kurinalaista äänestämistään mitkään tutkimustulokset, eivät ilmastonmuutoksen tuottamat rajut sääilmiöt ("eikös ole vaan kiva juttu, että kylmän Suomen kesät ovat vihdoinkin lämpenemässä?") tai edes uhkakuvat miljoonista ympäristöpakolaisista, jotka tulevat tänne vielä asuttavissa olevaan Pohjolaan, halusimme tai emme.
"Vanha järjestelmä pitää vielä pintansa, mutta paine muutokseen kasvaa koko ajan. Ja kuten mannerlaattojen kanssa, mitä voimakkaammaksi jännite liikkeen ja paikallaan pysymisen välillä muodostuu, sitä kovemmalla rytinällä sitten lähdetään." (s. 111). Kontula analysoi – ja mielestäni aivan oikein –, etteivät asiat muutu sillä, että poliitikot etsivät äänestäjien kanssa yhteisen tunteiden aallonpituuden ja sitten vaan, jotenkin, isotkin ongelmat ratkeavat. Muutos edellyttää ajattelun emansipaatiota, pysyvää kehittymistä. Se ei tule ilmaiseksi. Eikä poliitikkojen ja äänestäjien suhde ole henkilökohtainen, vaikka sellaisen valehteleminen on tavallista. Suhde on erityinen, mutta ei henkilökohtainen. Eikä yhteisö ole sama asia kuin yhteiskunta, joka on yhteisöjen sekava rykelmä.
"Mikäli moniäänistä yhteiskunnallista keskustelua ei ole kiinnostusta käydä, ei oikeastaan ole mitään mieltä pitää yllä niin kankeaa ja kallista järjestelmää kuin edustuksellinen demokratia. Koska demokratia ilman vakavaa pyrkimystä ajatusten, intressien ja perustelujen avoimiin turnajaisiin on vain ihmisten petkuttamista." (s. 195) Anna Kontula ei tuhlaa kirjassaan sanaa "kapitalismi", vaikka se voisi esiintyä melkein joka sivulla. On silti selvää, että vaikkapa "vanha järjestelmä" tarkoittaa juuri sitä sen "liberalistisessa" merkityksessä. Sillä kuten Mark Twainin sanomaksi väitetään, "If voting made any difference they wouldn't let us do it."
