Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 13. heinäkuuta 2017

Kipu

Meillä kaikilla on kokemusta kivusta. Emme kuitenkaan tiedä, koemmeko samoja asioita. Kivulle ei ole objektiivista mittaria. Siksi siitä on helppo puhua, mutta sitä on vaikea ymmärtää toisen kokemuksena. Kun läheinen valittaa kipua, emme tiedä, onko kysymys pienestä vaivasta vai sietämättömästä asioiden tilasta, jolle on pikaisesti tehtävä jotain. Itse inhoan puuduttamista hammaslääkärissä enemmän kuin tilapäistä kipua, mutta olen silti uskonut lääkäriä tilanteissa, joissa hän tietää kokemuksesta minunkin todennäköisesti tarvitsevan puudutusta.

Vielä vaikeammaksi tilanne menee, kun joutuu kohtaamaan eläimen kivun. Emme osaa tulkita sitä edes yhtä hyvin kuin oletamme osaavamme tulkita esimerkiksi oman lapsen tai puolison kivusta kertovia viestejä. Pitkään luultiin, etteivät monet eläimet - kuten aina samalla ilmeellä meitä tuijottavat kalat - tunne lainkaan tai ainakaan merkittävästi kipua. Tiede on osoittanut tämän toiveen turhaksi. Kaikki elollinen tuntee kipua, koska kipu on evoluution myötä kehittynyt hälytysmekanismi, elimistön välttämätön apuväline.

On yksi asia ymmärtää, mikä tarkoitus eliön kipuaistimuksilla on (ota käsi pois kuumalta liedeltä, älä enää koskaan syö tätä myrkkyä, hakeudu lääkäriin, elimistössä on jokin paha vika). Aivan toinen asia on ymmärtää, miten itse kukin kivun kokee. Itseäni tämä kivun subjektiivinen kokemus on kiinnostanut lapsesta alkaen. Kun jossain vaiheessa tajusin, etten pysty tarkalleen kuvailemaan kokemaani kipua kenellekään ilman että tämä joutuu itse kokemaan saman kivun, olin jotenkin pettynyt. Kipu pakenee mittaria ja yhteistä kokemusta. Se on ongelma.

* * *

Ihmisen subjektiivinen kivun kokemus on myös vallan väline. Koska melkein kaikki eliöt välttelevät kipua (en nyt ulota pohdiskeluani masokismiksi nimitetyn kivusta nauttimisen alueelle, tila ei riitä), kivun uhkakin on tehokas keino painostaa toista ihmistä. Vielä tehokkaampi tapa alistaa ihminen on kohdistaa häneen kidutusta, jonka tarkoituksena on tuottaa fyysistä ja henkistä kipua, josta pääsemiseksi ihminen on valmis kertomaan salaisuuksia, pettämään lähimmäisensä ja kieltämään ihmisarvonsa.

Modernissa yhteiskunnassa vallankäyttö kivun avulla on suhteellisen harvinaista tai ainakin piiloteltua. Kansainväliset sopimukset kieltävät kidutuksen, mutta kivulla uhkaaminen ja uhkauksen toteuttaminen on silti arkipäivää kaikessa poliisitoimessa. Vaikka pidämme kivun hallinnollista tuottamista brutaalina, kuuluu se kaikkein demokraattisimpienkin yhteiskuntien keinovalikoimaan. Poliisilla on aina jotain kättä pidempää, jolla takoa kivun kautta kuuliaisuutta kansalaiseen, johon puhe ei tehoa. 

Yksilön kyky kokea kipua ja kyvyttömyys sietää henkilökohtaisen kynnyksen ylittävää kipua on ylivoimaisen houkutteleva väline sille, joka haluaa muiden alistuvan tahtoonsa. Kynnys kivun käyttöön ei ole ollenkaan niin korkea kuin tahtoisimme ehkä ajatella. Kiukuttelevan ja karjuvan lapsen rakastava hoitajakin voi käyttää kipua kasvatuskeinona. Lasten fyysinen kurittaminen on virallisesti kiellettyä, mutta tukistamista ja läpsimistä varmasti tapahtuu, koska turvaudumme tiukan paikan tullen niin herkästi kipua tuottavaan väkivaltaan. Se on valitettavan tehokasta ainakin hetkellisesti.

* * *

Luin lapsena jotenkin ihaillen ja kadehtien Yhdysvaltain intiaaneista, jotka tarinoiden mukaan kykenivät kestämään kipua aivan toisin kuin Euroopasta tulleet valloittajat. Ajattelin suunnilleen niin, että korkea kipukynnys on hieno asia, jota kannattaa tavoitella, ettei kidutettavaksi jouduttaessa petä ystäviään. Todellisuudessa jokaisen ihmisen subjektiivisella kivulla on raja, jonka yli ei missään olosuhteissa halua mennä. Vain ihminen itse tietää, missä se raja kulkee. Siksi on asiantuntijankin eli lääkärin joskus paha sanoa, tarvitaanko kipuun lääkitystä vai ei.

Julkisen eutanasiakeskustelun eräs juonne on ollut väittely "riittävän kivunlievityksen" määrittelystä. Yhdessä ääripäässä ovat uskonnolliset kiihkoilijat, joiden mielestä kipu ja kärsimys ovat Jumalan rangaistusta tai jotain muuta yhtä typerää. Toisen äärinäkemyksen mukaan on tärkeämpää varjella kuolevaa huumeriippuvuudelta kuin armahtaa heidät subjektiivisesti riittävällä annoksella morfiinia. Onneksi useimmat ammattilaiset eivät sentään kuulu näihin ryhmiin, vaikka olen kuullut myös kauhutarinoita kipulääkitystä pihtaavista hoitolaitoksista ja lääkäreistä.

Kohtaamme kivun yksin ja vain me itse voimme sanoa, milloin se on sietämätöntä. Vaikka kivulla on eloonjäämisen kannalta tärkeitä tehtäviä, on olemassa myös täysin hyödytöntä kipua, joka piinaa ihmistä onnettomuuden tai sairauden seurauksena. On vaikea ymmärtää sitä, että sietämättömän kivun lievittämisestä kieltäydytään tai sitä lykätään, jotta kipu voisi äityä vielä sietämättömämmäksi. Kokeneinkaan lääkäri ei voi tietää, mitä kivusta kärsivä potilas kokee. Viimeistään kova kipu tekee ihmisestä kyvyttömän ajattelemaan ja toimimaan. Jos tuo subjektiivinen kipu on lievitettävissä, kaikki empiminen on armotonta julmuutta. Omaa kipuaan saa yrittää sietää, toisen kipua ei.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti