Humanisti sotatiellä

Olipa harvinaisen pitkäveteinen ja epämieluisa kirja. Sami Pihlström on ammattifilosofi, uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopistossa. Ennen kuin ihminen väistyy : Humanistin huolia ja haaveita (Ntamo 2025) on itse toimitettu antologia eri aikoina syntyneistä teksteistä. Pihlström asemoi itsensä mieluiten ääripäiden kriitikoksi, pragmaattiseksi keskitien välittäjäksi, joka on ammattifilosofina oikeutettu ilmoittamaan muille, mikä on oikeaa ajattelua, mikä taas ei. Minusta Pihlström jaarittelee, jankuttaa ja käy hanakasti pureskelemaan itsensä kanssa eri mieltä olevien nahkaa. Tätä antologiaa tuskin jaksaa lukea läpi ilman omaa filosofoinnin harrastusta, en itsekään jaksanut loikkimatta.

Kävi nopeasti ilmi, että Pihlström on kaikkea muuta kuin erilaisuutta ammattiajattelijan kärsivällisyydellä mietiskelevä sivustakatsoja. Filosofisten pohdintojen lisäksi tätä kirjaa symboloi nimittäin kirjoittajan yllättävän voimakas kapitalismin ja Nato-jäsenyyden autuutta ylistävä "lännen" puolustaminen. Pihlström, julistaa toisesta suupielestä pasifismin vaarallisuutta ja toisesta vyöryttää ideologisella vimmalla henkilökohtaista russofobiaansa. Vaikuttaa siltä, että myös Pihlström on kokenut sodan Ukrainassa henkilökohtaisesti samaan tapaan kuin kosmologi Kari Enqvist. Pihlström onnistuu kaivamaan Putin-kaunansa esiin miltei minkä tahansa kirjan käsittelemän aihepiirin yhteydessä ja käyttää Vladimir Putinin ja Venäjän konkreettiseen solvaamiseen ja demonisoimiseen niin paljon tilaa ja energiaa, että lukija voi vain ihmetellä. Humanistifilosofi on mennyt ja ostanut koko länsimaisen sotapropagandan paketin sellaisenaan kriittisyyteen kykenemättömä tai haluttomana.

Pihlströmin ulkopoliittinen kiihkoilu tarkastelee maailmaa hyvin kapeasta ikkunasta. Hän muistuttaa laimeasti Yhdysvaltain joistain ikävistä historian hetkistä kuten Vietnamin sodasta, mutta nykypäivästä ei löydy muita valtiorikollisia kuin Venäjä. Esimerkiksi Israelin tuhoisasta kansanmurhasta Gazassa olisi luullut löytyvän runsaasti aineistoa mm. pasifismin pohdiskeluun. Pihlström ei mainitse Israelia sanallakaan (varma on vaikea olla, koska melkein 500-sivuisessa kirjassa ei ole hakemistoa; se taitaa olla filosofeille outo väline) eikä mainitse tuomittavien ideologioiden listallaan islamofobiaa. Pihlström on johdonmukaisesti myös aktiivinen antikommunisti, joka jenkkityyliin kirjoittaa yhtälön muotoon "kommunismi = Stalinin & muiden roistojen tekemät asiat" vihjaisemattakaan, että kyseessä on Karl Marxin esittämän talousteorian pohjalta kehitetty näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä kapitalismin jälkeen.

* * *

Lukijan oikeudella jätän erittelemättä Pihlströmin loputtomat uskontofilosofiset kiemurat, joissa yhtä pahoja ovat homojen oikeuksia jahtaavat kiihkouskonnolliset piirit ja radikaalit ateistit. Tällaisia dikotomioita Pihlström tuntuu muutenkin suosivan voidakseen määrittää ja asemoida itsensä ääripäiden väliin rationaalisena pragmaatikkona. Puhun seuraavassa pelkästään sodasta ja pasifismista, joiden välillä Pihlström ratsastaa sekä innolla että ideologisen tuntuisella vimmalla. Pihlströmin militaristinen viesti nousee kirjan sinänsä laaja-alaisesta tekstimassasta, koska se puikahtaa esiin tuon tuostakin. En yllättyisi, vaikka kokoomusjohtoinen valtiovalta huomioisi kansalainen Pihlströmin tekemän propagandistin työn esimerkiksi jollain ritarimerkillä.

Kun olen itse sekä pasifisti että uskonnoton, Paasikiven ja Kekkosen linjan kannattaja ja radikaalisti vasemmistolainen antikapitalisti, voin asemoida itseni jokseenkin kaikissa mahdollisissa asioissa erimieliseksi Sami Pihlströmin kanssa (olemme yhtä mieltä lähinnä siitä, että natsismi on vaarallinen ideologia ja että homoja ei saa sortaa). Siksi en tunne pientäkään halua käydä "vuoropuhelua", joka ei miltään osin näytä tarjoavan mahdollisuutta löytää synergiaa tai edes "filosofista mielihyvää", yhteisen hyvän edistämisestä puhumattakaan. Haluan kuitenkin muutamalla sitaatilla osoittaa Pihlströmin ideologisuuden eli suomeksi sanottuna halun käyttää karkeaa ja muuhun tekstiin nähden alatyylistä kieltä, kun kohteena on mikä tahansa Venäjään liittyvästä asiasta. Esimerkein haluan osoittaa, etten edellä ainakaan kauheasti liioittele.

"Koko länsimainen elämänmuoto on Venäjän rikollisen hyökkäyssodan uhkaama." (s. 42) "Maailmassa, jossa on Putinin ja Hitlerin kaltaisia hallitsijoita, pasifismi on eettisesti kestämätöntä." (s. 311) "Pidän erityisesti Suomen ja Yhdysvaltojen tiivistyvää kahdenvälistä liittolaisuutta erittäin myönteisenä asiana ja toivotan lämpimästi tervetulleeksi Nato-joukkojen vahvemman läsnäolon kotimaassani." (s. 368) "Venäjään on suhtauduttava kuin viholliseen – se on rikollinen terroristivaltio, joka tahtoo meille ja liittolaisillemme pahaa." (s. 383) 

* * * 

Luin Pihlströmin antipasifistisia perusteluja lähinnä päätäni puistellen. Pihlström on niin lujasti uskossa "lännen" moraaliseen vahvuuteen (jota päivittäin todistamme mm. Gazassa ja Sudanissa), ettei hän halua minkään tai kenenkään vaikeuttavan voitokasta sotimista Ukrainassa, loputonta asevarustelua ja Yhdysvaltain johtavaa asemaa maailmassa. Pihlström joutuu myöntämään, ettei aatteellisen pasifistin kantaa voi sinänsä kumota, mutta henkilökohtaisesti hän on ei vain taipuvainen vaan innokkaan halukas tuomitsemaan sekä käytännössä että ajattelutapana väkivallan kaikkinaisen torjumisen. Pihlström suhtautuu hyvin torjuvasti myös antinatalismiin, jonka mukaan ihmiskunnan olemassaolo ei ole mikään itseisarvo, koska se tarkoittaa vääjäämättä valtavaa määrää kärsimystä. Minusta Pihlström on tässä suhteessa tyypillinen kalvinistinen luterilainen, vaikka väittää olevansa ei-uskonnollinen uskontofilosofiaan vakavasti paneutunut tutkija.

Pohdin aika pitkään, kirjoittaako Sami Pihlströmin kirjasta riviäkään. En pidä siitä, että joudun olemaan jokseenkin kaikesta eri mieltä arvioimani kirjan kirjoittajan kanssa (Pihlström ehtii kritisoida jopa Elokapinaa kunnon konservatiiviporvarin äänenpainoin). Vaikka arvelen, ettei Pihlströmin kaltainen filosofiksi asemoituva kirjoittaja kerää suurta lukijakuntaa, pidän monia hänen esittämiään näkemyksiä sekä eettisesti kestämättöminä että konkreettisesti vaarallisina. Tähän voi joku ironisesti todeta, että nostanpa kuitenkin Pihlströmiä näkyviin pienellä panoksella ja siten voin vinkata jollekulle lukukokemusta, joka onkin innostunut. Totta tämäkin. Pihlström on kuitenkin aktiivinen porvarillisen yhteiskunnallinen soturi, jonka arvot ovat niin erilaiset kuin itselläni, etten voi jättää kritisoimattakaan. 

Loppuhenkosena henkilökohtainen näkemykseni tutkijoista, jotka hääräilevät uskonnollisten uskomusten parissa korostaen, että tutkivat asiaa pelkästään humanistisena projektina. Olen aina pitänyt loukkaavana sitä, että Helsingin yliopistossa on "teologinen" tiedekunta ja että kirjastojen luokitusjärjestelmissä on oma pääluokkansa "uskonnoille". Molemmat kertovat vahvasta riippuvuudesta, joka hyödyttää organisoituneita uskonnollisia järjestöjä ja niiden avulla tehtävää vaikutustyötä. Minusta uskonnot ovat aikuisten satuja, joille ei pitäisi antaa suurempaa merkitystä kuin mille tahansa satujen alaosastolle. Pihlströmin kirja muistuttaa siitä, miten merkittävä rooli kirkoilla ja niiden alaisuudessa sovelletuilla periaatteilla on sekä yksilöiden että yhteiskuntien elämässä. Minusta se on epävapaan ihmisen tunnusmerkki ja symboli. Ei ihmisen mieli voi olla vapaa, jos kirkollisilla organisaatioilla on hyväksyttyä yhteiskunnallista valtaa.