Kaikki musiikin opiskelu tekee ihmiselle hyvää

Ei liene harvinainen sellainen oletus, että kun puhutaan musiikin opettamisesta, kuulijalle tulee ensimmäisenä mieleen Sibelius-Akatemia – ja sen jälkeen ei oikein mitään. Kun "maailmalla" on kehuttu suomalaisten korkeatasoista musiikillista osaamista, siinäkin kiitos ja kunnia valuvat helposti vain Sibelius-Akatemian ylle. Sinänsä ei ole ihme, jos suomalaisten musiikkioppilaitosten nimet, tehtäväkuvat ja roolit menevät maallikolla sekaisin, sen verran koukeroista ja vaikeasti hahmottuvaa alan historia on ollut. Siksi ei voi kuin kiittää, että rutinoitu musiikkikirjoittaja Pekka Hako on koonnut meille kaikille opiksi ja vähän ojennukseksikin kirjan Sata klassista vuotta : Helsingin konservatorio 1922-2022 (Helsingin Konservatorion säätiö 2023). Kirjan nimessä oleva sana "klassinen" muistuttaa siitä, että sata vuotta sitten vain taidemusiikki arvioitiin yhteiskunnallisesti riittävän merkittäväksi, jotta sen harrastajilla voisi ja ehkä myös pitäisi olla mahdollisuus kohottaa omaa osaamistaan. Populaari- ja kansanmusiikin harrastajien vuoro tuli paljon myöhemmin, mutta se onkin sitten aivan toisen kirjan aihe.

Hako on kirjoittanut sopusuhtaisen juhlakirjan, joka antaa tasapuolisesti sekä asianosaisille itselleen että musiikkikulttuuristamme kiinnostuneelle, mutta musiikin opinnot ohittaneelle (itse kuulun jälkimmäisiin, vaikka koko elämäni olen musiikin parissa kirjastossa touhunnutkin; minulle ei kukaan lapsena ehdottanut musiikin opiskelemista, tosin luultavasti enemmän rahan niukkuuden kuin kulttuurinvastaisuuden takia).  Pääosa tekstistä on asiallista, mutta ei silti kuivaa tapahtuneiden tosiasioiden dokumentointia ja hetkittäin myös pohdiskelua. Kirjan luettavuutta ja yleistä kiinnostavuutta lisäävät kronologisesti etenevän pääuoman suvantoihin sujautetut henkilökuvat ihmisistä, joilla on ollut ja osittain on edelleen keskeinen rooli Helsingin Konservatorion toiminnassa. Näin pääsee ääneen ja esille moni sellainen, jonka panos musiikkikulttuurissamme on ollut paljon suurempi kuin näkyvyys.

Kautta koko kirjan Pekka Hako muistuttaa siitä, että vaikka kaikkein tunnetuimmat säveltäjät ja muusikot ehkä voidaankin sitoa lähinnä Sibelius-Akatemian historiaan, ei-ammattimaiseen musisoimiseen tähdänneen koulutuksen piirissä on työskennellyt suuri joukko vähemmän tunnettuja, mutta silti täysipainoisia musiikin ammattilaisia, joista monet antoivat konservatorion opiskelijoille paitsi elämänsä vuosikymmeniä, myös laskemattoman määrän henkistä pääomaa kasvamaan korkoa eli parantamaan opiskelijoiden tulevan elämän laatua. On hyvä nostaa tämä maailma näkyviin, koska se ei luontaisesti hevin näyttäydy kuin opettajille ja oppilaille itselleen. Juhlakirjassa ei tietenkään korosteta ongelmia, mutta on helppo uskoa, että Helsingin konservatorio on tarjonnut tuhansille ihmisille tärkeitä ihmissuhteita. Lämpö, jolla opettajia muistellaan ja arvostetaan, ei selvästikään ole imartelua, vaan totisinta totta.

* * *

Hyvän tietokirjailijan taidolla Pekka Hako muistuttaa myös siitä, että sataan vuoteen mahtuu monenlaista kriisiä, yleistä ja yksityistä. Laitoksen kannalta tehokas johtaja saattaa olla ihmisenä muita rasittavan pikkutarkka (kuten työteliäs ja aikaansaava Jukka Kuha), eikä ikuisen resurssipulan maailmassa koskaan selvitä eteenpäin pelkästään hymyillen ja parasta toivoen. Konservatorion alkuvuosiin liittyy myös historiallisesti mielenkiintoista dramatiikkaa, jonka Hako kuvaa juuri sopivan perusteellisesti. Kansankonservatorion nimellä koko toimintaa perustamassa ollut säveltäjä Armas Launis oli tehokas ja aikaansaava johtaja, mutta hän ei onnistunut yhdistämään henkilökohtaisia ambitioitaan, jotka suuntautuivat opetustyön lisäksi vahvasti myös tutkimuksen ja säveltämisen suunnalle. Seurauksena oli tragikoominen välirikko, jonka seurauksena paljon ulkomailla ja sen myötä virkavapaalla viihtynyt Launis perusti oman "Helsingin Kansankonservatorion", minkä seurauksena sitä entistä rahoittaneet sivistysjärjestöt olivat pakotettuja nimeämään Launiksen ovet paukkuen jättämän oppilaitoksen uudelleen. Näin syntyi "Sivistysjärjestöjen Kansankonservatorio".

Tässä yhteydessä lienee paikallaan lyhyesti kerrata näitä nimihistorioita. Korkeinta oppia musiikin alalla antoi jo vuonna 1882 nimellä "Helsingin Musiikkiopisto" toimintansa aloittanut laitos. Sen ensimmäisenä johtajana toiminut Martin Wegelius piti esikuvanaan keskieurooppalaista konservatoriomallia. Nimi vaihtuikin vuosina 1911–1936 oppilaitosta johtaneen Erkki Melartinin aikana muotoon "Helsingin konservatorio" ja vuonna 1939 nimeksi vaihtui Jean Sibeliuksen kunniaksi "Sibelius-Akatemia". Nimessä oli nyt yliopistolliseen tasoon viittaava sana "akatemia", jolla pärjättiinkin mainiosti aina vuoteen 2013 (1980 laitos siirtyi valtion alaiseksi ja virallisesti siitä tuli yliopisto vuonna 1998). Taideyliopiston perustaminen tuotti sitten viimeisen byrokraattisen nimenvaihdoksen, jonka seurauksena musiikkikorkeakoulumme virallinen nimi on "Taideyliopiston Sibelius-Akatemia".

Pekka Hakon kirjan kohteena olevan laitoksen nimi palautui vähitellen takaisin muotoon "Helsingin Kansankonservatorio" ja vuonna 1971 lyhennettiin nimi nykyisinkin käytössä olevaan muotoon "Helsingin konservatorio". Kun toiminta käynnistyi lähinnä musiikista kiinnostuneiden kansalaisten harrastuksen edistämiseksi, se on nykyään virallisestikin toisen asteen musiikkiopintoja ja tutkintoja tarjoava oppilaitos (ja siellä voi valmistua myös pianonvirittäjäksi!). Nykyään konservatorioita on Suomessa jo 15, joista vain kaksi on keskittynyt populaarimusiikkiin. Helsingin konservatorio on vertaistensa joukossa suurin ja vuonna 1999 Ruoholahteen valmistuneen oman rakennuksen myötä sillä on myös moderneimmat toimitilat. Toisin kuin Sibelius-Akatemia, konservatorio on edelleen yksityisen säätiön omistama. Onko se hyvä vai huono asia pitkällä tähtäimellä, jää nähtäväksi.

* * *

Pekka Hakon kirjasta on vaikea löytää moitittavaa, se on taittoa ja kuvitusta myöten huolellisesti tehty. Ainoan miinuksen kirja saa siitä, että laitoksen toiminnan kannalta tärkeiden asioiden joukosta puuttuu yksi eli konservatorion kirjasto. Puute ei valitettavasti ole harvinaista, moni muistaa oppilaitoskirjaston olemassaolon vasta, kun jotain nuottia ei saada esityksen kannalta ajoissa. (Kansallisoopperan nykyistä rakennusta suunniteltaessa piirustuksista unohtui varata tila nuotistolle, jota ilman oopperan orkesteri ei voi toimia. Tämän seurauksena nuotistolle osoitettiin kaikkea muuta kuin riittävä pieni tila.) Kun tunnen useitakin konservatorion kirjastossa ahertaneita kirjastoammattilaisia, muistutan tässä lyhyesti heidänkin työnsä merkittävästä roolista. Vaikka korvakuuloltakin voi musiikkia harrastaa, opetus ja opiskelu perustuvat aina nuottimateriaaliin, jota täytyy olla sekä riittävästi että tarpeiden mukaan valittuna. Ilman ammattitaitoista musiikkikirjaston- tai nuotistonhoitajaa (sama asia eri nimillä) mikään oppilaitos ei voi toimia.

Ylimääräisen kehun annan siitä, että Hako on antanut opettajina toimineille muusikoille myös runsaasti tilaa suorien sitaattien muodossa. Niiden kautta välittyy sekä ajan henki että kunkin opettajan subjektiivinen kokemus oppilaitoksestaan ja työstään. Otan esimerkiksi viulutaiteilija Sulo Hurstisen, joka uskalsi muistelmissaan paitsi moittia laitoksen johtoa roimista palkanalennuksista, myös nähdä asioiden yhteiskunnallisen todellisuuden pintaa syvemmältä. Kaksi sitaattia puhukoot puolestaan: "Mitä tämä pettukansa olisi voinut näissä oloissa ymmärtää henkisistä arvoista, kun päämääränä oli vain hengissä pysyminen." – "Vanhemmat kouluttivat lapsiaan että nämä pääsisivät paremmille päiville työläisten orjanasemasta. Vaikka kansalaissota on synnyttänyt herravihan ja vaikka työläiset halveksivatkin huonosti palkattuja valkokaulustyöläisiä, he olivat valmiita suuriin uhrauksiin kouluttamaan lapsensa pois omasta luokastaan ja usein orjuuttajikseen. Koulu piti huolen siitä, että heidän arvostuksensa muuttuivat työläisvanhempien vastaisiksi." (s. 100–101).

On vaikea kiistää sitä, että myös suomalaisessa yhteiskunnassa ja musiikin alan koulutuksessa on viime kädessä varsin toissijaisia arvokerrostumia. Kukaan ei kiistä Sibelius-Akatemian korkeakoulutuksen tarvetta tai laatua, kun puhutaan tulevista ammattimuusikoista. Valitettavasti harvemmin muistetaan, että yhteiskuntaan mahtuu myös paljon sellaista musiikin harrastusta, joka ei liity ammattiin tai palkkaan, vaan puhtaaseen musiikista iloitsemiseen. Ilman konservatorioiden ja muiden musiikkioppilaitosten verkkoa innokkaat ei-ammattilaiset olisivat vailla pätevää opetusta. Pekka Hakon kirja on omiaan muistuttamaan tästä usein unohdetusta tosiasiasta. "Suomen musiikin ihme"  – jos sellainen on oikeasti olemassa – perustuu yhtä paljon konservatorioiden kuin Sibelius-Akatemian tarjoamaan opetukseen. Olen usein miettinyt, miten toisenlaiseksi oma lukioaikainen musiikin harrastukseni olisi voinut muuttua, jos tarjolla olisi ollut se yltäkylläisyys, jota nykyhetken nuoret ja vanhemmatkin harrastajat pitävät luonnollisena. En ole katkera, mutta toivon puolestani, että kaikkea kansalaisten musiikinharrastuksen tueksi tehtyä työtä arvostettaisiin yhtä suurella sydämellä.