Kristillisten sionistien katon kärpäsenä

Annoin joskus nuorena aikuisena itselleni luvan jättää kiistelyt, mutta myös rauhalliset "teologiset" keskustelut kokonaan käymättä. Olin todennut, etteivät ne koskaan johtaneet mihinkään, eivät varsinkaan uusiin näkökulmiin. (Teoriassa on mahdollista, että joku joskus jossain omaksui uusia näkökulmia, mutta en voi siitä mitään tietää.) Myöhemmin tämä toteamus johti myös siihen, että irtauduin "ateistisesta" ajattelusta ja ryhdyin tyyneksi uskonnottomaksi. Ratkaisu on sopinut itselleni hyvin, koska maailma on täynnä aidosti kiinnostavia asioita, jotka ovat riittävällä varmuudella olemassa ja siinä mielessä mielekkäitä puhumisen aiheita.

Edellinen taustaksi sille faktalle, että luin juuri läpi vain hiukan harppoen Terhi Törmälehdon romaanin He ovat suolaa ja valoa (Otava 2024). Olin penseä jo ajatuksen edellä, penseä lukiessani ja penseän tunnelman vallassa lukemisen päätyttyä. Syynä ei ole kirjailijan tyyli tai tapa kirjoittaa, ne saa jokainen vapaasti valita eikä minun ole pakko lukea fiktiokirjallisuutta. Miksi sitten luin tämän kirjan? Luultavasti toivoin saavani jotain valaistusta mieltäni jo vuosikausia vaivanneeseen kysymykseen siitä, millä ajatusjoogalla Raamattuun palavasti uskova protestanttinen kristitty voi päätyä intohimoiseksi juutalaisen ja sionistisen Israelin rakastajaksi ja soturiksi. Kun ei haittaa, että jotkut juutalaiset sylkevät avoimesti kristityn päälle. Eikä haittaa tietoisuus, että Israelin valtio sietää kristittyjä sionisteja vain siksi, että nämä tuovat maahan rahaa ja toimivat kotimaissaan sionismia puolustavana pataljoonana. Edes se ei haittaa, ettei Jeesus ole juutalaisille Jumalan poika. Riittää, että Raamatun kertomukset sijoittuvat nykyisen Israelin seuduille.

"Kristillinen sionismi" on minulle sekä psykologinen että maailmankatsomuksellinen (mutta ei uskonnollinen) haaste, joka on ajankohtaistunut sitä mukaan, kun sionismin kuristusote ns. länsimaiden hallinnoista ja mediasta on voimistunut. On ajankohtaistunut, koska sionistisen Israelin äärioikeistolainen hallinto on havainnut ajan kypsäksi muuttaa kuristusote sionistisen Suur-Israelin konkreettiseksi rakentamiseksi, mikä on merkinnyt "normaalin" palestiinalaisten sorron ja terrorin muuttamista aktiiviseksi kansanmurhaksi. Se on aloitettu Amerikan Yhdysvaltain veronmaksajien kustantamilla pakolaisten, sairaaloiden, moskeijojen, koulujen, oppilaitosten, elämän ylläpitämisen kannalta välttämättömien toimintojen herkeämättömänä, raakalaismaisena pommittamisena.

* * *

Otan vastaan syytöksen lapsellisesta fiktion käyttämisestä todistamaan jotain. En odota fiktiivisen romaanin kertovan minulle totuutta, mutta ehkä avaavan jotain arvoituksen kulmaa sen verran, että voin ajatella suomalaisia kristillisiä sionisteja pelkän kauhistuksen lisäksi myös jollain lailla ymmärtäen, miksi he ovat valinneet tämän mielestäni kauhistuttavan uskomuksen. Että "Jumala" on valinnut jonkin etnisen ryhmän hallitsemaan jotain maakappaletta jollain Lähi-Idäksi kutsumallamme maapläntillä. Että "Jumala" pitää kohtuullisena sallia kansanmurhan kaltaiset menetelmät tämän ylivallan toteuttamiseksi, eikä kristityn sionismin pidä sitä kauhistua tai kieltää. Että oma "hyvä Jumala" on armoton rasisti, naisten ja lasten murhaaja (kai vastuu murhaavien sionistien töistä on kuitenkin loppujen lopuksi jumalalla, jonka nimeen vannotaan ja joka ei estä).

Kun olen lukenut tämän romaanin, fiktiivisen kuvitelman kahdesta naispuolisesta kristillisestä sionistista samanaikaisella matkalla sekä Israeliin että miehitettyyn Palestiinaan, jota ei sellaiseksi pidä kutsua, en oikein tiedä mitä sanoa. Elimistöni reagoi kirjan kuvaamaan ajattelutapaan tutulla tavallaan rakentamalla vatsaonteloon kovan klöntin jotain, joka tuntuu sekä raskaalta että vähän yököttävältä. Rationaalinen minäni ei kykene estämään klöntin syntymistä. Ei enempää kuin silloin, kun näen somen kuvavirrassa hengityksen pysäyttävän, hirvittävän kuvan palestiinalaisten kohtalosta sionististen houreiden toteutuksessa. Sama klöntti, sama syy.

Romaanin Susannan logiikka ei edes yritä olla aitoa logiikkaa. Se on puhdasta uskonnollista kiihkoa ja pakkomiellettä, subjektiivista varmuutta oikeassa olemisesta, joka sulkee pois mahdollisuuden olla inhimillinen, humaani, hyvää kaikille tarkoittava ihminen. Kun Susanna, koulutettu lääkäri, lähtee laittomien siirtokuntien teinipoikien kanssa yön pimeydessä tuhoamaan palestiinalaisten oliivipuita ja heittämään sokkona kiviä kohden näkymättömiä, mutta osumasta kiljuvia palestiinalaisteinejä, tiedän lukevani fiktiota, joka ei kuitenkaan ole pelkästään fiktiota. Olenhan nähnyt lukemattomia videoklippejä, joissa sionistiset siirtokuntalaiset huutavat murhanhimoisia uhkauksiaan, joiden ytimessä on horjumaton usko omaan ja oman joukon ylivertaisuuteen, "Jumalan" valittuun kansaan. Susanna ottaa askeleen kohti suoraa väkivaltaa, koska tähän asti hän on vain maksanut juutalaisten muuttamisesta Israeliin.

* * *

Törmälehto ei kirjoita tuomitakseen, vaikka lukija on havaitsevinaan, ettei kirjoittaja halua oikeuttaa kristillistä sionismia, vaikka ehkä ymmärtää sitä tavalla tai tasolla, jota en itse ymmärrä tai tavoita. Täysin ulkopuolinen lukija vaistoaa, että romaani kuvaa kulttia, johon joko kuuluu tai jota ihmettelee, kauhistelee ja karttaa kaikin keinoin. Välimuotoa ei selvästikään voi olla, ei ainakaan kiitävää yön hetkeä pidempään. Aamun valossa on taas valittava puolensa, koska kulttia ei ole ilman jyrkkää vastakkainasettelua. Me vastaan "ne" (jokainen saa valita oman kulttinsa). Lukija, jolla on voimakkaita yhteiskunnallisia näkemyksiä, joutuu peilistä riippumatta kysymään, en kai itse ole minkään kultin jäsen?

Uskonnottomuuden valinneelle He ovat suolaa ja valoa on jonkinlaista uskonnollista kauhua, Israelin tapauksessa suorastaan gorea (en aikaisemmassa elämässäni osannut kuvitella joutuvani katselemaan, kuinka surun murtama isä puristaa rintaansa vastaan lapsen päätä, jolta puuttuu ruumis ja sen sykkivä sydän). Ei kirjassa mitään yöllistä tihutyöretkeä dramaattisempaa tapahdu, mutta taustalla on koko ajan tietoisuus rasistisen apartheid-valtion kuristavasta kourasta, jota voi yrittää näykkiä, mutta joka ei vastaa ravistuksella vaan repäisemällä ruumiin tilaan, jonka voi kantaa pois muovipussissa. Senkin olemme joutuneet näkemään Palestiinan mailla.

Tuskin edes kaunokirjallisesti hyvin kirjoitettu kirja pakottaa ketään kristillisen sionismin omaksunutta edes harkitsemaan siitä luopumista. Ei ole pakko ajatella, että avoimessa haavassa suola polttaa ja sirpaleiden repimiä silmiä valo kirvelee sietämättömällä tavalla. Jos on kyennyt uskomaan sionismin kaltaiseen tarinaan valitusta kansasta, takaisin voi olla vaikea palata. Jos kykenee inttämään, että vauvojen murhaaminen on "itsepuolustusta", johon on "Jumalan" lupa ja käsky, miten voisi koskaan hyväksyä edes "niiden" olemassaoloa heti rajan takana? Tämä kirja tekee mielen harmaaksi ja toivottomaksi. Tietoisuus siitä, ettei voi näitä ihmisiä mitenkään pelastaa takaisin hyvän puolelle, koska he uskovat lujasti olevansa itse hyviä, kaikkia muita parempia, "Jumalan" ilmoituksen mukaan tulevia maailman hallitsijoita. Sionismin ja natsismin välillä on vain terminologisia eroja, perustava ideologia on täysin sama. Siltä ei kristillinen sionistikaan pääse karkuun.