Eliitit kansakuntien kohtalona

Tässäpä on mielenkiintoinen kirja, joka tarkastelee yhteiskuntien vakautta ja sen menettämistä tilastojen armottomassa valossa ja eksaktia historiatiedettä tavoitellen. Lopun ajat : Eliitit, vastaeliitit ja tie poliittiseen pirstaloitumiseen (Terra Cognita 2024, suomennos Juha Pietiläinen) on vakavasti otettava kirja, eikä otsikon pidä johtaa ajatuksia minnekään uskonnollisten maailmanlopun ennustusten suuntaan. Kirjoittaja Peter Turchin on kompleksisuuden tutkija, joka on ollut kokoamassa SESHAT-nimistä tietokantaa, johon on koottu tilastotietoina erilaisia yhteiskuntien piirteitä kuvaavia tunnuslukuja noin 10 000 vuoden ajalta. Tämän valtavan kvantitatiivisen aineiston pohjalta on kehitetty uusi tieteellinen tutkimusmenetelmä kliodynamiikka (termi "klio" on johdettu antiikin Kreikan mytologiaan kuuluvan historian ja sankarirunouden muusan Kleio nimestä, kreikaksi Κλειώ, latinaksi Clio). Kliodynamiikan keinoilla on osoittautunut mahdolliseksi havaita erityisesti valtaan liittymiä malleja, joita yhteiskunnat näyttävät toistavan vuosituhannesta toiseen.

Peter Turchin on Neuvostoliitosta 1970-luvulla Yhdysvaltoihin emigroitunut Pjotr Turtšin, jonka näkökulma maailmanpolitiikkaan on ilahduttavan epäamerikkalainen ja aidosti neutraali. Hän tuntee syntymämaansa asioita olennaisesti paremmin kuin useimmat Amerikan Yhdysvalloissa eläneet tutkijat ja pystyy kirjoittamaan Josif Stalinin kaltaisista historian henkilöistä kiihkottomasti (Turchin esittää myös Ukrainan oligarkiasta niin inhorealistisen lyhyen historiikin, että voi suorastaan ihmetellä, ettei kustantajaa pelkästään sen takia ole tuomittu putinistiksi - tai ehkä onkin). Ilahduttavaa on myös se, ettei Turchin yritä muuntaa kliodynamiikkaa poliittisia ennusteita myyväksi kaupalliseksi menetelmäksi, vaan korostaa toistuvasti siitä, ettei mikään historiatieteellinen tai muu menetelmä kykene ennustamaan muutosten yksityiskohtia. Historiallisia tienristeyksiä on tarkkojen ennusteiden tekemiseen liian paljon, joten kliodynamiikka tyytyy hahmottamaan suurempia kuvioita ja malleja, joita ihmisyhteisöt näyttävät tuottavan ja toistavan.

Turchin kirjoittaa yleistajuisesti ja vain vihjaa siihen, että kliodynamiikan takana on valtavasti matematiikkaa, tilastotiedettä ja muita eksakteja menetelmiä, jotka tekevät siitä vakavasti otettavan poliittisen analyysin välineen. Kirjan käännös on pääosin sujuvaa työtä, mutta näyttää siltä, että jotkin selvät käännösvirheet ovat siirtyneet perintönä Kimmo Pietiläiseltä Juha Pietiläiselle. Lopun ajat käyttää englannin kielen termin "turning point" (käännekohta) vastineena ilmaisua "käännepiste". Se on kuitenkin edelleen matemaattinen erityistermi inflection point (https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4%C3%A4nnepiste), jonka käyttämisessä sanan "käännekohta" sijasta ei ole mitään perustetta. Jouduin moittimaan Terra Cognitaa tästä jo viisi vuotta sitten (https://heikinvaraventtiili.blogspot.com/2020/01/kurja-tekele.html), mutta eipä siellä tietysti tällaisia blogeja ole luettu. Minusta on lähinnä noloa, että arvokasta työtä tehnyt kustantamo ei vaivaudu käyttämään ulkopuolista oikolukua, jollainen tällaiset sinänsä vähäiset, mutta välinpitämättömyydestä kertovat virheet ehkä huomaisi.

* * *

Kliodynamiikan avulla on löytynyt häkellyttäviä malleja, jotka näyttävät selittävän varsin hyvin sen, miksi ihmisyhteisöiden dynamiikka ei näytä millään keinolla johtavan pysyvään vakauteen, yleiseen hyvinvointiin ja muihin maallisen paratiisin oletusarvoihin. Vakauden sijasta yhteiskunnilla on lyhyitä vakauden ja hyvinvoinnin kausia, joita aina seuraavat levottomuus, epävakaus ja jonkinlainen vallanvaihto, joka voi olla lähes veretön tai koko yhteiskunnan olemassaoloa uhkaava sotaisa konflikti. Peter Turchin ei ole marxilainen tutkija, joten hän ei tarkastele ihmiskunnan historiaa korostuneesti työväenluokan luokkataistelun tai pääoman hallinnan näkökulmasta eikä puhu termillä kapitalismista. Toisaalta Turchinilla ei ole mitään ideologista tarvetta peitellä taloudellisen ja poliittisen vallankäytön liittoa tai mekanismeja. Sitä kautta hänen esityksensä kertoo loppujen lopuksi melko radikaalisti perinteisistä poikkeavasta näkökulmasta, jota voi luonnehtia vaikka inhorealistiseksi.

Lopun ajat on kirjoitettu Donald Trumpin ensimmäisen presidenttiyden jälkeen, mutta ennen toisen toteutumista. Tämä tosiasia sähköistää kirjan viestin tavalla, jota kirjoittaja ei ole voinut tietää. Kun hän ennustaa Amerikan Yhdysvaltojen joutuvan vakavaan yhteiskunnalliseen kriisiin 2020-luvulla (kirja ilmestyi 2023), tuntuu kuin hän olisi tosiaan nähnyt jotain todellista etukäteen ainakin vuodesta 2025. Turchin ei välttele jo tapahtuneiden asioiden yksityiskohtia, mutta tulevaisuuden suhteen hän pitäytyy isommassa kuviossa, ja perustelee ratkaisun kliodynamiikan rajoituksilla. Kun hän toteaa ns. läntisten demokratioiden olevan USA etunenässä muuttumassa plutokratioiksi eli rikkaimpien diktatuuriksi, hän määrittelee toistuvasti muutoksen alkupisteeksi Ronald Reaganin presidenttikauden. Kyseessä ei ole mielipide, vaan myös tilastofaktojen osoittama tosiasia.

Turchinin avainkäsitteitä ovat eliitin ylituotanto, vaurauspumppu ja vasta-eliitit. Hyvin voimakkaasti pelkistäen Turchin esittää, että valtaan liittyvät kriisit synnyttää aina ja kaikkialla liian suureksi paisunut eliitti (= vallanpitäjät), jonka huipulta pudonneet tai sinne koskaan pääsemättömät jäsenet turhautuvat ja muuttuvat ei-ideologista vallankumousta haluaviksi. Eliitin ylituotantoon liittyy aina vaurauspumpun käynnistäminen eli yhteiskunnallisen varallisuuden kaikki väestöryhmät huomioon ottavan jakamisen muuttuminen pelkästään eliittiä lihottavaksi varallisuuden siirtämiseksi köyhiltä rikkaille (juuri tämä synnyttää plutokratian eli rikkaiden ylivallan). Se eliitin osa, joka jää omassa rikkaassa kuplassaan osattomaksi, pettää kuplansa ja ryhtyy johtamaan muiden tyytymättömien (köyhien) kapinaa, jonka seurauksena on tai ei heti ole vallan vaihtuminen ja yhteiskunnallisen tulonjaon muuttuminen tilapäisesti reilummaksi.

* * *

Turchinin esityksen voima on sen konkreettisuudessa. Kun hän täysin kiihkottomasti toteaa Josif Stalinin olleen 1900-luvun ylivoimaisesti menestynein diktaattori, perustelu on hämmentävän ilmeinen: hän piti huolen siitä, että Neuvostoliiton eliitit eivät päässet kasvamaan järjestelmän kannalta liikaa. Neuvostoliitto hajosi vasta, kun maan johdossa oli lopetettu eliitin kasvun rajoittaminen. Tylyä, mutta loogisesti uskottavaa. Turchin taustoittaa hyvin myös väitteensä, että osa Stalinin taitavuutta oli se, ettei hänellä ollut myöskään isoa joukkoa perillisiä kärkkymässä isältä heruvaa valtaa. Tähän liittyy ainakin itselleni täysin uusi havainto, jota Turchin pitää universaalina. Näkemyksen mukaan minkä tahansa valtajärjestelmän kestävyyden voi ennustaa sillä perusteella, onko vallalla yksi- vai moniavioinen kulttuuri. Turchinin aineisto näyttää, että valtakaudet jäävät noin 100:n vuoden pituisiksi, kun eliitin edustajilla on vaimoja ja jalkavaimoja ja sitä myöten kymmeniä tai satoja perillisiä, mutta olevan noin kaksinkertaisen pituinen, kun kulttuuri ei salli eliitille moniavioisuutta ja siten systemaattisesti suurempaa perillisten joukkoa. Tästä peruskuviosta on tietenkin poikkeuksia (mm. juuri Neuvostoliitto, jonka historia jäi reilusti alle sadan vuoden, vaikka kulttuuri ei suosinut moniavioisuutta ja suurta jälkeläismäärää), mutta yleiskuva on sen mukainen.

Turchinin kirja keskittyy pohtimaan Yhdysvaltain kohtaloita sekä tarjolla olevan aineiston laajuuden että asian globaalin tärkeyden takia. Kun kirjoitan tätä, Trumpin melkein kaikille maailman maille lätkäisemät tullimaksut ovat syösseet osakkeiden hinnat jyrkkään laskuun ja koko rahamaailman hetkelliseen kaaokseen. Turchinia kiinnostaa enemmän se, mitä kliodynamiikka voi ennustaa Yhdysvalloissa voivan tapahtua. Hänhän ei ole suinkaan ensimmäinen tai ainoa, joka pitää mahdollisena koko liittovaltion hajoamista, sisällissotaa tai jopa koko maailman tuhoavaa ydinsotaa. Turchin pelkistää asian toteamalla, että Yhdysvalloissa elettiin 1900-luvun keskellä (noin 1920-1980) suhteellisen vähäisten tuloerojen ja yleisen vakauden aikaa, joka päättyi reaganismina tunnettuun käänteeseen, jonka ytimenä oli vaurauspumpun tietoinen käynnistäminen ja tuloerojen harkittu kasvattaminen. Turchinin mielestä Yhdysvallat on jo nyt plutokratia (hän ei millään tavalla käsittele Israelin ja Yhdysvaltain omien rikkaimpien sionistien roolia) ja että on vain ajan kysymys, ennen kuin eliitin ylituotanto muuttaa valmiiksi kytevän kapinan avoimeksi vallankumoukseksi. 

Turchin toteaa suoraan (s. 122), että kliodynamiikan keräämien tietojen perusteella eliitti voittaa aina, köyhillä tai mediaanituloisilla ei ole koskaan vaikutusta siihen, milloin vaurauspumppu käynnistetään tai suljetaan, siitä päättäminen on aina eliitin tai vasta-eliitin yksinoikeus. Perinteisen aktivismiajattelun tai työväenliikkeen näkökulmasta väite on tietysti masentava, mutta kieltämättä siinä tuntuu olevan paljon totuutta. Radikaaleja iskulauseita voidaan usein pitää yllä vuosi tai kaksi, mutta jos mikään vasta-eliitin ryhmä ei ota niitä ajaakseen, liikehdintä sammuu tai muuttuu joksikin muuksi. Yhdysvaltain osalta Turchin ei halua tai osaa ennustaa, millainen vastaeliitti tulee kansallisen plutokratian haastamaan. Euroopassa kannattaa tätä asiaa myös vakavasti pohtia, sillä reaganismin matkiminen on saattanut Euroopan valtaosan hyvin samanlaiseen historialliseen tilanteeseen kuin Yhdysvallat. Ainakin rivien välistä voi lukea, että Turchin toivoo, ettei täällä tehtäisi samoja virheitä kuin Yhdysvalloissa. Suomalainen voinee todeta, että hyvä neuvo, mutta pahasti myöhässä. Olemme apinoineet kaikki virheet ja joudumme maksamaan siitä.

 

 

PS. Tarkemmin ajatellen nostan Turchinin kirjasta esiin vielä kaksi kiinnostavaa detaljia. Ensimmäisen mukaan yhteiskuntien vaihe heijastuu suoraan ihmisten keskipituuden ja elinajan odotteiden kaltaisiin määrällisiin mittareihin. Yhdysvallat on ollut kerran maailman pisimpien ihmisten valtio, mutta niistä vuosista on keskipituus pudonnut useilla senttimetreillä. Myös Hollannissa on keskipituuden nousu loppunut. Minulle nämä tilastotiedot olivat uusia ja yllättäviä.

Toinen kiinnostava yksityiskohta on suhtautuminen maahanmuuttoon. Julkisessa puheessa päällimmäiseksi on noussut ajatus, että "oikeisto" vastustaa maahanmuuttoa, koska se edustaa rasistisia ja ksenofobisia voimia. Turchin avaa yhdysvaltalaista keskustelua toteamalla, että siellä eliitti on ehdottomasti aina kannattanut maahanmuuttoa, koska se antaa mahdollisuuden laskea myös maassa jo oleville köyhille maksettavia palkkoja. Sen sijaan esimerkiksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota ajava senaattori Bernie Sanders vastustaa rajoittamatonta maahanmuuttoa juuri samasta syystä, koska se voimistaa eliitin vaurauspumpun toimintaa. Kysymys maahanmuutosta ei ole siten vain ihmisoikeuskysymys, vaan myös merkittävä varallisuuden virtauksiin vaikuttava tekijä. Tätä taustaa vasten voi itse kukin kysyä mielessään, edustaako Donald Trump eliittiä vai vasta-eliittiä pitäessään rajojen sulkemista halpatyövoimalta tavoitteenaan. Turchinin mielestä Trumpin puheissa on selkeä vastaeliitin kaiku, vaikka sattuman oikusta Trump pääsikin eliitin huipulle - ja Turchinin sitä tietämättä, vielä toisen kerran.