Kirkontornien sisällä

Löytöretkiasiantuntija Mikko Rinnevuori on Cityspotting -nimisen yrityksen pomo. Taivaallinen Helsinki : Kaupunki kirkkojen yllä (Fennoscandit Simulations Systems, 2024) on hänen toinen "kaupunkikirjansa", ensimmäinen oli Maanalainen Helsinki : Kaupunki pinnan alla (2023), aiemmin hän kirjoittanut lattia-akrobatiasta. Minut houkutti kirjan pariin uteliaisuus; yleisöltä suljetut paikat ja yleensäkin paikat, jotka ovat olemassa mutta joissa kukaan ei vieraile, virittävät monenlaisiin ajatuksiin. Tässä tapauksessa olin myös utelias näkemään, minkälaisia valokuvia Helsingissä sijaitsevista kirkkojen tornitiloista kirjoittaja on onnistunut ottamaan.

Kirja onkin visuaalisesti mielenkiintoinen, vaikka myös turhauttava (ks. selitystä jäljempää). Sen sijaan kirjan tekstillinen anti on vähäinen, pinnallinen ja hätäisesti kirjoitetun oloinen. Kuin tekijällä olisi ollut kiire saada opus julki. Ehkä olikin, jos oli jokin aikataulu sovittu. Kirjalle se ei tehnyt hyvää. Rinnevuorta voi kehua ja kiittää aktiivisesta tunkeutumisesta tiloihin, joihin useimmilla meistä ei olisi voimia saati uskallusta mennä, vaikka unohtaisimme lupien pyytämisen vaivan ja määrän. Tekstistä voi päätellä, että kirjoittaja ja torneissa kiipeillyt ymmärtää myös meitä, joille ajatuskin raahustamisesta vanhoissa ja ahtaissa rappusissa syvyyksiin tuijottaen on kauhistuttava.

Rinnevuori on myös kolunnut kiitettävän monessa kohteessa ottaen mukaan monia sellaisiakin kirkkorakennuksia, joilla ei varsinaista tornia ole ja ennen muuta kirkkoja, jotka eivät kuulu turismituttujen joukkoon. Hienoja kuvia on paljon ja suurin osa on sellaisia, joita ei todennäköisesti missään tai koskaan ole ennen julkaistu. Rinnevuorella on silmää tilalliselle erikoisuudelle, jota kohteena olleet paikat ovat tarjonneet, kuin myös rakennusteknisille yksityiskohdille, jollaisia on näkymättömissä kaikissa yleisöltä suljetuissa tiloissa. Erikoisimpia tällaisia tarjoaa Suomenlinnan kirkko, jonka 1920-luvulla rakennetun luterilaisen kirkon seinien sisälle on jätetty alkuperäinen ortodoksinen sotilaskirkko. En edes tiennyt tästä ratkaisusta, joka on jonkinlainen helpotus sille, jonka mielestä kirkon muuntaminen uuden uskon mukaiseksi oli ja on kulttuurista vandalismia.

* * *

Taivaallinen Helsinki tarjoaa uteliaalle paljon nähtävää, mutta valitettavasti on todettava, ettei se tietokirjallisena tuotteena ole kaikin tavoin onnistunut. Tavoistani poiketen nostan esille ison joukon huomioita, koska harmittaa hyvän idean puolinainen toteutus. Tämä on rakentavaa kritiikkiä, ei marmattamista vain marmattamisen ilosta. Seuraavalla kerralla sitten paremmin!

* Kirjan formaatti ja taitto (Tiina Pöytäniemi) on ongelmallinen. Valtava määrä kuvia on tungettu A5-kokoisille sivuille tavalla, joka hävittää kuvien tehon ja todistusvoiman. Taitto on aina esteettinen valinta, mutta tällainen sullominen mustalle pohjalle voisi toimia suuren kahvipöytäkirjan formaatissa (minimi A4), nyt menevät lukijan voimat siihen, että saa pidettyä sulkeutumaan hakeutuvat sivut auki. Sääliksi käy kuvaajaa, jonka monet hienot kuvat jäävät nyt väkisin katveeseen. Kymmenet kuvat olisivat myös kaivanneet selittävän kuvatekstin, eivät ne kaikki toimi visuaalisella tasolla yhtä hyvin.

* Kirjassa ei ole kohteiden luetteloa saati karttaa, johon esitellyt kirkkorakennukset olisi merkitty. Miksi ei ole, kun kummatkin tarjoaisivat kirjan käyttäjälle perin tarpeellista informaatiota? No onhan siinä nimiösivulla QR-koodi, jonka takaa saa kännykkään karttapohjan ja siihen kirkkojen sijainnit, huomauttaa nuorempien ikäpolvien ihminen. Boomeri vastaa, että paperille painettu kirja ei toimi niin, että osa sivuista on luettavissa vain kännykästä. Ei vaan toimi. Kirjassa ei ole myöskään sivunumeroita, joihin olisi voinut viitata. Kuten ei myöskään julkaisuvuotta, joten kirjaan myöhemmin tarttuvat saavat vapaasti pohtia, milloin tällainen kirja on tehty. Pikkujuttu, mutta ei ihan merkityksetön.

* Teksti on lennokasta turistioppaan tyyliä, jollainen toimii puhuttaessa, mutta tuntuu vähän heppoiselta luettaessa. Mitä mahtaa tarkoittaa usein toistuva ilmaisu "lähtökohtaisesti auki"? Rinnevuoren punainen lanka katkeilee välillä oudolla tavalla. Temppeliaukion kirkkoa esitellään otsikolla "Maanalaiset kirkon tunnelit" ja sisäänheittovirkkeenä on "Miten olisi maanalainen seikkailu maanalaisen kirkon alapuolella risteilevissä tunneleissa?" Kiitos, kyllä ne kiinnostaisivat, mutta ongelmaksi muodostuu, että Rinnevuori unohtaa sisäänheittotuotteensa saman tien ja kertoo lähinnä kirkon rakentamiseen liittyneestä Biafra-episodista. Ehkä osa kuvista liittyy näihin "maanalaisiin tunneleihin", mutta muuten ne jäävät edelleen arvoituksiksi. Mutta tällaista se kiire ja kustannustoimittajan puute tuottavat. Edes kaikkien rakennusten suunnittelijoiden nimiä ei ole ehditty kaivaa mukaan tekstiin.

* Malmin hautausmaalla oleva entinen asemarakennus on jostain selittämättömästä syystä mukana kirjassa, vaikka se ei ole kirkko eikä siinä ole tornia. Tekstissä puhutaan myös virheellisesti "Kampin" hautausmaasta, jollaista ei ole edes olemassa (se on Hietaniemen hautausmaan vanha puoli). Onko kohde mukana vain siksi, että vainajia kuljetettiin hautausmaalle junalla vuoteen 1954 asti? Totta, mutta eikö kirjan pitänyt esitellä kirkkojen torneja sisältäpäin?

* Helsingissä on paljon enemmänkin kirkkoja, joista monilla tosin ei ole varsinaista tornia, joten olisi ollut hyvää palvelua lyhyesti kertoa, miksi juuri valitut kirkot (ja yksi entinen asemarakennus) ovat mukana. Senkin olisi voinut kertoa, jos valikoima on satunnainen, paitsi että tunnetuimmat ovat mukana. Lukija voi muuten olettaa, että tässä ovat Helsingin mielenkiintoiset kirkontornit. Itse odotin jännityksellä, mitä löytyy Töölön kirkon tornin sisältä, myös Huopalahden, Kulosaaren ja Käpylän ja Pyhän Eliaan kirkko olisivat olleet kiinnostavia. Enkä tarkoita, että olisi pitänyt olla selostus kaikista.

* * *

Joudun toteamaan, että yritys on ollut melkoisesti parempi kuin toteutus. Tutkailisin mielellään kirjan kuvia koossa A4 ja aukeamilta, jotka pysyvät avoinna ilman voimakeinoja. Lukisin myös tekstiä mieluummin mustana valkoisellla kuin toisin päin. Mutta jotta tästä esittelystä ei jää ikäviä fiiliksiä, liitän tähän loppuun kirjasta puuttuvan kohdeluettelon katuosoitteineen ja arkkitehteineen). Olkaa hyvät!

• Johanneksen kirkko (Adolf Melander) Korkeavuorenkatu 12, Eira
• Kallion kirkko (Lars Sonck) Itäinen Papinkatu 2, Kallio
• Saksalainen kirkko (Harald von Bosse ja Carl Johan von Heideken, torni Josef Steinbeck 1897) Bernhardinkatu 4, Eira
• Pyhän Henrikin katedraali (Ernst Bernhard Lohrmann) Pyhän Henrikin aukio 1, Ullanlinna
• Paavalinkirkko (Bertel Liljequist) Sammatintie 5, Vallila
• Suomen merimieskirkko (Pentti Kareoja) Provianttikatu 4, Vuosaari 
• Helsingin synagoga (Johan Jakob Ahrenberg) Malminkatu 26, Kamppi
• Helsingin vankilan kirkko (Ludvig Isak Lindqvist) Ristikkokatu 8, Hermanni
• Malmin hautausmaan toimistorakennus, joka ei ole kirkko ollenkaan, eikä ole koskaan ollutkaan, vaan aiemmassa elämässään asemarakennus.
• Helsingin tuomiokirkko (Carl Ludvig Engel) Senaatintori, Kruununhaka 
• Suomenlinnan kirkko (Einar Sjöström, seinien sisällä oleva ortodoksinen kirkko Konstantin Ton) Suomenlinna
• Temppeliaukion kirkko (Timo ja Tuomo Suomalainen) Lutherinkatu 3, Etu-Töölö 
• Mikael Agricolan kirkko (Lars Sonck) Tehtaankatu 23, Punavuori
• Uspenskin katedraali (Aleksei Gornostajev) Katajanokka
• Kristuskyrkan (Atte Willberg) Apollonkatu 5, Etu-Töölö

Onnellinen hiilijalanjälki

Leo Stranius on päättänyt valistaa haluttomia kanssakansalaisiaan, kunnes nämäkin tajuavat, että välttämätön muutos voi olla myös itsekkään ihanaa. 1,5 astetta parempi arki - Miksi päästöjen vähentäminen tekee meidät onnellisiksi (Gummerus 2025) liikkuu näennäisesti olemassaoloamme uhkaavan ilmastonmuutoksen ympärillä, mutta pohjimmiltaan tässä on kirja siitä, mitä kaikkea pitää (ei siis "pitäisi") jokaisen meistä pikku elämässään muuttaa, jotta tulevaisuus voi ylipäätään koittaa. Stranius ei kirjoita yhtä armottomasti kuin Pentti Linkola, mutta jonkinlainen etäinen sukulaissieluisuus leijuu ilmassa. En usko, että Stranius harrastaa missään kohdassa satiiria, ironiaa tai suoranaista huumoria. Valistuksen tyylilajina on kertoa karut tosiasiat ja "pehmentää" sitten vaikutusta kertomalla omista ponnisteluista, jotka eivät nekään aina ole osuneet aivan kohdalleen, vaikka kirjoittaja harvinaisen suuressa määrin elää kuten opettaa.

Olen yleisellä tasolla yhtä huolestunut ympäristötulevaisuudestamme kuin Stranius. En myöskään pidä huonona sitä, että osoitetaan viesti suoraan jokaiselle meistä. Olisin ehkä itse käyttänyt enemmän palstatilaa sen pohtimiseen, millaisessa suhteessa ovat vastuuseen ja vaikuttamiseen toisaalla yksittäiset kansalaiset ja toisaalla yritysjohtajat, pankkiirit, poliittiset päättäjät ja media. Nyt voi kirjasta jäädä sellainen maku, että päävastuu on yksilöllä, jonka on opittava uhrautumaan ja luopumaan, vaikka isoiset eivät osoittaisi edes kiinnostusta täysin välttämättömien toimien kohdalla. Ei Stranius sitä taatusti tarkoita, mutta melko yksin ja alasti saa valistuksen kohde luennolla istua. Luennoitsija käyttää vertailukohtana usein itseään, mikä on ymmärrettävää ja kätevää, mutta saattaa unohtaa, että suurin osa kansalaisista ei ole samassa elämän vaiheessa.

On myönnettävä, että Stranius pyrkii tosissaan elämään, kuten opettaa. On hyvä, etteivät kuulijat pääse ilkkumaan, että opettaja vaatii muilta sellaista mitä ei itseltään. Jonkinlainen sokea piste Straniukselle näyttää kuitenkin olevan se, ettei hän vielä nuorena ja sporttisen hyväkuntoisena ja solakkana tunnu näkevän, millaisina muutoksen rappuset voivat näyttäytyä sellaiselle, joka kamppailee yleisen rahan riittävyyden ohessa terveyden, painonhallinnan, vähemmän täydellisen parisuhteen tai jokapäiväisen YT-neuvotteluiden uhan alla. En tarkoita, että tulevaisuuden pelastaminen voidaan reiluuden nimissä jättää tämän maailman leostraniuksille ja me köyhät, kipeät ja isomahaiset voimme jatkaa öllöttämistämme kuin ei mitään olisi tapahtumassa. Annos lempeyttä voisi silti olla eduksi.

* * *

Leo Stranius on näkemyksissään tosiaan melko yksioikoinen, kuten me kaikki nuorina tuppaamme olemaan. Siksi yleisellä tasolla yhtä mieltä olevalla voi kirjaa lukiessa tulla hetkiä, jolloin huomaa olevansa kirjoittajan kanssa tyystin eri mieltä. Se voi mennä tahattoman huumorin piikkiin, kun Stranius kirjoittaa: "Hiukset pysyvät puhtaana ilman shampoota tai hoitoaineita lähes päivittäisestä kuntoilusta ja hikoilusta huolimatta. Hajusteita en suostu käyttämään." (s. 153) ja takakannen sisäliepeessä meitä katsoo hymyillen mies, jonka päässä on "tukkaa" suunnilleen yhtä paljon kuin Andrew Tatella. Mutta kun Stranius puhuu tarkemmin erittelemättä omistamistamme "tavaroista" ja niiden lukumäärästä, rupeaa lukija nopeasti tivaamaan, onko kirjoittajan mielestä asiallista laskea kappalemääräisesti CD-levyt, kirjat, maasturit ja haarukat. Straniuksen mukaan "keskiverto suomalaisperhe" omistaa 10 000-50 000 "tavaraa". Kuulostaa aika paljolta, vaikka jokainen astia, kirja ja äänilevy laskettaisiin erikseen. Voi tietysti olla, että olen tietämättäni Straniuksen kaltainen nuukailija.

Kirjastonhoitajaa ja kirjojen ystävää vääntää vatsasta, kun Stranius innostuu todistelemaan, että nuukailija ei käytä paperikirjoja, ei edes kierrätettyjä tai kirjastosta lainattuja, vaan "kuuntelee" niitä suoratoistona tai äänikirjoina. Onko kirjoittajalta jäänyt tosiaan tajuamatta, että lukeminen omin aistein ja aivoin on aivan eri asia kuin ammattilukijan rytmillään lukeman kuunteleminen? Kannatan nopeasti muuttuvan tekstin julkaisemista ja käyttämistä suoraan verkon kautta, mutta olemme kulttuurisesti tuomittuja, jos emme ymmärrä enää arvostaa tekstin lukemista kognitiivisena prosessina vaan mittaamme sitä "tehokkuuden" antureilla, jolloin äänikirja voittaa aina, koska sen kuuntelemisen aikana voi hoitaa lapset ja tiskit, suorittaa triathlonin ja ehkä hoitaa myös parisuhteen fyysisiä elementtejä?

Stranius on mielestäni heikoimmillaan, väärässä ja eniten jälkijunassa saarnatessaan lasten "hankkimista" vastaan. Vaikka maapallon väkiluku on edelleen kasvussa, käytännössä melkein kaikki kasvu tulee Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, melkein kaikkialla muualla kasvu on jo pysähtynyt ja monilla alueilla kuten vauraassa Euroopassa, kääntynyt laskuun tavalla, joka ilman mittavaa maahanmuuttoa johtaa vääjäämättä väestön suhteettomaan ikääntymisen ja lopulta sukupuuttoon. En syytä Straniusta tekopyhyydestä, kun hänellä itselläänkin on kaksi lasta, hän myöntää ristiriidan ihanteidensa ja todellisuuden välillä. Pidän kuitenkin vastuuttomana, että hän levittää väitettä Maan elättämiskyvyn ylittävästä väestömäärästä. Maailman kaikki ihmiset voidaan helposti ruokkia, kunhan voimavarat epäoikeudenmukaisesti jakava kapitalistinen talousjärjestelmä kumotaan ja sen myötä myös luonnonvarojen kestämättömät käyttötavat. Jos ei "haluta" lapsia, mistään tulevaisuudesta ei kannata puhua sanaakaan. Lapset ovat tulevaisuus.

* * *

Kautta kirjan käy ilmeiseksi, että vaikka Stranius opettaa elämään ei-kapitalistisesti, häntä ei pääse syyttämään tai kehumaan "antikapitalismista" tai minkään muunkaan nimellä liikkuvan maailmankatsomuksen ajamisesta. "Nuukailu" olisi ehkä osuva, mutta ei mielekäs siihen liittyvien kielteisten mielikuvien takia. Kuten sanottu, en ole pääasioista eri mieltä ollenkaan ja liikuntasuorituksia mukaan laskematta elän itsekin varsin nuukaillen ja hiilijalanjälkeäni eivät rasita lentäminen, autoilu tai omakotitalon rakentaminen. Olen samaa mieltä "tavaroiden" hankkimisen tarpeettomuudesta (oma metodini on jokaisen mielihalun kohdalla vaatia vastausta kysymykseen, tarvitsenko vai haluanko vaan; yleensä mittelö päättyy siihen, että jätän hankinnan hautumaan). Mutta onko itseironiaa, kun Stranius kertoo hiilijalanjälkensä pysyvän tavoitteessa mm. siten, että hän jättää itse ostamatta tavaroita, jotka saa kuitenkin puolisolta lahjaksi?

Itseäni tökkii pysyvästi Straniuksen voimakas tehokkuusajattelu, jossa aika on rajallinen resurssi, jota ei pidä "tuhlata" turhuuksiin ja on aina hienoa, kun aikaa onnistuu "säästämään". On selvää, että ns. ruuhkavuosia elävä suhtautuu aikaan toisin kuin eläkkeelle elossa lipsahtanut, jolla kiistatta on samat 24 tuntia vuorokaudessa kuin nuoremmillakin, mutta ei pakottavaa tarvetta luovuttaa tuosta määrästä osuutta vastineeksi palkkatulosta. Silti väitän, ettei aikaa voi "kuluttaa" tai "säästää", omaa elämäämmehän siinä käytämme tähän tai tuohon, aikaa on kuolemaan asti. Elämä koostuu valinnoista ja kaikkeen, ihan kaikkeen "kuluu" aikaa. Mitään ei voi tehdä sen ulkopuolella, joten säästöpuheet johtavat harhaan. Ihminen, joka "säästi" tekemisessä A 15 minuuttia ja "käytti" sen tekemiseen B, teki vain valintoja.

Edellä olevista happosadepisaroista riippumatta Straniuksen kirja puhuu ja muistuttaa elintärkeästä asiasta. Muutos kestävään elämäntapaan ei voi toteutua, jos yksittäiset ihmiset eivät ole muutokseen valmiita. On tärkeätä sisäistää se ohittamaton tosiasia, että sekä muutos että ei-muutos koostuvat niin monista osatekijöistä, ettemme voi yksilöinä tai yhteisöinä niitä kaikkia säätää ja optimoida. Siksi tärkeintä on aloittaa ja liikkua oikeaan suuntaan. Se on tärkeämpää kuin yrittää saavuttaa henkilökohtainen täydellisyys ja seurata sitten harmitellen kanssaeläjien vähemmän onnistunutta pinnistelyä. Muutos tapahtuu yhdessä, mutta jokaisen yksilön omin valinnoin. Allekirjoitan myös Straniuksen ilosanoman siitä, että vähemmän on usein (ei aina, on myös immateriaalisia arvoja) enemmän. Elämäntapojen muutos kestävälle tasolle ei tarkoita elämän iloista ja nautinnoista kieltäytymistä. Meidät on viekoiteltu tuhoisalle tielle, mutta siltä kääntyminen on mahdollista. Jos et ole valmis kääntymään, pysähdy edes ja mieti vakavasti vaihtoehtoja.

 

Lestistään eksynyt suutari ennustelee

Olin haluton tarttumaan tähän kirjaan. Lykkäsin sen varaamista ja kun kirja lopulta oli luettavana, en meinannut millään jaksaa raahustaa sen loppuun. Historian, erityisesti sotahistorian tutkijaksi erikoistunut Yuval Noah Harari on myynyt jotain 45 miljoonaa kirjaa ja noussut ainakin länsimaissa kovin suosituksi, vaikka myös kritiikkiä keränneeksi tietokirjoittajaksi. Oma haluttomuuteni kumpusi siitä, että vaikka ensimmäinen suomennos Sapiens - Ihmisen lyhyt historia (2016) oli monella tavalla uusdenlainen tavassaan lähestyä ihmisen historiaa, myöhemmät kirjansa (Homo Deus 2017 ja 21 oppituntia maailman tilasta 2018) osoittivat Hararin kovin usein kyntävän härillä, joita hän oli eri tieteiden edustajilta lainannut ymmärtämättä sen paremmin härkiä kuin kyntämistäkään syvällisemmin. Tiivistäen: Harari tuntui kirjoittavan melko heppoisesti isoista asioista vailla riittävää ja aitoa nöyryyttä.

Nexus : Tietoverkkojen lyhyt historia (Bazar 2024, suomentaja Tapani Kilpeläinen ) ei ole ainakaan tietoverkkojen lyhyt historia, vaikka en pysty toisaalta sanomaan, mikä se oikeastaan on. Kustantajan agentti on epäilemättä ehdottanut jotain lyhyttä ja nasevaa vastapainoksi sille, että alaotsikko on A Brief History of Information Networks from the Stone Age to AI. Kirjansa sivulla 281 Harari valistaa meitä, että "nexus" tarkoittaa "verotuksellista liittymää". Toisaalta tiedämme, että sanaa ovat käyttäneet sekä Henry Miller että Google yrittäessään kännykkämarkkinoille ja epäonnistuessaan kerrankin oikein kunnolla sekä ainakin neljä eri rock-bändiä ja Tim Berners-Lee. Kielitieteessä "neksus" on subjektin ja predikaatin liitto. Ehkä Harari tai kääntäjä olisi voinut myös kertoa, että nexus on latinaa ja tarkoittaa samaa kuin suomen kielen sana "yhteys"?

Nexus ei ole saanut erityisen innostunutta vastaanottoa meillä tai suuremmassa maailmassa. Kirjan läpi pungerrettuani en sitä ihmettele, sillä teksti on epäkoherenttia (se liikkuu moneen suuntaan ilman mitään ilmeistä syytä), ideologisesti ja poliittisesti vinoutunutta (kapitalismia ei ole olemassa, Marx oli väärässä, ja kaikista pahoista asioista ihmisen historiassa löytyy hyvä esimerkki Neuvostoliitto-Stalinista tai Venäjä-Putinista), yhteiskunnaliselta analyysiltään lapsellisen yksinkertaistavaa ja tietotekniikan/AI:n osalta asiantuntemattomalta vaikuttavaa (kun en ole itsekään aito asiantuntija, ilmaisen asian miedosti). Siellä täällä ilmaantuu kiintoisia ajattelun aihioita, mutta noista uusista ideoista olisi kertynyt korkeintaan laaja lehtiartikkeli. Sellaisilla ei kuitenkaan kerätä miljoonien myyntiä. 

* * *

Tein kirjaa lukiessani paljon muistiinpanoja, mutta enimmäkseen ärsyyntyneitä ja ihmetteleviä. Näillä voisin täyttää vaikka kaksi blogitekstiä, mutta se olisi turhaa, koska Hararin yksittäisillä heitoilla on harvemmin mitään yleistä merkitystä. Yritän muutaman esimerkin kautta havainnollistaa, millaiset väitteet nostattivat minussa lukijana ärtymystä. Harari rakastaa tarinoita, joita hän pitää "intersubjektiivisina totuuksina" (totuuksina, koska niihin uskoo niin moni!). En minä eikä myöskään Karl Marx väheksy tarinankerronnan merkitystä ihmiskunnan kulttuurisessa evoluutiossa. Mutta kun Harari rakentaa tarinoista ja mytologioista jonkinlaisen evolutiivisen tietoverkon, joudun puistelemaan päätä. Harari ei tunnu oivaltaneen mitään marxilaisuuteen kuuluvasta perustan ja päällysrakenteen mallista.

Harari yrittää selittää ihmisen yhteisöllisen kehityksen pyrkimyksellä totuuden ja järjestyksen väliseen tasapainoon. Siksi esimerkiksi uskontojen pyhät kirjat ovat Hararille "informaatioteknologian" edustajia, eivät satuinformaation jakelua, kuten itse ajattelen. Olen samaa mieltä siitä, että tieteen kaltainen itseään korjaava järjestelmä lisää ihmisellä olevan totuuden määrää, mutta että sen lisäksi tarvitaan vissi määrä järjestystä. Hararin lapsekas näkemys "demokratiasta" (= "liberaali kapitalismi ilman että täytyy sanoa sanaa kapitalismi ääneen") on ennallaan, samoin sen vastakohdat eli autoritarismi, totalitarismi ja diktatuurit, joita esiintyy vain "demokraattisen" lännen ulkopuolella. Hararin ihaileva suhtautuminen Yhdysvaltoihin ja sen arvoihin on välillä lähes koomista, koska kritiikin varominen on yhtä tarkkaa kuin se on Israelinkin kohdalla. Hararin mielestä USA:n demokraattipuolue on "edistyksellinen". Toteamus yksinään kertoo riittävästi kirjoittajan poliittisesta arviokyvystä tai arvomaailmasta - tai molemmista.

"Piiesirippu" on kirjan harvoja kiintoisia ajatuksia. Sen mukaan maailma uhkaa jakautua erillisiin alueisiin joko omistuksen keskittymisen (harvat hallitsevat verkkoja, muut alistuvat) tai verkkojen ideologisen eriytymisen (USA:lla oma, Kiinalla oma) takia. Harari ei kuitenkaan uskalla viedä analyysiään sitä pidemmäle, että arvelee Facebookin algoritmien tavoittelevan kaupallista voittoa (ajatella, voisiko tosiaan niin olla!). Seuraavaksi olisi pitänyt todeta kaikkien IT-yritysten motiivina olevan sama kapitalistisen voiton tavoittelu, mutta sellaisia toteamuksia Harari ei erehdy päästämään tekstiinsä. Ilmaan jää ajatus, että varmaan Facebookilla on muitakin, paljon hienompia tavoitteita. Harari väittää myös, etteivät äly ja tietoisuus edellytä toisiaan, ja tästä päätelmästä kumpuaa kirjan ehdottomasti punaisin lanka, jonka mukaan AI voi ilman ihmisen tietoisuuden kaltaista ominaisuutta kehittää ei-orgaanisen älyn erilaisine pyrkimyksineen.

* * *

Minusta tuntuu vahvasti siltä, että Harari on ymmärtänyt pahasti väärin sekä nykyisen AI-tutkimuksen vaiheen että ihmisaivojen biologian. Hänen mukaansa AI on vieras äly, joka tulee tai peräti on jo itsenäinen toimija tietoverkossa. Harari ei osaa selittää, mistä AI:n pyrkimykset varsinaisesti kumpuaisivat. En huomaa hänen myöskään pohtivan, mistä algoritmit hankkivat oman verkkonsa rakentamiseen tarvittavat materiaalit, energian ja logistiikan. Harari on vakuuttunut siitä, että AI tuottaa ratkaisuja, joita ihmisaivot eivät enää kykene kuvittelemaan eikä sitä myöten myöskään rajoittamaan. Harari puhuu vakavissaan tietokoneiden luomasta omasta intersubjektiivisesta verkostosta. Harari ei tunnu tajunneen, että kun Microsoftin chatrobotti Tay muuttui muutamissa tunneissa rasistiseksi vihapuheen levittäjäksi, syynä ei ollut algoritmi, vaan sille syötetty ihmisten vinoutunut viestimassa.

Harari tuntuu tosissaan pelkäävän sitä, että AI on potentiaalinen anarkistinen uhka, koska se edustaa "ei-inhimillistä ajattelua". AI ei ole ehkä "vielä" tarpeeksi vahva murtautumaan itsenäiseen toimintaan, mutta kysymys on enemmän aikataulusta kuin siitä, onko se ylipäätään mahdollista. Turvatoimena tulisi Hararin mielestä kieltää ihmisenä esiintyminen verkossa siinä missä väärän rahan levittäminenkin. Lukijalle jää epäselväksi, uskooko Harari oikeasti, että AI on jo muuttunut itsenäiseksi toimijaksi vai että tämä mahdollisuus on otettava vakavasti. Sivulla 487 on lause "Olemme luoneet vieraan älyn." Sitä on vaikea ymmärtää muuten kuin siten, että AI:n kehitys on jo ohittanut kriittisen kohdan ja ihmisen osana on jäädä odottamaan, mitä tuleman pitää.

Kun minulla on niin vähän myönteistä sanottavaa tästä kirjasta, lopetan kirjan sivulla 124 olevaan hauskaan ja optimistiseen juttuun mytologian ja AI:n yhdistymisestä. Hararin mukaan ortodoksijuutalaiset uskovat kirjaimellisesti Talmudin kieltoon tehdä työtä sapattina. Rabbit ovat tulkinneet, että myös hissin nappulan painaminen on työn tekemistä. Jotta iäkkäiden juutalaisten ei Brooklynissä olevassa kerrostalossaan tarvitse sapattina raahustaa ylös rappusia, hissi säädettiin kulkemaan alituiseen ylös ja alas ja pysähtymään jokaisen kerroksen kohdalla. Näin ei kukaan syyllistynyt sapatin määräysten rikkomiseen (hissin oven avaamisesta tai sulkemisesta työnä Harari ei kerro). Mutta AI:n avulla lisättiin mukavuutta, sillä kasvojentunnistusteknologian avulla hissi opetettiin tuntemaan kaikki käyttäjänsä ja viemään heidät suoraan oikeaan kerrokseen. - Kiva juttu, joka kyllä synnytti joukon kysymyksiä. Mutta jääkööt ne käsittelemättä. Moitteistani tuli mainittua vain 5 %, joten antaa olla.

 

Eliitit kansakuntien kohtalona

Tässäpä on mielenkiintoinen kirja, joka tarkastelee yhteiskuntien vakautta ja sen menettämistä tilastojen armottomassa valossa ja eksaktia historiatiedettä tavoitellen. Lopun ajat : Eliitit, vastaeliitit ja tie poliittiseen pirstaloitumiseen (Terra Cognita 2024, suomennos Juha Pietiläinen) on vakavasti otettava kirja, eikä otsikon pidä johtaa ajatuksia minnekään uskonnollisten maailmanlopun ennustusten suuntaan. Kirjoittaja Peter Turchin on kompleksisuuden tutkija, joka on ollut kokoamassa SESHAT-nimistä tietokantaa, johon on koottu tilastotietoina erilaisia yhteiskuntien piirteitä kuvaavia tunnuslukuja noin 10 000 vuoden ajalta. Tämän valtavan kvantitatiivisen aineiston pohjalta on kehitetty uusi tieteellinen tutkimusmenetelmä kliodynamiikka (termi "klio" on johdettu antiikin Kreikan mytologiaan kuuluvan historian ja sankarirunouden muusan Kleio nimestä, kreikaksi Κλειώ, latinaksi Clio). Kliodynamiikan keinoilla on osoittautunut mahdolliseksi havaita erityisesti valtaan liittymiä malleja, joita yhteiskunnat näyttävät toistavan vuosituhannesta toiseen.

Peter Turchin on Neuvostoliitosta 1970-luvulla Yhdysvaltoihin emigroitunut Pjotr Turtšin, jonka näkökulma maailmanpolitiikkaan on ilahduttavan epäamerikkalainen ja aidosti neutraali. Hän tuntee syntymämaansa asioita olennaisesti paremmin kuin useimmat Amerikan Yhdysvalloissa eläneet tutkijat ja pystyy kirjoittamaan Josif Stalinin kaltaisista historian henkilöistä kiihkottomasti (Turchin esittää myös Ukrainan oligarkiasta niin inhorealistisen lyhyen historiikin, että voi suorastaan ihmetellä, ettei kustantajaa pelkästään sen takia ole tuomittu putinistiksi - tai ehkä onkin). Ilahduttavaa on myös se, ettei Turchin yritä muuntaa kliodynamiikkaa poliittisia ennusteita myyväksi kaupalliseksi menetelmäksi, vaan korostaa toistuvasti siitä, ettei mikään historiatieteellinen tai muu menetelmä kykene ennustamaan muutosten yksityiskohtia. Historiallisia tienristeyksiä on tarkkojen ennusteiden tekemiseen liian paljon, joten kliodynamiikka tyytyy hahmottamaan suurempia kuvioita ja malleja, joita ihmisyhteisöt näyttävät tuottavan ja toistavan.

Turchin kirjoittaa yleistajuisesti ja vain vihjaa siihen, että kliodynamiikan takana on valtavasti matematiikkaa, tilastotiedettä ja muita eksakteja menetelmiä, jotka tekevät siitä vakavasti otettavan poliittisen analyysin välineen. Kirjan käännös on pääosin sujuvaa työtä, mutta näyttää siltä, että jotkin selvät käännösvirheet ovat siirtyneet perintönä Kimmo Pietiläiseltä Juha Pietiläiselle. Lopun ajat käyttää englannin kielen termin "turning point" (käännekohta) vastineena ilmaisua "käännepiste". Se on kuitenkin edelleen matemaattinen erityistermi inflection point (https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4%C3%A4nnepiste), jonka käyttämisessä sanan "käännekohta" sijasta ei ole mitään perustetta. Jouduin moittimaan Terra Cognitaa tästä jo viisi vuotta sitten (https://heikinvaraventtiili.blogspot.com/2020/01/kurja-tekele.html), mutta eipä siellä tietysti tällaisia blogeja ole luettu. Minusta on lähinnä noloa, että arvokasta työtä tehnyt kustantamo ei vaivaudu käyttämään ulkopuolista oikolukua, jollainen tällaiset sinänsä vähäiset, mutta välinpitämättömyydestä kertovat virheet ehkä huomaisi.

* * *

Kliodynamiikan avulla on löytynyt häkellyttäviä malleja, jotka näyttävät selittävän varsin hyvin sen, miksi ihmisyhteisöiden dynamiikka ei näytä millään keinolla johtavan pysyvään vakauteen, yleiseen hyvinvointiin ja muihin maallisen paratiisin oletusarvoihin. Vakauden sijasta yhteiskunnilla on lyhyitä vakauden ja hyvinvoinnin kausia, joita aina seuraavat levottomuus, epävakaus ja jonkinlainen vallanvaihto, joka voi olla lähes veretön tai koko yhteiskunnan olemassaoloa uhkaava sotaisa konflikti. Peter Turchin ei ole marxilainen tutkija, joten hän ei tarkastele ihmiskunnan historiaa korostuneesti työväenluokan luokkataistelun tai pääoman hallinnan näkökulmasta eikä puhu termillä kapitalismista. Toisaalta Turchinilla ei ole mitään ideologista tarvetta peitellä taloudellisen ja poliittisen vallankäytön liittoa tai mekanismeja. Sitä kautta hänen esityksensä kertoo loppujen lopuksi melko radikaalisti perinteisistä poikkeavasta näkökulmasta, jota voi luonnehtia vaikka inhorealistiseksi.

Lopun ajat on kirjoitettu Donald Trumpin ensimmäisen presidenttiyden jälkeen, mutta ennen toisen toteutumista. Tämä tosiasia sähköistää kirjan viestin tavalla, jota kirjoittaja ei ole voinut tietää. Kun hän ennustaa Amerikan Yhdysvaltojen joutuvan vakavaan yhteiskunnalliseen kriisiin 2020-luvulla (kirja ilmestyi 2023), tuntuu kuin hän olisi tosiaan nähnyt jotain todellista etukäteen ainakin vuodesta 2025. Turchin ei välttele jo tapahtuneiden asioiden yksityiskohtia, mutta tulevaisuuden suhteen hän pitäytyy isommassa kuviossa, ja perustelee ratkaisun kliodynamiikan rajoituksilla. Kun hän toteaa ns. läntisten demokratioiden olevan USA etunenässä muuttumassa plutokratioiksi eli rikkaimpien diktatuuriksi, hän määrittelee toistuvasti muutoksen alkupisteeksi Ronald Reaganin presidenttikauden. Kyseessä ei ole mielipide, vaan myös tilastofaktojen osoittama tosiasia.

Turchinin avainkäsitteitä ovat eliitin ylituotanto, vaurauspumppu ja vasta-eliitit. Hyvin voimakkaasti pelkistäen Turchin esittää, että valtaan liittyvät kriisit synnyttää aina ja kaikkialla liian suureksi paisunut eliitti (= vallanpitäjät), jonka huipulta pudonneet tai sinne koskaan pääsemättömät jäsenet turhautuvat ja muuttuvat ei-ideologista vallankumousta haluaviksi. Eliitin ylituotantoon liittyy aina vaurauspumpun käynnistäminen eli yhteiskunnallisen varallisuuden kaikki väestöryhmät huomioon ottavan jakamisen muuttuminen pelkästään eliittiä lihottavaksi varallisuuden siirtämiseksi köyhiltä rikkaille (juuri tämä synnyttää plutokratian eli rikkaiden ylivallan). Se eliitin osa, joka jää omassa rikkaassa kuplassaan osattomaksi, pettää kuplansa ja ryhtyy johtamaan muiden tyytymättömien (köyhien) kapinaa, jonka seurauksena on tai ei heti ole vallan vaihtuminen ja yhteiskunnallisen tulonjaon muuttuminen tilapäisesti reilummaksi.

* * *

Turchinin esityksen voima on sen konkreettisuudessa. Kun hän täysin kiihkottomasti toteaa Josif Stalinin olleen 1900-luvun ylivoimaisesti menestynein diktaattori, perustelu on hämmentävän ilmeinen: hän piti huolen siitä, että Neuvostoliiton eliitit eivät päässet kasvamaan järjestelmän kannalta liikaa. Neuvostoliitto hajosi vasta, kun maan johdossa oli lopetettu eliitin kasvun rajoittaminen. Tylyä, mutta loogisesti uskottavaa. Turchin taustoittaa hyvin myös väitteensä, että osa Stalinin taitavuutta oli se, ettei hänellä ollut myöskään isoa joukkoa perillisiä kärkkymässä isältä heruvaa valtaa. Tähän liittyy ainakin itselleni täysin uusi havainto, jota Turchin pitää universaalina. Näkemyksen mukaan minkä tahansa valtajärjestelmän kestävyyden voi ennustaa sillä perusteella, onko vallalla yksi- vai moniavioinen kulttuuri. Turchinin aineisto näyttää, että valtakaudet jäävät noin 100:n vuoden pituisiksi, kun eliitin edustajilla on vaimoja ja jalkavaimoja ja sitä myöten kymmeniä tai satoja perillisiä, mutta olevan noin kaksinkertaisen pituinen, kun kulttuuri ei salli eliitille moniavioisuutta ja siten systemaattisesti suurempaa perillisten joukkoa. Tästä peruskuviosta on tietenkin poikkeuksia (mm. juuri Neuvostoliitto, jonka historia jäi reilusti alle sadan vuoden, vaikka kulttuuri ei suosinut moniavioisuutta ja suurta jälkeläismäärää), mutta yleiskuva on sen mukainen.

Turchinin kirja keskittyy pohtimaan Yhdysvaltain kohtaloita sekä tarjolla olevan aineiston laajuuden että asian globaalin tärkeyden takia. Kun kirjoitan tätä, Trumpin melkein kaikille maailman maille lätkäisemät tullimaksut ovat syösseet osakkeiden hinnat jyrkkään laskuun ja koko rahamaailman hetkelliseen kaaokseen. Turchinia kiinnostaa enemmän se, mitä kliodynamiikka voi ennustaa Yhdysvalloissa voivan tapahtua. Hänhän ei ole suinkaan ensimmäinen tai ainoa, joka pitää mahdollisena koko liittovaltion hajoamista, sisällissotaa tai jopa koko maailman tuhoavaa ydinsotaa. Turchin pelkistää asian toteamalla, että Yhdysvalloissa elettiin 1900-luvun keskellä (noin 1920-1980) suhteellisen vähäisten tuloerojen ja yleisen vakauden aikaa, joka päättyi reaganismina tunnettuun käänteeseen, jonka ytimenä oli vaurauspumpun tietoinen käynnistäminen ja tuloerojen harkittu kasvattaminen. Turchinin mielestä Yhdysvallat on jo nyt plutokratia (hän ei millään tavalla käsittele Israelin ja Yhdysvaltain omien rikkaimpien sionistien roolia) ja että on vain ajan kysymys, ennen kuin eliitin ylituotanto muuttaa valmiiksi kytevän kapinan avoimeksi vallankumoukseksi. 

Turchin toteaa suoraan (s. 122), että kliodynamiikan keräämien tietojen perusteella eliitti voittaa aina, köyhillä tai mediaanituloisilla ei ole koskaan vaikutusta siihen, milloin vaurauspumppu käynnistetään tai suljetaan, siitä päättäminen on aina eliitin tai vasta-eliitin yksinoikeus. Perinteisen aktivismiajattelun tai työväenliikkeen näkökulmasta väite on tietysti masentava, mutta kieltämättä siinä tuntuu olevan paljon totuutta. Radikaaleja iskulauseita voidaan usein pitää yllä vuosi tai kaksi, mutta jos mikään vasta-eliitin ryhmä ei ota niitä ajaakseen, liikehdintä sammuu tai muuttuu joksikin muuksi. Yhdysvaltain osalta Turchin ei halua tai osaa ennustaa, millainen vastaeliitti tulee kansallisen plutokratian haastamaan. Euroopassa kannattaa tätä asiaa myös vakavasti pohtia, sillä reaganismin matkiminen on saattanut Euroopan valtaosan hyvin samanlaiseen historialliseen tilanteeseen kuin Yhdysvallat. Ainakin rivien välistä voi lukea, että Turchin toivoo, ettei täällä tehtäisi samoja virheitä kuin Yhdysvalloissa. Suomalainen voinee todeta, että hyvä neuvo, mutta pahasti myöhässä. Olemme apinoineet kaikki virheet ja joudumme maksamaan siitä.

 

 

PS. Tarkemmin ajatellen nostan Turchinin kirjasta esiin vielä kaksi kiinnostavaa detaljia. Ensimmäisen mukaan yhteiskuntien vaihe heijastuu suoraan ihmisten keskipituuden ja elinajan odotteiden kaltaisiin määrällisiin mittareihin. Yhdysvallat on ollut kerran maailman pisimpien ihmisten valtio, mutta niistä vuosista on keskipituus pudonnut useilla senttimetreillä. Myös Hollannissa on keskipituuden nousu loppunut. Minulle nämä tilastotiedot olivat uusia ja yllättäviä.

Toinen kiinnostava yksityiskohta on suhtautuminen maahanmuuttoon. Julkisessa puheessa päällimmäiseksi on noussut ajatus, että "oikeisto" vastustaa maahanmuuttoa, koska se edustaa rasistisia ja ksenofobisia voimia. Turchin avaa yhdysvaltalaista keskustelua toteamalla, että siellä eliitti on ehdottomasti aina kannattanut maahanmuuttoa, koska se antaa mahdollisuuden laskea myös maassa jo oleville köyhille maksettavia palkkoja. Sen sijaan esimerkiksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota ajava senaattori Bernie Sanders vastustaa rajoittamatonta maahanmuuttoa juuri samasta syystä, koska se voimistaa eliitin vaurauspumpun toimintaa. Kysymys maahanmuutosta ei ole siten vain ihmisoikeuskysymys, vaan myös merkittävä varallisuuden virtauksiin vaikuttava tekijä. Tätä taustaa vasten voi itse kukin kysyä mielessään, edustaako Donald Trump eliittiä vai vasta-eliittiä pitäessään rajojen sulkemista halpatyövoimalta tavoitteenaan. Turchinin mielestä Trumpin puheissa on selkeä vastaeliitin kaiku, vaikka sattuman oikusta Trump pääsikin eliitin huipulle - ja Turchinin sitä tietämättä, vielä toisen kerran.

Ahne, ahneempi, ruotsalainen kapitalisti

Raha kiehtoo ihmisiä. Harva suhtautuu siihen välinpitämättömästi. Tietoisuus siitä, että pienenpieni joukko ihmisiä omistaa valtaosan kaikesta varallisuudesta, herättää voimakasta ärtymystä, josta osa on silkkaa kateutta, osa huolta ilmiön eriarvoisuudesta ja sen seurauksista. Andreas Cervenka on ruotsalainen taloustoimittaja, kokenut ja arvostettu. Hänen kirjansa Ahne Ruotsi - Kuinka kansankodista tuli superrikkaiden paratiisi (Gummerus 2024, sujuva ja moitteeton suomennos Elina Lustig, alkuteos Girig-Sverige) ilahduttaa ja masentaa, jos sattuu olemaan valmiiksi antikapitalisti, joka ei omista mitään. Ilahduttaa siksi, että rikkaiden vääryydellä ja viekkaudella ahnehtiminen nostetaan kunnolla esille. Masentaa siksi, että ainakin Ruotsin tapauksessa suuri osattomiksi jääneistä tukee rikkaista rikkaampia tukevaa politiikkaa, koska heillä on vakaa aikomus siirtyä luusereiden puolelta kruunumiljardöörien joukkoon. Hämmentävää.

Cervenka kirjoittaa selkeästi ja sopivalla ironisella kierteellä asioista, jotka on aina pidetty - uskoakseni tahallaan - ulkopuolisille (ei-rikkaille) mahdollisimman vaikeaselkoisina, monitulkintaisina ja pääosin keskinäisen vaikenemisen muurin lukitsemina. Cervenka on lukenut valtavasti sellaista tylsää taloustieteellistä aineistoa, johon me ei-rikkaat emme koskaan edes törmäisi, ja pelkistää niin tutkijoiden, rikkaiden kuin poliitikkojen löydökset ja johtopäätökset. Cervenka pitää viisaasti huolta siitä, ettei hänen suorittamansa elävän ruumiin avaus koostu kaavoista, mutta numeroita, erityisesti rikastumisen kasvuprosentteja hän lyö pöytään senkin edestä. Loppupäätelmä on hämmentävä. Kuvitelmiemme tasa-arvoa ja pieniä varallisuuseroja arvostava Ruotsi on kuollut ja kuopattu, jos oli koskaan ihan totisesti elävä. Tilalle on tullut yhteiskunta, jossa rikastuminen (muiden kustannuksella) on korotettu keskeiseksi politiikkaa sääteleväksi tavoitteeksi.

Vaikka Cervenka ei pöyhi päättäjäpuolen arvomaailmaa ihan toivotulla perusteellisuudella, voidaan lyhyesti todeta, että taistelu "vasemmiston" ja "oikeiston" välillä on suurelta osalta päättynyt, koska Ruotsia vuosikymmenet itsevaltaisesti johtanut sosialidemokraattinen puolue on pudotettu yhdeksi monista, minkä seurauksena se nuuskii enemmistön mielipiteitä ja mukautuu vaalistrategisista syistä niihin jostain periaateohjelmista piittaamatta. Oikeistolle rikkaiden rikastuttaminen on tietysti aina ollut luonnollinen tavoite. Nyt siitä on tullut oikeistoa ja parlamenttivasemmistoa yhdistävä aate, jonka tuloksena on lainsäädäntö, joka on tehnyt Ruotsista paratiisin kapitalisteille ja heidän häikäilemättömälle tilanteen hyväksikäytölleen.

* * *

Harva Suomessa seurannee Ruotsin asioita syvällisemmin, mutta aavistuksen siitä, mistä Cervenka kirjoittaa, on voinut päätellä jo siitä, että Björn Wahlroos avomieliseen tapaansa kertoi halullisille ja haluttomille muuttaneensa Ruotsiin, koska siellä ei ole perintöveroa. Wahlroosin ahneutta päivittelevä ei todennäköisesti älyä kysyä, onko näin ollut "aina". Ei tietenkään ole, perintöveron poistaminen on Ruotsissa ollut vain osa samaa rikkaimpien tien silittelyä, joka koostuu korkotason pakottamisesta matalaksi, varallisuuden verottamisen minimointi, myynti- ja lahjaveron häivyttäminen ja muista saman tyyppisistä toimista. Niitä kaikkia yhdistää se, että hyödyt ovat valuneet jo valmiiksi rikkaille ja laskun maksavat ne, joilla on ennestäänkin vähiten rahaa ja varallisuutta. Politiikka on johtanut siihen, että Ruotsista on tullut poikkeuksellisen eriarvoinen maa varallisuutta ajatellen. Ns. ginikerroin (joka ei liity väkijuomiin vaan italialaiseen tilastotieteilijän Corrado Ginin nimeen, kuten Cervenka valistaa) oli vuonna 2020 Ruotsissa 0,872. Sillä heltisi taloudellisen tasa-arvon maailmantilastossa sija 12. Edelle pääsivät Bahamasaaret, Bahrain, Brunei, Botswana, Brasilia, Arabiemiraatit, Jemen, Laos, Venäjä, Etelä-Afrikka ja Sambia. Yhdysvaltain luku on 0,85, muissa Skandinavian maissa Tanska 0,736, Suomi 0,74 ja Norja 0,785.

Cervenka käy systemaattisesti ja helppolukuisesti läpi lähihistoriaa ja lukujen alaotsikot ovat herkullisia: Maa, jossa miljardöörit voivat maksaa vähemmän kuin siivoojat - Ruotsi on kasvavien varallisuuskuilujen maa - Jumbojetillinen omistaa yhtä paljon kuin 80 prosenttia ruotsalaisista - Missään ei ole niin vaikeaa rikastua työllä kuin Ruotsissa - Koskaan ei ole ansaittu niin paljon rahaa tekemällä niin vähän - Osakekuume leviää virusta nopeammin - Rikkaiden rikastuminen johtaa rikkaiden rikastumiseen - Tuhlaaminen on tie menestykseen ja rikkauteen. Cervenka esittelee myös tarkemmin joitakin näkyviä rikastujia ja heidän elkeitään. Galleriasta löytyvät (ei tosin jälkikäteen, koska Gummerus on jättänyt tästä nimiä vilisevästä kirjasta pois hakemiston!) niin marisevat miljardöörit kuin epäoikeudenmukaisen hyvästä kohtelustaan huolestuneet ultrarikkaat, jotka - aivan oikein ja perustellusti - pelkäävät eriarvoisuuden kasvun johtavan todella rankkaan lamaan.

Monet tutkijat, jotkut harvat poliitikot ja vielä harvemmat miljardöörit ovat ääneen todenneet, että tilanne on vaarallinen ja sille on tehtävä jotain, olivat muutokset kuinka epäsuosittuja tahansa. "Otetaan rikkailta ja annetaan köyhille. Vain niin pääsemme eroon Ruotsin jengirikollisuudesta." (s. 237) Näin sanoo kruunumiljardööri Lennart Grebelius, eikä ole aivan yksin, vaikka osa kollegoista taistelee raivoisasti rikkaimpien etujen säilymisen puolesta. Conni Jonsson: "Aletaan kyseenalaistaa sellaisia asioita kuin elinkeinovapaus, omistusoikeus ja oikeus jakaa osinkoa. Siinä on ikävä sävy. Myös yksilön verotus on ongelma, tällä alueella Ruotsi ei ole kilpailukykyinen." (s. 245) Jonssonin veroprosentti oli vuosina 2016-2019 noin 18 prosenttia. Todennäköisesti vain nolla prosenttia vaientaisi Jonssonin kaltaisen ahnehtijan marinan.

* * *

Kapitalismia vakavasti tutkineelle ja sen historiaa seuranneelle Ruotsin kehityksessä ja Cervenkan kuvaamassa ei ole mitään uutta tai yllättävää. Ainoa poikkeuksellinen asia on se, että Yhdysvaltain kaltainen jyrkkä taloudellinen eriarvoisuus on toteutunut juuri Ruotsissa, jota muuallakin kuin Suomessa on totuttu pitämään jos nyt ei sentään maailman omanatuntona, niin kuitenkin pienten tuloerojen ja yleisen tasa-arvon kansankotina. Sitä Ruotsia ei enää ole, vaan jäljellä on uusliberalistisen kapitalismin kaikki ikävät piirteet omaksunut Sverige, jonka keskuspankin Riksbankenin johtaja Stefan Ingves on ollut yksi keskeisiä ikävän kehityksen rakentajia ja henkilökohtaisesti yksi keinottelulla rikastunut ahmatti. Suomalaiset tuskin uskoisivat korviaan, jos paljastuisi, että Olli Rehn on salaa rikastunut miljonääriksi finanssikeinottelulla ollessaan Suomen Pankin pääjohtajana. Sitä pidettäisiin nolona, ehkä jopa eron perusteena. Ei Ruotsissa. Kukaan ei vaadi Stefan Ingvesin eroa ainakaan rikastumisen perusteella.

Cervenka ei kiertele vääjäämätöntä johtopäätöstä, jonka ruotsalaista talouselämää tutkinut joutuu tekemään. Kaikki on edistänyt rikkaiden rikastumista ja köyhien köyhtymistä. Kukaan ei edes teeskentele, että kysymys olisi kaikkien vaurastumisesta. Koululaiset houkutellaan aloittamaan sijoittaminen ajoissa ja toisaalta ottamaan absurdin kalliita pikaluottoja, etteivät muut huomaa, kuinka varaton olet. Cervenka ei harrasta pateettista paheksuntaa, mutta ei toisaalta jätä omaa näkemystään tilanteen kestämättömyydestä lausumatta. Kysymys ei nimittäin ole vain moraalisesta epäoikeudenmukaisuudesta, jonka Conni Jonssonin ja Stegan Ingvesin kaltaiset miljardöörit nauravat kuoliaaksi, vaan myös sen järjestelmän kestävyydestä, joka nuo suunnattomat rikkaudet on synnyttänyt. Kuten Ingves itse on todennut, "Ihan kuin istuisi tulivuoren päällä." (s. 207) Kysymys ei ole siitä, hajoaako rakennelma vaan siitä, milloin ja millä tavoin se hajoaa.

Suomalainen lukija on tuhahdellen todeta, ettei ole mitään väliä, miten jotkut ruotsalaiset rikastuvat tai joutuvat taloudellisesti nyljetyiksi vain yrittäessään löytää säällisen asunnon. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jokseenkin kaikissa asioissa Suomi matkii Ruotsia ennemmin tai myöhemmin. (Euroviisut jätetään tästä laskusta pois.) Miksi ei myös Suomesta tulisi lähivuosina ahneitten paskiaisten temmellyskenttä? Myös meillä oikeisto vaatii rikkaiden verotuksen vähentämistä ja käy perintöveron kaltaisten kansankiihottajien avulla ideologista sotaa kansantulon tasapuolista jakoa vastaan. On vaikea keksiä mitään painavaa syytä, miksi ei Ruotsin tautisuus tarttuisi myös Suomeen. Norjakin poisti perintöveron 10 vuotta Ruotsin jäljellä, vaikka missään muualla Euroopassa niin ei ole tehty. Veikkaan, että jos Orpon hallitus pysyy pystyssä, se "sopeuttaa" kansantaloutta poistamalla perintöveron vaikka vain siksi, että Björn Wahlroos voi palata rahaturvallisesti isänmaan kamaralle kuolemaan.

 

Kristillisten sionistien katon kärpäsenä

Annoin joskus nuorena aikuisena itselleni luvan jättää kiistelyt, mutta myös rauhalliset "teologiset" keskustelut kokonaan käymättä. Olin todennut, etteivät ne koskaan johtaneet mihinkään, eivät varsinkaan uusiin näkökulmiin. (Teoriassa on mahdollista, että joku joskus jossain omaksui uusia näkökulmia, mutta en voi siitä mitään tietää.) Myöhemmin tämä toteamus johti myös siihen, että irtauduin "ateistisesta" ajattelusta ja ryhdyin tyyneksi uskonnottomaksi. Ratkaisu on sopinut itselleni hyvin, koska maailma on täynnä aidosti kiinnostavia asioita, jotka ovat riittävällä varmuudella olemassa ja siinä mielessä mielekkäitä puhumisen aiheita.

Edellinen taustaksi sille faktalle, että luin juuri läpi vain hiukan harppoen Terhi Törmälehdon romaanin He ovat suolaa ja valoa (Otava 2024). Olin penseä jo ajatuksen edellä, penseä lukiessani ja penseän tunnelman vallassa lukemisen päätyttyä. Syynä ei ole kirjailijan tyyli tai tapa kirjoittaa, ne saa jokainen vapaasti valita eikä minun ole pakko lukea fiktiokirjallisuutta. Miksi sitten luin tämän kirjan? Luultavasti toivoin saavani jotain valaistusta mieltäni jo vuosikausia vaivanneeseen kysymykseen siitä, millä ajatusjoogalla Raamattuun palavasti uskova protestanttinen kristitty voi päätyä intohimoiseksi juutalaisen ja sionistisen Israelin rakastajaksi ja soturiksi. Kun ei haittaa, että jotkut juutalaiset sylkevät avoimesti kristityn päälle. Eikä haittaa tietoisuus, että Israelin valtio sietää kristittyjä sionisteja vain siksi, että nämä tuovat maahan rahaa ja toimivat kotimaissaan sionismia puolustavana pataljoonana. Edes se ei haittaa, ettei Jeesus ole juutalaisille Jumalan poika. Riittää, että Raamatun kertomukset sijoittuvat nykyisen Israelin seuduille.

"Kristillinen sionismi" on minulle sekä psykologinen että maailmankatsomuksellinen (mutta ei uskonnollinen) haaste, joka on ajankohtaistunut sitä mukaan, kun sionismin kuristusote ns. länsimaiden hallinnoista ja mediasta on voimistunut. On ajankohtaistunut, koska sionistisen Israelin äärioikeistolainen hallinto on havainnut ajan kypsäksi muuttaa kuristusote sionistisen Suur-Israelin konkreettiseksi rakentamiseksi, mikä on merkinnyt "normaalin" palestiinalaisten sorron ja terrorin muuttamista aktiiviseksi kansanmurhaksi. Se on aloitettu Amerikan Yhdysvaltain veronmaksajien kustantamilla pakolaisten, sairaaloiden, moskeijojen, koulujen, oppilaitosten, elämän ylläpitämisen kannalta välttämättömien toimintojen herkeämättömänä, raakalaismaisena pommittamisena.

* * *

Otan vastaan syytöksen lapsellisesta fiktion käyttämisestä todistamaan jotain. En odota fiktiivisen romaanin kertovan minulle totuutta, mutta ehkä avaavan jotain arvoituksen kulmaa sen verran, että voin ajatella suomalaisia kristillisiä sionisteja pelkän kauhistuksen lisäksi myös jollain lailla ymmärtäen, miksi he ovat valinneet tämän mielestäni kauhistuttavan uskomuksen. Että "Jumala" on valinnut jonkin etnisen ryhmän hallitsemaan jotain maakappaletta jollain Lähi-Idäksi kutsumallamme maapläntillä. Että "Jumala" pitää kohtuullisena sallia kansanmurhan kaltaiset menetelmät tämän ylivallan toteuttamiseksi, eikä kristityn sionismin pidä sitä kauhistua tai kieltää. Että oma "hyvä Jumala" on armoton rasisti, naisten ja lasten murhaaja (kai vastuu murhaavien sionistien töistä on kuitenkin loppujen lopuksi jumalalla, jonka nimeen vannotaan ja joka ei estä).

Kun olen lukenut tämän romaanin, fiktiivisen kuvitelman kahdesta naispuolisesta kristillisestä sionistista samanaikaisella matkalla sekä Israeliin että miehitettyyn Palestiinaan, jota ei sellaiseksi pidä kutsua, en oikein tiedä mitä sanoa. Elimistöni reagoi kirjan kuvaamaan ajattelutapaan tutulla tavallaan rakentamalla vatsaonteloon kovan klöntin jotain, joka tuntuu sekä raskaalta että vähän yököttävältä. Rationaalinen minäni ei kykene estämään klöntin syntymistä. Ei enempää kuin silloin, kun näen somen kuvavirrassa hengityksen pysäyttävän, hirvittävän kuvan palestiinalaisten kohtalosta sionististen houreiden toteutuksessa. Sama klöntti, sama syy.

Romaanin Susannan logiikka ei edes yritä olla aitoa logiikkaa. Se on puhdasta uskonnollista kiihkoa ja pakkomiellettä, subjektiivista varmuutta oikeassa olemisesta, joka sulkee pois mahdollisuuden olla inhimillinen, humaani, hyvää kaikille tarkoittava ihminen. Kun Susanna, koulutettu lääkäri, lähtee laittomien siirtokuntien teinipoikien kanssa yön pimeydessä tuhoamaan palestiinalaisten oliivipuita ja heittämään sokkona kiviä kohden näkymättömiä, mutta osumasta kiljuvia palestiinalaisteinejä, tiedän lukevani fiktiota, joka ei kuitenkaan ole pelkästään fiktiota. Olenhan nähnyt lukemattomia videoklippejä, joissa sionistiset siirtokuntalaiset huutavat murhanhimoisia uhkauksiaan, joiden ytimessä on horjumaton usko omaan ja oman joukon ylivertaisuuteen, "Jumalan" valittuun kansaan. Susanna ottaa askeleen kohti suoraa väkivaltaa, koska tähän asti hän on vain maksanut juutalaisten muuttamisesta Israeliin.

* * *

Törmälehto ei kirjoita tuomitakseen, vaikka lukija on havaitsevinaan, ettei kirjoittaja halua oikeuttaa kristillistä sionismia, vaikka ehkä ymmärtää sitä tavalla tai tasolla, jota en itse ymmärrä tai tavoita. Täysin ulkopuolinen lukija vaistoaa, että romaani kuvaa kulttia, johon joko kuuluu tai jota ihmettelee, kauhistelee ja karttaa kaikin keinoin. Välimuotoa ei selvästikään voi olla, ei ainakaan kiitävää yön hetkeä pidempään. Aamun valossa on taas valittava puolensa, koska kulttia ei ole ilman jyrkkää vastakkainasettelua. Me vastaan "ne" (jokainen saa valita oman kulttinsa). Lukija, jolla on voimakkaita yhteiskunnallisia näkemyksiä, joutuu peilistä riippumatta kysymään, en kai itse ole minkään kultin jäsen?

Uskonnottomuuden valinneelle He ovat suolaa ja valoa on jonkinlaista uskonnollista kauhua, Israelin tapauksessa suorastaan gorea (en aikaisemmassa elämässäni osannut kuvitella joutuvani katselemaan, kuinka surun murtama isä puristaa rintaansa vastaan lapsen päätä, jolta puuttuu ruumis ja sen sykkivä sydän). Ei kirjassa mitään yöllistä tihutyöretkeä dramaattisempaa tapahdu, mutta taustalla on koko ajan tietoisuus rasistisen apartheid-valtion kuristavasta kourasta, jota voi yrittää näykkiä, mutta joka ei vastaa ravistuksella vaan repäisemällä ruumiin tilaan, jonka voi kantaa pois muovipussissa. Senkin olemme joutuneet näkemään Palestiinan mailla.

Tuskin edes kaunokirjallisesti hyvin kirjoitettu kirja pakottaa ketään kristillisen sionismin omaksunutta edes harkitsemaan siitä luopumista. Ei ole pakko ajatella, että avoimessa haavassa suola polttaa ja sirpaleiden repimiä silmiä valo kirvelee sietämättömällä tavalla. Jos on kyennyt uskomaan sionismin kaltaiseen tarinaan valitusta kansasta, takaisin voi olla vaikea palata. Jos kykenee inttämään, että vauvojen murhaaminen on "itsepuolustusta", johon on "Jumalan" lupa ja käsky, miten voisi koskaan hyväksyä edes "niiden" olemassaoloa heti rajan takana? Tämä kirja tekee mielen harmaaksi ja toivottomaksi. Tietoisuus siitä, ettei voi näitä ihmisiä mitenkään pelastaa takaisin hyvän puolelle, koska he uskovat lujasti olevansa itse hyviä, kaikkia muita parempia, "Jumalan" ilmoituksen mukaan tulevia maailman hallitsijoita. Sionismin ja natsismin välillä on vain terminologisia eroja, perustava ideologia on täysin sama. Siltä ei kristillinen sionistikaan pääse karkuun.

 

Haluaisitko yhtyä AI:n kanssa?

Yhdysvaltalainen futuristi, keksijä ja innovaattori Ray Kurzweil (s. 1948) ei ole ainakaan toistaiseksi onnistunut murtamaan suomalaisten kustantamoiden ennakkoluuloja. Tai jos niistä ei ole piitattu, riittävää ostajakuntaa ei edes Terra Cognita ole arvellut löytyvän. Kotimaassaan Kurzweil on sekä ylistetty että laajasti kritisoitu, käsittääkseni samasta asiasta eli tavattomasta luottamuksesta teknologisen kehityksen eksponentiaaliseen kehitykseen. Myös tuoreen kirjan The Singularity is nearer – When We Merge with AI (The Bodly Head 2024) kanteen kirjatut kehujat kertovat, mistä suunnasta ylistystä tulee (Yuval Noah Harari, Bill Gates ja saman firman Mustafa Suleyman). Kriitikkopuolella ovat olleet englanninkielisen Wikipedian mukaan mm. Neal Stephenson, Bruce Sterling, Daniel Dennett, Rodney Brooks, David Gelernter ja Paul Allen, Bill Joy, Mitrch Kapor, Douglas Hofstadter, Jaron Lanier ja Theodore Modis. Monet ovat kuvailleet Kurzweilin näkemyksiä jonkin tyypin teknouskovaisuudeksi.

Käsissä on kirja, jossa Kurzweil päivittää jo 2005 julkaisemansa kirjan The Singularity is near ajatuksia. Niiden ytimessä on vakaa usko ja luottamus siihen, että vuoteen 2029 mennessä ihmisen aivot ja koneäly (jatkossa lyhyyden vuoksi AI) onnistutaan yhdistämään ja siten lisäämään ihmisen kognitiivista suorituskykyä suunnattomasti biologisiin aivoihin verrattuna. Hiukan raflaavammin ilmaisten Kurzweil ennustaa ja lupaa aivojen ja AI:n yhdynnän tuloksena olevan lopulta kuolemattomuus. Saman kehityksen seurauksena itse asiassa kaikki asiat muuttuvat paremmiksi, vaikka jotain vähäisiä siirtymäkauden ongelmia saattaakin ilmetä. Termillä "singularity" Kurzweil ei siis tarkoita samaa kuin kosmologit arvaillessaan mustan aukon ytimen olosuhteita. Kurzweilille kyseessä on metafora kehityksestä, jota biologiset aivoparkamme eivät kerta kaikkiaan voi käsittää, joten täytyy vain luottaa siihen, että edes yhdellä on asiasta jonkinlainen käsitys.

Totean kiertelemättä, että vaikka Ray Kurzweil on kiistatta sekä älykäs että visionäärinen, hänessä on ärsyttäviä itseään kehuvan liikemiehen ja matkasaarnaajan ominaisuuksia, joita hän ei uskoakseni edes yritä peitellä, koska päämarkkinat kirjoilleen ovat joka tapauksessa Amerikan Yhdysvalloissa, missä mainittu yhdistelmä ei herätä kummastelua, enemmänkin sen puute. Kurzweilin yhteiskunnallinen ja poliittinen ajattelu vaikuttaa kirjaan päästetyn hyvin niukan aineiston perusteella joko lapsekkaalta tai yksiselitteisesti kapitalistisen järjestelmän itsestään selvänä oletusarvona hyväksyvältä. Sellaiset termit kuten "demokratia" tai "humanismi" eivät kaipaa Kurzweilin maailmassa tarkempaa erittelyä, lukijoiden oletetaan olevan samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Se on aika hämmentävää, koska ei pidä kuvitella, että Kurzweil on vain yksi höpsö monien joukossa.

* * *

Kurzweilin pursuava kirjoitustapa tarjoaisi aihetta useampaankin blogitekstiin, mutta tyydyn tässä pohtimaan ajatusta biologisten aivojen ja AI-aivojen yhdistämisestä ja toisaalta Kurzweilin edustaman tekno-optimismin ja erilaisten uhkakuvien yhteensovittamisesta. Kirjoittajan tyylinä on ladella iso nippu tilastotietoja, omat (oikeat) teesinsä ja niiden pohjalta nousevat, aina vähintään kymmenlukuun sidotut ennusteet kehitysloikkien ilmestymisajoista. Minusta Kurzweil on tässä käsittelytavassaan melkein pakkomielteinen ja tarjoaa ennusteita silloinkin, kun lukija pitää asiaa niin monimutkaisena, ettei edes kiusalla pyydä Kurzweilia ennustamaan, milloin homma on hoidossa. Mutta turha luulla, tämä mies ei kätke kynttiläänsä. Siinä vauhdissa mukaan tarttuu myös aika huonosti perusteltuja näkemyksiä, kuten että evoluutio olisi suosinut älykkyyttä (s. 30). Minusta vilkaisu bakteerien miljardien vuosien ikäiseen menestystarinaan riittää upottamaan tämän väitteen.

Kurzweil näyttää myös vakavasti uskovan siihen, että ihmisen muisti toimii samalla tai ainakin melkein samalla periaatteella kuin tietokoneen digitaalinen muisti: "Data that forms the memories and personality of a person." (s. 103) Olen antanut aivotutkijoiden vakuuttaa itseni siitä, että biologiset aivot eivät toimi kuten tietokone ja ettei muisti saati persoonallisuus ole aivoissa mekaanisina lohkoina, vaan ennen muuta yhteyksinä. Mieleen hiipi epäilys, ettei Kurzweil edes halua kuulla, etteivät aivot ja AI ehkä olekaan niin helposti yhdytettävissä kuin hän haluaisi. Jotain samanlaista parhain päin selittelyä on Kurzweilin innostus antrooppisesta periaatteesta eli maailmankaikkeuden tilastollisesti epätodennäköisistä elämää ja älyä suosivista luonnonlaeista. Todellisuudessahan on kyseessä looginen virhe, selviytymisharha. Voimme pohtia koko asiaa vain siksi, että luonnonlait sattuvat sallimaan elämän ja älyn esiintymisen. Ehkä on tai on ollut lukemattomia maailmankaikkeuksia, joiden "hienosäädöt" ovatkin estäneet elämän ja älyn esiintymisen. Siltähän koko tuntemamme muu maailmankaikkeus näyttää.

Vaikka Kurzweilin suoraviivainen tekno-optimismi herättääkin ärtymystä, se ei ole pelkkää mielikuvitusta. Erityisesti elektroniikan kehityksessä on piirteitä, jotka vihjaavat sekä eksponentiaaliseen kehitysvauhtiin että harppauksenomaisiin nytkähdyksiin, jollaisena myös ihmisaivojen ja tietokoneen yhdistämistä voidaan pitää. En siis itse pidä ajatusta periaatteessa mahdottomana, mutta mielestäni Kurzweil vähättelee ongelmia ja aivan turhaan kiistää epäonnistumisen mahdollisuudenkin. Esimerkiksi fuusiovoimala ei ole edistynyt samaan tapaan kuin puolijohdetekniikka, ja on muitakin erimerkkejä teknologioista, joissa kehitysvauhti on kaikkea muuta kuin Mooren lain mukaista. Minusta tietokoneiden suorituskyvyn vauhdista ei ole mielekästä tehdä kaikkea tekniikkaa koskevia yleistyksiä ja oletuksia. Sähköjänisten joukossa liikkuu myös kilpikonnia.

* * *

Jopa Ray Kurzweil on katsonut välttämättömäksi kirjansa loppupuolella paneutua uhkakuviin, joita on sekä tavallisten ihmisten että alan tutkijoiden mielissä. Tässä osastossa Kurzweilin yhteiskunnallisen analyysin huteruus näkyy koko ajan niissäkin kohdissa, joissa sekä "ihmisluonnosta" että poliittisesta ja taloudellisesta todellisuudesta nousevat uhkat Disney-tyyliselle siirtymälle AI-aivoisten ihmisten yhteiskuntaan ovat jotenkin käsittelyssä. Erityisen räikeänä tämä toiveajattelu näkyy robottiaseita käsittelevässä jaksossa, jossa Kurzweil joutuu myöntämään kerran jos toisenkin, että yhteiskunnalliset (tässä tapauksessa sotilasstrategiset) näkökohdat voivat tehdä huolettoman ja turvallisen AI-siirtymän hankalaksi tai jopa mahdottomaksi. On harmi, ettei sama arkirealismi tahdo millään mahtua kirjoittajan normaaliin palettiin.

Kurzweil myöntää mahdolliseksi ainakin teoriassa, että jollain lailla aitojen ihmisten intresseistä irronnut ja itsensä ylivoimaiseksi hahmottava AI muuttuu uhkaksi, jopa eksistentiaaliseksi uhkaksi biologisille ihmisille. Hän on kuitenkin kovin vakuuttunut siitä, että kaikkiin todennäköisiin uhkiin pystytään varautumaan sekä teknisesti että "sopimalla" ihmisten kesken (oletuksena taas, että ihmiset ovat kaikki fiksuja ja yhteen hiileen puhaltavia). Monet Kurzweilin kriitikot pitävät juuri tämän "luottavaisuutta" huolestuttavana. Himmentäisikö se Kurzweilin perussanomaa, jos hän myöntäisi myös pahimpien uhkakuvien olemassaolon, vaikka ei antaisi niiden todennäköisyydellä suurta arvoa. Tältä osin Kurzweil tuntuu ehkä eniten innokkaalta kauppamieheltä, joka kiistää kaikki epäilyt.

Eurooppalaisesta näkökulmasta Ray Kurzweil on ehdottomasti poikkeuksellisen epäyhteiskunnallinen, vaikka julkaistaan meilläkin paljon yhteiskunnallista kirjallisuutta, jossa keskeiset termit kuten kapitalismi, markkinavoimat ja jopa politiikka ovat täysin epäpoliittisia eli jonkin utuisen yhteismielen toimintakenttää. On totta, että pääosa tutkijoista ei tuhlaa aikaansa politiikkaan, vaan jättää sen alaan erikoistuneille. Mutta hölmöjähän me tavikset olisimme, jos uskoisimme, että Ray Kurzweil saa kaikessa rauhassa yhdyttää ihmisaivot ja AI:n ilman että se synnyttää minkäänlaisia yhteiskuntapoliittisia aaltoja ja intrigejä. Kaikki tekniikkaan liittyvä on jättimäisten taloudellisten intressien pelikenttää ja Kurzweil on itsekin myös yrittäjä. Olisi reilua edes myöntää, että ratkaisuihin vaikuttavat myös sijoittajien ja yrittäjien yksiselitteisen itsekkäät odotukset. Suuret AI-ratkaisut vaatinevat valtioiden mukaantuloa, mutta pohjimmiltaan myös Kurzweilin unelmissa on kysymys liiketoiminnasta. Jos niillä voi saavuttaa merkittävää taloudellista tuloa, ne toteutuvat. Mutta kuolemattomuutta Kurzweilin kuvailemalla tavalla en ainakaan itse kaipaa, enkä olisi valmis siitä maksamaan. Nuoremmat saavat nähdä, onko riittävän moni valmis.