Säveliä patriarkaatin estelyistä huolimatta

Sävelten tyttäret : Säveltävät naiset Suomessa 1800-luvulta 1900-luvulle (SKS 2023) on merkittävä kulttuuriteko, yhtä aikaa korvaamatonta perustutkimusta ja pahasti tomuttuneiden musiikkikulttuurin pinttymien tuuletusta feministisen musiikinhistorian näkökulmasta. Susanna Välimäki ja Nuppu Koivisto-Kaasik ovat tehneet paljon arkisto- ja muuta tutkimustyötä sen perusteesin todistamiseksi, että säveltäjänaisia (kirjoittajien valitsema termi alentuvan termin "naissäveltäjä" sijasta) on myös Suomessa ollut, vaikka vain muutaman nimi esiintyy musiikinhistorian kansallisessa kaanonissa. Kun luen musiikkikirjastonhoitajana kirjan sivuista pääosan vieviä yli sadan säveltäjänaisen pienoiselämäkertoja (kaikissa teoslistaus, arkistolähteet ja viitteet), olen ammatillisesti suu hymyssä, sillä nyt on tarjolla perusinformaatiota, jota vielä muutama vuosi sitten ei ollut olemassakaan. Sävelten tyttäret on erinomainen hakuteos ihmisistä, joita ei patriarkaatin mukaan ole olemassa eikä pidäkään olla. Samalla se avaa yleisluontoisemman ikkunan säveltäjänaisten maailmaan, jonka olemassaolon naiset itse ovat kyllä tienneet aina olleen olemassa, mutta jonka miesten kirjoittama historia on parhaimmillaan typistänyt pariksi alaviitteeksi, pääosin jättänyt "vähäarvoisena" kokonaan mainitsematta.

Kirjoittajat eivät käytä termiä patriarkaatti, mutta puhuvat kyllä patriarkaalisista käytännöistä. Minun mielestäni tuo patriarkaatti kuvaa kuitenkin erinomaisesti sitä kaiken kattavuutta, jolla miesten yksinomaiseksi alueeksi paalutetut asiat (säveltämisen ohessa esimerkiksi kuvanveisto, orkesterin johtaminen, arkkitehtinä toimiminen) ovat syrjineet niitä, jotka eivät ole syntyneet miehiksi tai jotka eivät käyttäydy ja toimi riittävän "miehekkäästi" (mitä ikinä se musiikissa tarkoittaakaan). Säveltäjänaisia eivät ole syrjineet niinkään yksittäiset säveltäjämiehet, vaan koko yhteiskunnan lävistävä patriarkaatti, joka paradoksaalisesti syrjii myös osaa miesoletetuista ja tarvitsee tuekseen myös naisoletettujen riittävän suuren joukon tuen. Kaikki säveltäjänaisten kokemat esteet eivät tosin ole täysin patriarkaatin rakentamia (esimerkiksi biologinen rooli lasten synnyttäjinä ja hengissä pitäjinä ei ole miesten keksimä), mutta melkein aina kyse on rakenteellisista esteistä, vaikka näennäisesti olisi kyse esimerkiksi riittämättömästä kunnianhimosta, rohkeudesta tai sirkeydestä. On ollut poikkeus, että patriarkaatin lamauttamista miehistäkään kukaan olisi uskaltanut tukea ajatusta säveltämisestä minkä tahansa sukupuolen edustajan luonnollisena haluna.

Sävelten tyttärien pienoiselämäkertoja edeltää tutkimusasetelman lähtökohtia esittelevä johdanto ja seuraa yhteenveto, jossa katsotaan tähänastisen työn tuloksia ja esitetään alustavia johtopäätöksiä. Elämäkerrat on merkitty asianomaisen kirjoittajan nimikirjaimilla, kun taas johdanto ja yhteenveto ovat korostuneen kollektiivista tekstiä jopa siinä määrin, että lukijaa alkaa kiinnostaa, voiko kahdella tutkijalla olla näin yhdenmukainen tulkinta sekä tutkimustehtävästä että tuloksista. Myönnän yllättyneeni näiden osien suppeudesta, vaikka ymmärrän ratkaisun elämäkertaosuuden laajuuden ja suuritöisyyden näkökulmasta. Osia vaivaa myös jonkinlainen oletus siitä, että kirjaa tullaan lukemaan vanhojen lasien läpi ja moittimaan tästä ja tuosta asiasta. Oletus on tuottanut tekstiin mielestäni turhaa uhmakasta ja ennakoivaa puolustelun henkeä; kyllä tämän päivän lukija, joka kirjaan tarttuu, olisi kestänyt kirjan tuottaman maailmankuvansa horjahduksen ilman tarvetta etsiä syyllistä kirjoittavista tutkijoista.

* * *

Sävelten tyttäret synnytti minussa jonkin verran kritiikkiä, mutta enemmän kysymyksiä ja pohdintoja. Poistan tieltä ensin muutamat oksaisimmat risut. Kirja on suhteellisen vaikealukuinen kovin pienikokoisten fonttien takia. Jos niihin on päädytty kustannussyistä, olisin mieluummin ottanut vähän leveämmän palstan ja hiukan suuremman fontin. Nuoremmat lukijat tästä varmaan selviytyvät vaivatta, me vanhemmat emme. Viitteitä, lähdeluetteloita ja hakemistoja en pysty lukemaan ilman suurennuslasia ollenkaan. Ymmärrän säästötarpeet, mutta nyt on minusta säästetty väärällä tavalla. Onneksi kirja on saatavana myös verkkomuodossa, jolloin fonttia voi suurentaa. Oudoksuin myös kansikuvan valintaa. Ehkä kuvia partituuria kirjoittavista naisista ei ole olemassa, hyvä jos edes pianoa soittamassa. Mutta kun kannessa seisoo Lilly Kajanus-Brenner eteerisenä harppunsa edessä, tuli itselleni tunne, ettei tämä kirja nyt ainakaan säveltäjänaisista kerro.

Kirjassa korostetaan toistuvasti vain säveltäjänaisten ongelmina asioita, jotka koskevat oman käsitykseni mukaan mitä suurimmassa määrin myös vuosina 1780-1909 syntyneitä säveltäjämiehiä. Säveltäjän polku on aina ollut varsin ohdakkeinen myös useimmille säveltäjämiehille, joista ani harva saattoi tulla toimeen säveltämisestä saamillaan tuloilla (jopa Jean Sibelius vasta jo uransa tehtyään). Jos määritellään säveltäjyys kuten kirjan tekijät sen tekevät (aika väljästi), mahtoiko niitä säveltäjämiehiä olla suhteessa hirveän paljon enemmän? Säveltäjyys oli ylipäätään aika pienen joukon ulottuvilla osin samoista, osin eri syistä miehillä kuin naisilla. Suomen tunnetuimmat (mies)säveltäjät olivat kaikki joko jossain virassa tai sitten ainaisessa rahapulassa. En myöskään usko, että säveltäjämiesten käsikirjoitusaineistoa on kohdeltu yleisellä tasolla suuremmalla pieteetillä kuin naistenkaan piirtämiä; hajallaan nekin ovat maailmalla ja jatkuvasti joutuu tunnetuimpienkin säveltäjien teosten kohdalla merkitsemään ikävästi "käsikirjoitus kadoksissa".

Kirjan sivulla 448 todetaan, että "suuri osa" säveltäjänaisten käsikirjoituksista on "kadonnut tai piilossa". Minusta tällaista arviota ei voi loogisesti tehdä. Se voi olla totta, mutta meillä ei ole keinoa todentaa väitettä. Itse en usko, että säveltäjänaisten käsikirjoituksia olisi edes patriarkaatin oloissa kohdeltu olennaisesti piittaamattomammin kuin miesten. On lähinnä kaunis toive, että säveltäjänaiset sävelsivät paljon enemmän, mutta "suuri osa" on kadonnut. Erityisesti kustantajat ovat hukanneet käsikirjoituksia (luultavasti niillä on lämmitetty painotaloa), mutta eivät siitä säveltäjänaiset erityisesti kärsineet. Ei patriarkaatti mikään Gestapo kuitenkaan ole (yleensä). Emme edes kohtalaisen hyvin tutkittujen muutamien säveltäjämiesten kohdalla pysty tietämään, olemmeko löytäneet sävellyskäsikirjoituksia "riittävästi", vai onko niitä kadoksissa jokin tietty osuus. Erkki Salmenhaara päätyi toteamaan, ettei Leevi Madetojalta juuri jäänyt luonnoksia, koska ei sattunut tuntemaan niitä runsaasti sisältävää mappia. Siellä on useita teoksia, joista emme tietäisi mitään, jos näitä luonnoksia ei olisi syystä tai toisesta säilynyt. Erkki Melartin ei heittänyt pois mitään ja Sibelius-Akatemiassa on 25 analysoidun paksun mapin lisäksi neljä mapillista luonnoksia vailla mitään tunnisteita. Jos Melartin olisi päättänyt polttaa tämän aineiston, emme voisi mitenkään päätellä, että sellaisia on ollut ja jäädä niitä kaipaaman.

Kirjassa siteerataan sivulla 283 Julia von Boguslawskin näkemystä, jonka mukaan säveltäjänainen Frida Sergejeff "kuului Viipurin teosofisiin ja antroposofisiin piireihin ja oli tekemisissä samanhenkisten muusikoiden, kuten Erkki Melartinin ja Leevi Madetojan, kanssa." Leevi Madetojan kytkeminen teosofisiin tai antroposofisiin piireihin on niin huonosti perusteltavissa oleva väite, että olisi toivonut kirjoittajien jättävän sitaatin pois omasta tekstistään. Melartin kuului noihin piireihin, tunnetuista säveltäjistä myös Oskar Merikanto, mutta ei Leevi Madetoja siitä huolimatta, että hän sävelsi vuonna 1925 laulun Mestarin käsky, op. 71, nro 1 kansainvälisen teosofisen seuran juhlille. Mitkään dokumentit eivät tue käsitystä, että sävellyksessä olisi ollut kyse muusta kuin ammattisäveltäjälle tehdyn tilauksen toteuttamisesta. Välimäki, Koivisto-Kaasik ja Boguslawski ovat kaikki kirjoittajina teoksessa Uuden etsijät (Teos 2021), jossa on pyritty löytämään yhteyksiä esoterian eri virtausten ja suomalaisten taiteilijoiden välillä. Ehkä tutkijan varovaisuus on tämän sinänsä vähäisen sitaatin kohdalla päässyt unohtumaan.

* * *

Sävelten tyttäret herättää paljon kysymyksiä ja pohdintoja, joista seuraavassa muutama esimerkki. Kun kirja saa lukijan pohtimaan, on mielestäni onnistuttu. Seuraavat ajatukset eivät siis ole moitteita, vaan jatkopohdintaa.

* Kirjassa kerrotaan aivan oikein, että musiikkiopiston johtajana Erkki Melartin suhtautui säveltäviin naisiin kollegoistaan poikkeavalla tavalla eli myönteisesti ja innostavasti. Jostain syystä kirjoittajat eivät tohdi kirjoittaa suoraan auki todennäköisiä syitä tähän poikkeavaan käytökseen. Hiukan vihjaillaan Melartinin sijoittumisesta "queer-kuvastoon", mutta olisiko ollut jotenkin radikaalia arvella, että homomiehenä Melartin kykeni näkemään säveltäjänaiset ei patriarkaatin vaan säveltäjyyden näkökulmasta? Melartinin pedagogista edistyksellisyyttä kehui moni säveltäjämieskin, mutta itse arvelen, että henkilökohtainen toiseus heteromiehekkyyttä korostaneessa musiikkikulttuurissa kannusti Melartinia unohtamaan säveltäjäoppilaansa sukupuolen.

* Vaikka on kiistatonta, että patriarkaatin syrjivä ja estävä vaikutus kohdistui korostuneesti naisoletettuihin, on mielestäni ilmeistä, että monet patriarkaatin pönkittämät asenteet kuten säveltäjäneromyytti vaikeuttivat myös useimpien säveltäjämiehiksi haluavien taivalta. Naisiin kohdistui monia konkreettisia kieltoja, tabuja ja muita esteitä, mutta myös miesten kohdalla merkitsivät hyvin paljon yhteiskunnallinen asema, suhteet ja verkostot. Säveltäjämiehet kävivät keskenään ankaraa kilpailua vähistä apurahoista, stipendeistä, sävellystilauksista ja julkaisupäätöksistä. Ehkä onkin juuri patriarkaatin tuottama illuusio säveltäjämestareista syyllinen siihen, että useimmat säveltäjämiehetkin tuomittiin epäonnistumaan – eikä heillä ollut aina edes niitä tukiverkkoja, joita säveltäjänaiset ja naispuoliset muusikot rakensivat keskenään tuekseen. Kun säveltäjämies ei päässyt ykköskaartiin (tai Sibelius mukaan laskien kakkoskaartiin, koska ykköseen ei mahtunut kuin yksi), hänen kohtalonsa säveltäjänä ei radikaalisti poikennut useimpien säveltäjänaisten kohtalosta: ei julkaisuja, ei julkisia esityksiä, ei palkintoja, ei mainetta, vain täydellinen unohdus tai korkeintaan vähäinen paikallinen maine. Erik Fordell sävelsi 44 sinfoniaa, mutta se ja sukupuoli eivät auttaneet, patriarkaatti ja musiikkimaailman eliitti tuomitsivat hänet unohdukseen.

* Vaikka on perusteltua todeta, että säveltäjänaisille ei avautunut reittiä kansalliseen tietoisuuteen kirjan kattamana aikana, joissain tilanteissa roolit kuitenkin myös vaihtuivat. 1900-luvun alkupuolen ajan suurimmat laulajatähdet olivat yleensä naisia, ja monissa tapauksissa maineikkaat säveltäjämiehet toimivat heidän tottelevaisina säestäjinään. Näin teki Selim Palmgren Maikki-puolisolleen, niin teki Oskar Merikanto sadoille naispuolisille solisteille. Myös Karl Ekman säesti Ida-puolisoaan ja Leevi Madetoja L. Onervan lausuntaa. Lukematon määrä säveltäjämiesten lauluja on myös omistettu kunnioittavasti laulaville naisille. Tämä puoli musiikin historiaa ansaitsisi ehkä myös syvempää tutkimusta ja huomiota. Jostain syystä laulajanaisen säestäminen ei ollut säveltäjämiehelle sopimatonta työtä, kuten ei myöskään laulusolistin varjoon joutuminen.

* Sävelten tyttäret ei juuri kosketa kysymystä sävellysten laadusta. Se on harmillista, koska kirja ei nyt tavallaan näe kuin yhden selityksen sille, miksi meillä ei ole ketään Merikannon, Toivo Kuulan, Madetojan, Melartinin tai Palmgrenin veroiseksi miellettyä säveltäjänaista. On kuitenkin vaikea ohittaa sitä mahdollisuutta, että yksikään säveltäjänaisista ei ehtinyt tai onnistunut luomaan sävelteoksia, jotka tuolloisissa olosuhteissa olisivat tunkeutuneet patriarkaatin säätämien rajojen yli, hurmanneet kuulijat ja lunastaneet sitä kautta pysyvän paikan kansakunnan kaapin päällä. Olen jo ennen tämän kirjan ilmestymistä pohtinut erityisesti Sofie Litheniuksen uraa. Hän loi laajan, erittäin suositun ja varsin kattavasti tunnettujen kustantamoiden kautta julkaistun pienimuotoisten teosten joukon. Sinivuorten yö on täysin Merikannon suosituimpien laulujen veroinen ikivihreä. Kukaan ei ole todistanut, että Lithenius oli jotenkin "huonompi" säveltäjä kuin Merikanto. Silti vain toista heistä pidetään yhtenä "kansallissäveltäjistämme". Näyttäisi siltä, että patriarkaatti salli ja sallii säveltäjänaisellekin menestyksen riittävän "pienimuotoisena". Tarvitsisimme esimerkiksi tutkimusta, jossa vertailtaisiin Helvi Leiviskän sinfonioita säveltäjämiesten vastaavan aikakauden sinfonioihin.

* Sävelten tyttäret todistaa, että säveltäviä naisia on ollut ja että tasaveroisten mahdollisuuksien oloissa todennäköisesti useampikin heistä olisi voinut nousta tunnetuimpien säveltäjien joukkoon. Seuraavaksi pitäisi saada heidän säveltämäänsä musiikkia kuunneltavaksi ei pelkkinä kuriositeetteina vaan vertailukelpoisena suurjoukkona. Vain sen kautta päästäisiin lähestymään kysymystä musiikin laadusta. Itse en usko, että sukupuolella on mitään tekemistä asian kanssa. Mutta sillä on selvästikin ollut valtava vaikutus siihen, minkälaisen esteradan säveltäjänainen on joutunut läpäisemään saadakseen ylipäätään oikeuden edes yrittää pärjätä miesten itselleen paaluttamalla alueella. Musiikin historia populaarimusiikin puolella on nähdäkseni todistanut varsin kiistattomasti, että sukupuoli ei estä eikä takaa musiikin laatua. Mutta tämä työ on taidemusiikin puolella vielä kesken. Säveltäjänaisten emansipaatio on käynnissä, mutta sen vaikutus kirjoitettuun musiikin historiaan on vielä pahasti kesken. Joku Kaija Saariaho on kuitenkin hyvä osoitus siitä, että vuosina 1780–1909 syntyneiden jälkeisillä yrittäjillä on jo ollut aiempaa paremmat mahdollisuudet läpäistä se patriarkaatin rakentama esterata.

 

Kuvassa Sofie Lithenius, säveltäjänaistemme "Oskar Merikanto"