Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 22. heinäkuuta 2023

Suomettumisen historiaa tendenssikierteellä

Kun ryhdyin lukemaan kirjaa Suomalaisten kylmä sota (Atena 2023), luin takakannesta, että itselleni vain hämärästi tuttu Antero Holmila (s. 1979) on historian professori Jyväskylän yliopistossa. Vähän pidemmälle ehdittyäni oli pakko varmistaa Wikipediasta, että lukemani oli totta. En nimittäin halunnut uskoa, että yliopiston historian professoriksi edennyt ihminen on kirjoittanut ja julkaissut näin yksipuolisesti asenteellisen ja menetelmällisesti heiveröisen populaariteoksen. Holmila antaa ymmärtää, että hän on halunnut hylätä perinteisen kansainvälisen politiikan näkökulman ja tarkastella vuosien 19451991 välistä aikaa tavallisen ihmisen muistojen kautta. Idea ei ole huono, mutta toteutus herättää sekä isoja kysymyksiä että silkkaa ärtymystä. Kun isot ovat liikkeellä, pieni ihminen voi lähinnä seurata tapahtumia joko ilolla, kauhulla tai välinpitämättömänä. Vaikka isot eivät piittaa meidän pienten ajatuksista tai toiveista, kyllähän ansaitsevat jonkinlaista muistamista hekin, vaikka sitten "kylmän sodan" kaltaisen epämääräisen viitekehyksen varjolla. Mutta sekin täytyy kirjata hyvin.

Valitettavasti Suomalaisten kylmä sota ei tarjoa sitä, mitä lukija saattaa odottaa tai ehkä jopa toivoa eli jälkiviisaan, mutta neutraalin tutkijan kuljettamaa tarinaa, jossa noin 40 muistelijaa vie lukijan kansainvälisen politiikan dramaattisten vaiheiden läpi ruohonjuuritasolla ja sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka ei asioihin ole voinut vaikuttaa, mutta johon asiat ovat taatusti vaikuttaneet. Holmila tarjoaa meille avoimesti asenteellisen propagandatarinan siitä, miten kamala maa se Neuvostoliitto oli, miten kamalia ne vasemmistolaiset olivat ja ovat ja kuinka kunnon suomalaiset sitä kaikkea vierastivat,  inhosivat ja pelkäsivät. "Kylmä sota" on lopulta pelkkä tekosyy päästä kirnuamaan ns. "suomettumisen" vaiheita oikeistolaisen tarkastelijan ideologisesta näkökulmasta katsottuna. Holmilaa kiinnostavat vain sellaiset asiat, joiden kautta voidaan päästää oikeistolaisesti orientoituneita kansalaisia muistelemaan lainauksilla, jotka tukevat Holmilan suurta tarinaa eli sitä, miten ei-vasemmistolaiset suomalaiset selvisivät 1990-luvulle.

Holmilalle voi kuitenkin antaa yhden kiitoksen; hän ilmoittaa jo esiteksteissä avoimesti olevansa "lännettynyt" ja ideologisesti oikeistolainen ja että myös hänen tutkimusaineistonsa (lehdet) ovat sen mukaisesti valikoituneita (kuten ovatkin). Holmila ei tutkijana näe kuitenkaan mitään ongelmaa siinä, että hän kirjoittaa tendenssimäistä propagandaa, jonka julkaisee populaarin tietoteoksen ilmiasussa. En usko, että tämä on työtapaturma, vaan Holmila on halunnut käyttää mahdollisuutensa kirjoittaa sodanjälkeisen Suomen sisä- ja ulkopolitiikasta yksipuolisen, oikeistolaista maailmankuvaa tukevan opuksen, jota tullaan pitämään asiantuntijan näkemyksenä, onhan kirjoittaja historian professori. On tekstissä hitunen yritystä keksiä jotain tieteelliseltä vaikuttavaakin. Holmila pyörittelee käsitettä "sosiaalinen mekanismi" tavalla, jonka hyödyllisyys ei ainakaan itselleni avautunut. Esimerkiksi "taistolaisuus" on Holmilalle esimerkki sosiaalisesta mekanismista. Itse jäin miettimään, mitkä yhteiskunnalliset liikkeet ja kannanotot eivät ole esimerkkejä sosiaalisista mekanismeista.

* * *

Suomalaisten kylmä sota lienee mukavaa luettavaa sille, joka joko haluaa makustella läpi kaikki sodanjälkeisten vuosikymmenten antikommunistiset kliimaksit vielä yhden kerran ja ehkä muutamalla uudella tavalla maustettuna tai sille, joka ei noiden vuosikymmenten tapahtumia tunne, mutta jota kiinnostaa tutustua Neuvostoliiton ja kommunistien "rikoksiin" suomalaisessa todellisuudessa. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että pääosin Holmila kierrättää tuttuakin tutumpia oikeistolaisia näkemyksiä "suomettumisen vuosista" ilman että lukijalle avautuisi uusia, aiemmin tuntemattomia näkökulmia. Ehkä olen turhan vaatelias, mutta edes Holmilan nuoruus ei minusta ole puolustus sille, että kirja veivaa Teiniliiton, Pirkkalan monisteen ja taistolaisuuden kaltaisia aiheita kirjassa, jonka otsikko viittaa ihan muualle. Kyllä "kylmän sodan" tapahtumiakin puidaan, mutta pääosin vain niitä, joiden kautta voidaan Holmilan mielestä osoittaa Neuvostoliiton kaikinpuolinen kataluus. Yhdysvallat ei ole Holmilalle täysin viaton, mutta jotenkin hän onnistuu siirtämään maan roolin "kylmän sodan" päätoimijana verhojen taa. Sen Holmila sentään myöntää ääneen, että kauhistuttava Vietnamin sota edisti nuorison vasemmistolaistumista ja oli sen takia huono juttu Yhdysvaltain puolelta.

Kautta koko kirjan Holmila käyttää vasemmistolaisten toimista korostuneen pejoratiivisia ilmaisuja myös sellaisissa tekstikohdissa, joissa niillä ei ole asiaa valaisevaa funktiota. Seuraavat esimerkit ovat vain poimintoja suuremmasta joukosta (oikeiston toimien yhteydessä ei Holmilalla esiinny kielteisiä saati pejoratiivisia ilmaisuja, joten kysymys ei ole tyylistä vaan tendenssimäisyydestä): "Venäjän rikollinen hyökkäyssota", s. 10, "Moskovan äänitorvet", s. 48, "taistolaisuuden porstua", s. 57, "neuvostoväkivallan ketju", s. 70, "kommunistit eivät sumeile" ja Tiedonantaja on "äänitorvi", s. 107, "Rauhanpuolustajat oli Neuvostoliiton rauhanretoriikkaan hurahtanut liike", s. 108, "kommunismiin hurahtaneet opettajat", s. 180, "pöksylähetys", s. 184. "aina sohvalla juovuksissa nukkunut 'Reijo' oli Reijo Kalmakurki, SOYL:n taistolainen puheenjohtaja" (oikea lyhenne on tietenkin SOL), s. 187 jne.

Selvien virheiden lisäksi tekstissä on myös oudon paljon voimakkaita yleistyksiä ja spekulatiivisia vihjailuja, joita Holmila ei edes yritä perustella, vaikka kirjoittaakin tutkijana ja kirjassa on yli 700 viitettä. Esimerkiksi sivulla 1973 Holmila antaa ymmärtää, että sosialidemokraattisen puolueen johto ja Kalevi Sorsa olivat omaksuneet marxilais-leniniläisen ajatusmaailman, johon liittyen Sorsa nousi KGB:n tuella puoluesihteeriksi ja lopulta pääministeriksi. Tällaisia heittoja ei odottaisi historian professorilta, kuten ei sitäkään, että hän kirjoittaa "kommunistinen Kansan uutiset", kun pitää tietenkin olla SKDL:n ja SKP:n Kansan Uutiset (s. 89). Kirjan kustannustoimitus tuntuu muutenkin jääneen ylimalkaiseksi ja melko karkeitakin virheitä on jäänyt tekstiin (esim. "aloittivat tarkastella" s. 32, "Paavo legenda, s. 25, "sympaattisia vasemmistolaisagendalle", s. 173). Eivät isoja juttuja, mutta jättävät huolimattoman vaikutelman.

* * *

Holmila myöntää "kylmän sodan" käsitteen moniselitteisyyden, mutta ei anna sen häiritä lähtöoletuksiaan. Jälkiviisaasti on mielestäni helppo nähdä, että Yhdysvallat rakensi "kylmän sodan" korvikkeeksi "kuumalle sodalle", jota olisi haluttu käydä Neuvostoliittoa vastaan sen tuhoamiseksi, mutta jota ei voitu käydä, kun myös Neuvostoliitto onnistui pelättyä paljon nopeammin eli tutkijoiden arvioimassa aikataulussa, jota poliitikot eivät uskoneet rakentamaan ydinaseen ja sen määränpäähän kuljettamiseen tarvittavan tekniikan. Holmilan koko narratiivi rakentuu ajatukselle, ettei Yhdysvalloilla ollut "kylmässä sodassa" aktiivista roolia, se vain reagoi neuvostojohtajien aggressiivisiin toimiin. Täsmälleen samaa narratiivia käytetään juuri nyt Ukrainan sodan yhteydessä, vaikka on ilmeistä, että sotaa käydään Yhdysvaltain herkeämättömän ja harkitun provosoinnin seurauksena, vaikka vain Venäjä on roiston roolissa. Mutta tämä kaikki on toissijaista, koska Holmila ei pohjimmiltaan ole kiinnostunut "kylmästä sodasta" sen kansanvälispoliittisessa merkityksessä, vaan suomalaisen "suomettumisen" kauhistelun kehikkona.

Holmila on syntynyt sen jälkeen, kun opiskelijaradikalismi oli jo hiipunut ja suomettumisen näkyvimmän barrikadin muodostivat kokoomuslaiset vuorineuvokset, joille bilateraalikauppa Neuvostoliiton kanssa oli turvallista ja erittäin tuottoisaa liiketoimintaa. Itse melkein koko "kylmän sodan" aikakauden eläneenä (s. 1949) voisin kohauttaa Holmilan tendenssimäisyydelle olkia ja hymyillä hänen vaikealle Kekkos-suhteelleen, jollaista ei vuonna 1979 syntyneellä historian professorilla tarvitsisi edes olla (kun Urho Kekkonen kuoli, Antero Holmila oli 7-vuotias ekaluokkalainen). Oikeistolaisittain vääristynyt kuva 1970-luvun nuorison ajattelumaailmasta on kuitenkin niin epätosi, etten halua vaikenemalla edistää Holmilan kaltaisten uusoikeistolaisten tutkijoiden taivalta (Holmila on tuntenut tarvetta pariinkin otteeseen mollata realistiseen koulukuntaan kuuluvan Pekka Visurin näkemyksiä, joita itse arvostan; ratkaisu kertoo olennaisen kirjoittajan asenteesta).

Suomalaisten kylmä sota ei ole kokonaan huono tietokirja, mutta sen kaikkia osia läpäisevä oikeistolainen asenteellisuus on niin voimakas elementti, ettei kokonaisuus selviä ehjin nahoin. Antero Holmila on halunnut antaa äänen vain niille kansalaisille, joita tympivät yhtä paljon Kekkonen, vasemmistolaisuus ja Neuvostoliitto, mutta ei Yhdysvallat. Tällaiseen vinoutumaan on tietokirjan tekijällä tietenkin oikeus, mutta tuskin se on palvelus sen paremmin suomalaiselle historiantutkimukselle kuin sen popularisoinnillekaan. Holmila ei ole edes tavoitellut moniäänistä kuvaa, mitä pidän itse nolona ratkaisuna historian professuuria hoitavalle tutkijalle. Oikeistolaisittain vinoutunutta tutkimusta meillä on yllin kyllin, vasemmistolaisesti vinoutunutta aika vähän, mutta neutraalia, objektiiviseen totuuteen pyrkivää tuskin ollenkaan. Se ei ole kansalaisten ja lukijoiden, vaan tutkijoiden ja kirjoittajien vika ja häpeä.



1 kommentti:

  1. Luin Heikki Ylikankaan kirjan Yhden miehen jatkosota, joka on vastakirja alkuperäiselle Ylikankaan kirjalle tehdylle vastakirjalle. En ole alkuperäistä "Romahtaako rintama"-kirjaa lukenut enkä tuota sille laadittua vastinetta mutta aikamoisen vastustuksen tuntuu totuutta tavoitteleva historiantutkimus aiheuttavan silloin kun se kajoaa jotenkin vääriin asioihin. Uskon, että Ylikangas on pyrkinyt selvittämään todella tapahtunutta ja tuskin vastareaktiokaan olisi ollut niin voimakas, jos tutkimus ei olisi ollut vakavasti otettava. Tämä muistui mieleeni kun mainitsit tuosta historiantutkimuksen huonosta tilasta. Tällaisia kirjoja, kuin arvioitavana oleva, on varmasti turvallista kirjoittaa, vaikkei siinä mitään kiitettävää minusta ole. Kai ne ovat lojaliteetin osoituksia tai uskontunnustuksia tai jotain sellaista.

    VastaaPoista

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.