Vartti Isberg, mustalainen

Tartuin tähän kirjaan sosiologisesta uteliaisuudesta; joko luvassa olisi suoraa puhetta aiheesta, josta on koko aikuisen elämäni puhuttu, mutta aina vähän kierrellen tai moralistisesti tuomiten. Suomen romanien verikoston perinne on ollut hankala aihe niin tukijoille kuin tuomitsijoille. Eihän "omien" surmaamista voi oikein ymmärtää tai hyväksyä siinä oikeus- ja moraalikehyksessä, jossa suurin osa suomalaisista elää ja on aina elänyt. Se on kuin kivulias paise, jota kukaan ei halua puhkaista silmilleen. Verikosto – Mustalaisjohtajan elämä (Johnny Kniga 2024) on toden totta suoraa ja kiertelemätöntä tekstiä. Pääkertojana on "mustalaisjohtaja" Vartti Isberg, avustajina ovat toimineet rikosjournalisti Rami Mäkinen ja entinen rikollinen Omos Okoh eli "Opa".

Vartti Isberg puhuu kiertelemättä ja itseään säästelemättä, koska hän on – lopultakin – saavuttanut aseman, jossa oman yhteisön riittävän suuri enemmistö arvostaa hänen johtajuuttaan ja vastuunkantoaan. Siksi hän käyttää itsestään nimitystä "mustalaisjohtaja", vaikka ei ole ihan kaikkien johtaja. Isberg käyttää kautta kirjan johdonmukaisesti sanaa "mustalainen", jota hän pitää ainoana oikeana terminä. "Romani" on hänen korvissaan keinotekoinen sana, jota käyttävät lähinnä ne, jotka pyrkivät assimiloimaan Isbergin mustalaiset suomalaisen yhteiskunnan tapoihin, normeihin ja vallankäyttöön. Huomasin itsekin aivojeni muuttaneen termien käyttöjärjestystä, vaikka olen nuoruudessani tottunut käyttämään termiä "mustalainen" ilman sen kummempaa rasistista painotusta.

Vartti Isberg on tavallista elämää viettäneen näkökulmasta hurja ja pelottava henkilö. Omien läheisten kaltoin kohtelema ja hylkäämä lapsi, josta kasvoi sitkeä ja päämäärätietoinen rikollinen, ja joka on kyennyt kostomurhan kaltaiseen tekoon, Jos eläisimme Yhdysvalloissa, Isbergistä olisi jo tehty elokuva tai kaksi. Suomessa se voi jäädä tekemättä, vaikka tästä kirjasta löytyisi hyvinkin tehokkaat ainesosat. Valtteri Isbergille se lienee yhdentekevää. Hänelle tärkeät asiat eivät ole taviksen tavoitteita. Emme itse asiassa saa aivan kaikesta lukeakaan. Isberg toteaa suoraan, että on asioita, joista hän ei halua tai voi puhua. Eikä kannata inttää, siitä ei seuraa muuta kuin ikävyyksiä. Mutta sitä ei Isberg kierrä, että hän on rikollinen ja kokaiiniviivojen ystävä. Silti omasta mielestään myös korkeasti moraalinen ihminen.

* * *

Isbergin kirjan voi lukea monesta näkökulmasta. Se on pinnalta katsoen yhden mustalaispojan kertomus siitä, kuinka hän selvisi olosuhteissa ja tilanteissa, joissa epäonnistuminen olisi ollut paljon todennäköisempää. Vartti Isbergin tarinassa esteitä ja vaikeuksia ovat tuottaneet oman luonteen lisäksi sekä suomalaisten Suomi että mustalaisten Suomi (ja Ruotsi), jotka elävät täysin erilaista elämää, vaikka näennäisesti limittäin. Vartti Isbergin tarina on myös etnografinen tai sosiologinen vilkaisu kulttuurisiin ongelmiin, joista ani harva haluaa tai uskaltaa puhua ääneen. Tässä suhteessa Isberg on uskoakseni tehnyt suuren palveluksen oman kansansa niille ihmisille, joiden mielestä jämähtäminen ei ole oikeaa elämää. Kolmannen näkökulman tarjoaa periaatteellinen suhtautuminen väkivaltaan yleensä ja erityisesti kostamisen näkökulmasta.

Isbergin teksti on sujuvaa ja erittäin hyvin luettavaa. Se on tehokkaalla tavalla samanaikaisesti tekijän ja ulkopuolisen ääntä, joiden vaihdellessa lukija – täydellinen ulkopuolinen -– joutuu miettimään Isbergin elämää ja tekoja muutenkin kuin täysin turvallisesti kaiken tietävänä ulkopuolisena. Huomasin itse tuon tuostakin miettiväni, miten suhtautuisin Vartti Isbergiin, jos meidät istutettaisiin tuoleilla ja sanottaisiin, että anna palaa. Ilman muuta tuntisin pelkoa, joka liittyy mihin tahansa väkivallassa läheisesti mukana olleen persoonaan. Toisaalta haluaisin mielelläni kiittää Isbergiä suorapuheisuudesta, joka koskee sekä häntä itseään että sitä kulttuuria, jonka jäsenenä hän on kasvanut. Luultavasti kiittäisin Isbergiä myös analyysistä, jolla hän ketään tai mitään kumartelematta toivottaa oman heimonsa siirtyvän elämään nykyaikaa.

Vartti Isbergin jäätävä itsekriittisyys ei vaikuta hetkeäkään mielistelevältä. Hän ei hauku omiensa pukeutumista tai tapakulttuuria saadakseen taputuksia olalle suomalaisilta. Hän uskaltaa sanoa suoraan, että mustalaisten perinteisiin kuuluu paljon sellaista, mistä ei kannata olla ollenkaan ylpeä. Kirjassa toistuu jatkuvasti Isbergin muistutus siitä, että ennen oli toisin kuin nykyään: usein toistettu väite siitä, ettei Suomen romanien kulttuuri muutu (ja että se on hyvä), on valhetta. Vaikka kansallispukua edelleen kannetaan, kymmenet muut tavat ovat muuttuneet, eivätkä välttämättä niin, että huonot tavat ovat poistuneet ja tilalle on tullut hyviä tapoja. Mutta mitään pysyvää yhtenäiskulttuuria ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Tavat ovat muuttuneet, vaikka sitä ei ole aina haluttu myöntää.

* * *

Vartti Isberg tarjoaa ainakin itselleni aivan uuden näkökulman Suomen romanien alueellisiin rajoihin. Isberg toteaa, että ns. väistämissääntö on ymmärretty väärin, ettei se ole mikään abstrakti normi, vaan seurausta eri mustalaissukujen valtataistelusta. Suomalaisten (Isberg ei pidä omiaan "suomalaisina") on vaikea hahmottaa, että jotkut "Pohjanmaan Palmrothit" ovat "Helsingin Isbergien" vihollisia tai verivihollisia, että suvut kiistelevät ja lopulta taistelevat vallasta, joka on leimallisesti alueellista, maantieteellistä. Jokainen mafiatarinoita lukenut nyökkäilee ymmärtäväisesti, tutulta kuulostaa. Me suomalaiset emme kuitenkaan ymmärrä, koska kuvittelemme rasistisesti "kaikki mustalaiset" yhteen ja samaan ryhmään kuuluviksi, hyvine ja huonoine piirteineen. Isbergin kuvauksen perusteella Suomi ja Ruotsi ovat (varmaankin historiallisista syistä, Suomen romanit ovat tulleet Ruotsista, eivät Venäjältä) mustalaisille yhteinen maantieteellinen alue, joiden välillä liikutaan luontevasti. 

Vartti Isberg ei säästele sanojaan puhuessaan suomalaisten syvällisestä rasismista mustalaisia kohtaan. "He ovat narsistista porukkaa. He kuvittelevat, että kaikki ovat kiinnostuneita heistä." (s. 252) Toisaalta Isberg toteaa tylysti, että useimmille mustalaisille suomalaiset ovat vain kohteita, joilta lypsetään helppoa rahaa. Arvostuksen puute ja ylimielisyys on Isbergin tulkinnan mukaan hyvin symmetristä, molemmat ovat toisiaan kohtaan hyvin rasistisia ja suvaitsemattomia. Toivoa on lähinnä nuoremmissa, joiden kansainvälistyminen on merkinnyt romaneihin suhtautumisen rentoutumista. Isberg tulkitsee tavallisten suomalaisten olevan kateellisia mustalaisten vapaudesta. Ensitorjunnan jälkeen jäin miettimään tätä väitettä. Siinä saattaa olla tärkeä huomio. Tosin itse toivon, ettei kukaan käsitä vapautta niin, että se sisältää oikeuden väkivaltaan tai rikollisuuteen yleensä.

Vartti Isberg jakaa omansa kolmeen ryhmään: (1) uusmodernit, (2) utopiamustalaiset ja (3) jumittuneet mustalaiset. Isberg sijoittaa itsensä ryhmään 1, johon kuuluvat ovat vahvoja, kunnian ja oman tiensä valitsevia ihmisiä. Utopiamustalaiset kieltävät totuuden ja teeskentelevät, usein uskonnollisesti asiat verhoten, ettei mikään kielteinen nyt ainakaan mustalaisuudesta johdu. Utopiamustalaiset tahtovat suomalaisten pitävän heitä "hyvinä mustalaisina". Jumittuneet mustalaiset ovat Isbergin mukaan niitä, jotka tarrautuvat kuolleisiin perinteisiin. Isberg käyttää ilmaisua "rahnut". Rahnut elävät kuten ennakkoluulot edellyttävät. Rahnut elävät sukujensa siivellä ja harrastavat moraalittomia tekoja. "Jumittuneet mustalaiset ovat irvikuva siitä mustalaisuudesta, jota utopiamustalaisten mielestä ei ole olemassa." (s. 256) Vartti Isberg tietää, etteivät ryhmät 2 ja 3 voi sietää ryhmän 1 mustalaisia. Juuri siksi Isberg on kirjansa kirjoittanut; hän haastaa tosissaan sekä utopistit että jumittuneet. Kun on elänyt Vartti Isbergin elämän, kanttia riittää.

 

Ydinsota = kaiken tuhoutuminen

Ytimekkäästi nimetty Ydinsota – Näin maailma tuhoutuisi (Bazar 2024, sujuva suomennos Jouni Avelin) on saanut kiitosta tinkimättömästä tuhoutumisen kuvauksestaan. Kirjoittaja Annie Jacobsen on yhdysvaltalainen tutkiva toimittaja, joka on kirjoittanut paljon sodista, aseista ja ns. salaliittoteorioista. Hän on englanninkielisen Wikipedian mukaan arvostettu, mutta myös kritisoitu sensaatiohakuisuudestaan. Myös tässä tekstissä tulee jäljempänä kritiikkiä, vaikka myös vasemmalla laidalla on kirjaa kehuttu. Parasta kirjassa on se, ettei tarjolla ole vähäisintäkään toivon tai toiveikkuuden kortta; jos ydinsota käynnistyy, se johtaa koko ihmisen maailman tuhoutumiseen. Ei jossittelua bunkkereissaan syvällä vuorten sisällä hengissä säilyvien voitokkaasta tepastelusta tuhotun maan pinnalla, ei mitään happyend-vaihtoehtoa. Eloon jääneille on tarjolla vain painajaismaisessa tilassa oleva Maa.

Jacobsenin näkökulma on jokseenkin täydellisesti Amerikan Yhdysvalloissa. Se on ymmärrettävää kirjoittajan taustan, mahdollisuuksien ja kirjan talouden näkökulmasta. Toisaalta se tekee kirjasta vääjäämättä geopoliittisesti ja ideologisesti vääristyneen. Ei niin, että siinä olisi mitään yllättävää, mutta neutraalimpi lähestymistapa olisi mielestäni tehnyt kirjan vielä tehokkaammaksi itse perusviestin – ydinsota tuhoaa kaiken – kannalta. Yksipuolinen näkökulma ei onneksi tarkoita, että Jacobsen esittäisi oman valtionsa viattomana tai vastuullisena. Mutta kaikki kirjan faktat (tai sellaisiksi esitetyt, lukijalla ei ole mahdollisuutta tarkistaa mitään ydinaseisiin liittyvää ei-julkista yksityiskohtaa missään valtiossa) pohjautuvat yhdysvaltalaisten toimijoiden antamaan informaatioon, joten yksityiskohtainen kuva syntyy vain siitä, miten uhkaavaan ydinaseilla tehtävään iskuun reagoidaan Yhdysvalloissa.

Lukijalla ei voi olla kirjan kuvausta kyseenalaistavaa tietoa, ellei ole itse osallistunut monimutkaisen koneiston yhtenä rattaana harjoituksiin. Kuvaus eli kirjan termillä SKENAARIO on realistisen tuntuista ja suhteellisen uskottavaa. Tätä vahvistaa se, että kirjaan valitussa skenaariossa Yhdysvaltain presidenttiä lähdetään kiidättämään turvaan liian myöhään ja hän putoaa laskuvarjolla jonnekin ryteikköön kuolemaan, kun tietoyhteydet eivät enää toimi. Tämä kirja ei siis edusta mitään toimintaseikkailugenreä, vaan asiat epäonnistuvat tai onnistuvat juuri niin satunnaisesti kuin voi arvailla, eikä lopussa hymyillä tyytyväisinä jossain Karibian meren lomaparatiisissa.

* * *

Kirjaan valittu skenaario on joko kirjoittajan tai alkuperäisen kustantajan lopullisesti päättämä. Kummasta on kyse, sitä emme voi tietää. Sen vinoutumista voinee kuitenkin päätellä, että vaikka Jacobsen olisi halunnut kirjoittaa kaikkia tylyttävän skenaarion, toteutuneessa kirjassa helpotetaan yhdysvaltalaislukijoiden oloa valitsemalla pääpahiksen rooliin "hullu kuningas" eli Pohjois-Korea. Ratkaisulla on varmistettu lukijoiden hyväksyntä, koska vuosikymmenten avoin propaganda on varmistanut, että mikä tahansa Pohjois-Koreasta väitetty hyväksytään lukijakunnassa tietäväisesti nyökytellen. Samalla on luotu asetelma, joka on räikeästi propagandistinen sekä itse valintaa että kielenkäyttöä myöten. Ratkaisu heikentää kirjan uskottavuutta, vaikka ei itse ydintuhon kuvauksena. Valinta on kuitenkin geopoliittisesti niin epäuskottava, että Jacobsenin on ollut pakko turvautua "selitykseen", ettemme voi tietää, miksi Pohjois-Korean "hullu kuningas" käynnisti hyökkäyksen, joka ei voinut johtaa muuhun kuin kohteen ja oman maan tuhoutumiseen.

Valitsemalla täysin epäuskottavan pääsyyllisen – kyllä kuulen myös suomalaisten Pohjois-Korean inhoajien mylvinnän – Jacobsen on välttänyt sellaiset geopoliittisesti täysin realistiset vaihtoehdot kuten Intian ja Pakistanin välisen käsistä riistäytyvän konfliktin, kaikki kolmen suurimman vallan (Yhdysvallat, Kiina, Venäjä) väliset stereotypiat, mutta myös geopoliittisesti kaikkein todennäköisimmän skenaarion, että ydinasetta käyttää Israel, joka päättää poistaa väittämänsä Iranin uhan sillä ydinasearsenaalilla, joka maalla on, vaikka asia virallisesti kiistetään. Jacobsen ei edes mainitse muita vaihtoehtoja tai "muiden" ydinasevaltojen nimiä. En väitä, että ratkaisu oli sionistien painostuksen tulos (vaikka sekin on mahdollista, kun puhutaan yhdysvaltalaisesta), mutta juonen uskottavuutta hyökkääjän vaihtaminen Israeliksi olisi lisännyt kirjan uskottavuutta merkittävästi.

Jacobsen ei sisällä räikeää propagandaa muutoin kuin Pohjois-Korean yhteydessä, mutta ei hän täysin neutraalinakaan ole onnistunut pysymään. Tai halunnut pysyä. "Naton tehtävä on edistää demokraattisia arvoja ja ratkaista kiistoja rauhanomaisesti." (s. 213) Putin on vainoharhainen ja on skenaarion mukaan asunut "perheineen" bunkkerissa talvesta 2022 lähtien. (s. 239) Yhdysvallat taipuu käyttämään ydinasetta koston mentaliteetilla, mitä Jacobsen ei kuitenkaan problematisoi. Kahta yksityiskohtaa pidän erityisen epäloogisena ja -uskottavana. Konflikti pääsee eskaloitumaan paljolti siksi, etteivät Yhdysvaltain edustajat saa mitään yhteyttä Pohjois-Koreaan ja Venäjäänkin vasta sitten, kun siitä ei ole enää mitään hyötyä. Skenaariossa ei eletä mitään lankapuhelinten aikaa, jolloin näin olisi voinut käydäkin. Toinen pasifistia ihmetyttävä asia on, että Pohjois-Korea räjäyttää pahanilkisesti avaruuteen maata kiertävään satelliittiin asentamansa ydinpommin ja lamauttaa sähkömagneettisella pulssilla koko Pohjois-Amerikan vasta sen jälkeen, kun on tehty ensi-iskut Washingtoniin ja yhteen ydinvoimalaan. Tällainen lamautus tehtäisiin tietenkin ensimmäiseksi, jotta kohdemaalta riistetään kommunikoinnin mahdollisuudet heti.

* * *

Yhdysvalloissa Jacobsenin kirjaa on ylistetty, mutta myös arvosteltu sekä kirjoitustyylistä ("disaster porn thriller") että skenaarion epäuskottavuudesta ("A scenario would be far more accurately titled, Nuclear War: A Novel or Nuclear War: Disarmament Propaganda"). Kirjan alkuperäinen julkaisija Dutton on osa Penguin Books -konsernia ja on keskittynyt julkaisemaan kirjoja "valtavalle yleisölle." Kirjan elokuvaoikeudet myytiin pian kirjan ilmestyttyä. Kriitikot ovat kiinnittäneet huomiota myös siihen, ettei Jacobsen ole edes yrittänyt hahmotella skenaarionsa estämisen mahdollisia tapoja, vaan jättää lukijan haukkomaan henkeään ja odottamaan pahinta. Ratkaisu voi olla harkittu. Jos niin on, voidaan heittää kysymys kirjoittajan syvimmistä motiiveista. Pyrkiikö hän nostamaan ihmiset toimiin ydinaseita ja niiden käyttöä vastaan? Onko hän syvä pessimisti ja kertoo sen mukaisen tarinan? Kritisoiko hän omaa maataan huonosta valmistautumisesta Pohjois-Korean odotettavissa olevaan hyökkäykseen?

Vaikka Ydinsota voi toimia rauhan ja rauhanomaisten tavoitteiden puolesta, miksi Jacobsen ei ilmaise asiaa selkeämmin? Itselleni jäi päällimmäiseksi tunne, ettei kirjoittaja usko rauhanliikkeisiin, vaan pikemminkin varoittaa luottamasta jo nykyisellään hirmuisen kokoisen sotavoiman kykyyn pelastamaan maataan tuholta. Jacobsen jankuttaa moneen kertaan sitä, ettei kerran laukaistua ballistista ohjusta voida enää sammuttaa tai muuten estää räjähtämästä kohteessaan. Jos näin on, pitäisi kai ensimmäisen vaatimuksen olla tällaisten aseiden kieltäminen tai varustaminen laitteistolla, jonka avulla räjähdys voidaan estää viimeiseen sekuntiin asti. Ei ole uskottavaa, että olisi teknisesti mahdotonta varustaa ydinaseita operaation keskeyttävillä järjestelmillä. Jos sellaista ei ole haluttu pelotevaikutuksen tehostamiseksi, sellaisen vaatiminen olisi voinut Jacobsenin kirjan keskeinen viesti. Valitussa skenaariossa tosin mikään ei olisi auttanut, kun ensi-iskusta päätti "hullu kuningas" omista käsittämättömistä syistään.

Aivan kirjansa lopussa, pohtiessaan eliökunnan rippeiden toipumisen mahdollisuutta, Jacobsen onnistuu jotenkin luopumaan skenaarionsa kahleista ja kirjoittaa, kuten asia mielestäni on. "Ajan myötä ydinsodan jälkeen kaikki nykytieto katoaa. Niin katoaa myös tieto, ettei vihollinen ollutkaan Pohjois-Korea, Venäjä, Yhdysvallat, Kiina, Iran tai mikään muukaan mustamaalattu valtio tai ryhmä. / Meidän kaikkien vihollisia olivat ydinaseet. Alusta saakka." (s. 315) Näkemys on pessimistinen, ehkä lohdutonkin, sillä joukkotuhon syiden katoaminen ihmisen tietoudesta sisältää vaaran, että mahdollisesti uudelleen elpyvä ihmiskunta tekee samat virheet, rakentaa ydinaseen kaltaisia joukkotuhon välineitä sen sijaan että estäisi ehdottomasti siihen johtavat polut. Yhdysvallat toimi aikoinaan vahvasti estääkseen mitään muuta maata hankkimasta ydinasetta. Kylmän sodan olosuhteilla tällaisella asenteella ei päästy mihinkään. Yhdysvallat taipui lopulta sallimaan myös Israelin kaltaisen valtion ydinaseen, jota itse pidän ihmiskunnan suurimpana uhkana. Todistamme koko ajan sitä, miten vaikeaa ihmisen on luopua totaalisen itsetuhon mahdollisuudesta. Se houkuttaa vallan ja väkivallan ympäröimiä kuin kuolleiden haju raatokärpäsiä.

Israel pelkää rauhaa ja historiallista totuutta

Ihmisoikeusjuristi, palestiinalainen kirjailija Raja Shehadeh (s. 1951) on julkaissut suhteellisen tuoreen, kevään 2024 tilanteeseen ehtineen kirjasen Israelin Palestiina-politiikasta. Mitä Israel pelkää? : Israel-Palestiina-kysymyksen historia, nykyhetki ja tulevaisuus (Kosmos 2024, suomennos Koko Hubara, esipuheen on kirjoittanut Suomen Sumud-järjestön puheenjohtaja Noora Dadu) on laajuudeltaan enemmän pamfletti kuin historiikki, mutta kirjoittajan tyyli on korostuneen kiihkoton ja yllättävän neutraalisti Israelin näkemyksiä esittelemään pystyvä katsaus siihen, miksi Israel on lokakuun 10:stä päivästä 2023 lähtien pommittanut lähes tauotta Gazan aluetta ja sen avovankilaan teljettyjä asukkaita, joista pääosa on Palestiinan sisäisiä pakolaisia. Shehadeh ei elä ja kirjoita turvallisesti Euroopassa tai Yhdysvalloissa, vaan hän asuu Palestiinan Länsirannalla Ramallahissa, minne 3-vuotiaan Rajan perhe pakeni Jaffan kaupungista vuonna 1948, jolloin Israelin valtio perustettiin Palestiinan sisälle, päälle ja tilalle.

Kirjan englanninkielinen nimi kertoo suomennoksen otsikkoa tarkemmin Shehadehin näkökulmasta: What Does Israel Fear From Palestine? Juuri siihen kirja pureutuu, miksi Israelin sionistiselle valtiolle ja kansalaisten suurelle enemmistölle on ylivoimaisen vaikeaa hyväksyä ajatusta, että Israel eläisi rauhanomaisesti Palestiina-nimisen naapurivaltion kanssa. Lähekkäin, mutta erillään ja kumpikin itsenäisinä. Meille suomalaisille Palestiinan puolustajille voi asia näyttäytyä pelkistyneen yksikertaiselta: Israel luonnollisesti pelkää Palestiinaa ja sen asukkaita, koska Israelin valtio on perustettu palestiinalaisilta varastetulle maalle ja koska Israelin armeija on vuodesta 1948 lähtien kohdistanut palestiinalaisiin vaihtelevan suuruista väkivaltaa, joka aika ajoin on kiihtynyt avoimeksi tuhoamissodaksi ja Palestiinaan kuuluvien alueiden miehittämiseksi.

Shehadeh osoittaa suppeassakin tekstissään, että tilanne on paljon monimutkaisempi, vaikka myös maan ryöstämisestä ja miehittämisestä on kysymys. Israelin suhtautumista palestiinalaisiin on alusta lähtien hallinnut peittelemätön rasismi, sionismiin erottamattomasti kuuluva herrakansa-ajattelu ja väkivaltaa kaihtamaton päättäväisyys omiin tavoitteisiin pyrkimisessä. Kyseessä ei ole missään vaiheessa ollut palestiinalaisten vastarinnan herättämä raivo, vaan Israel perustettiin kirjoittamalla Palestiinan koko historia uusiksi vuonna 1948. Palestiinalaisilla on tuolle väkivaltaiselle perustamisjaksolle nimi nakba, katastrofi. Israel ei halunnut tulla määritellyksi tuoreeksi siirtomaavallaksi, joten se aloitti nykypäiviin asti ulottuvan historian uudelleenkirjoituksen, jonka kantavana ideana oli ajatus, etteivät juutalaiset muuttaneet Israeliin, vaan "palasivat" sinne, esi-isiensä tuhansia vuosia sitten muka perustamaan valtioon.

* * *

Palestiinan naamioimista tuhatvuotiseksi Israeliksi ei ole kansainvälisesti koskaan hyväksytty, vaikka Ison-Britannian päätöksellä Euroopan sionistiselle liikkeelle avattu mahdollisuus perustaa Israelin valtio Palestiinan alueelle sinänsä hyväksyttiin toisen maailmansodan jälkeisessä maailmantilanteessa (sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto siunasivat ratkaisun). Vaikka päätös loukkasi selkeästi Palestiinassa jo asuneiden oikeuksia, kansainvälinen yhteisö tyytyi ratkaisuun, joka lohkoi Palestiinasta ison osan, joka annettiin sionistien Israel-nimiselle valtiolle. Israelin johtajat kyllä ymmärsivät maansa etuoikeutetun aseman suhteessa Palestiinaan, mutta historian uusiksi kirjoittaminen aloitettiin välittömästi historiallisten arabiankielisten paikannimien muuttamisesta hepreankielisiksi (ei suinkaan arameankielisiksi, mikä olisi vastannut paremmin väitettä tuhansia vuosia vanhasta valtiosta).

Noin 700 000 palestiinalaista ajettiin kodeistaan eurooppalaisten juutalaisten tieltä, vain pieni vähemmistö palestiinalaisista onnistui jäämään Israelin saamalle alueelle. Israelin valtion perustajien keksimän tarinan mukaan, joka edelleen on sionisteille historiallinen totuus, juutalaiset tulivat 1948 tyhjään maahan. Mikä oudointa, valtaosa maailman ihmisistä uskoo tähän valheeseen, vaikka todisteita elävästä Palestiinasta ennen vuotta 1948 on vaikka kuinka paljon. Sionistien ajattelun mukaan tarpeeksi pontevasti toistettu valhe muuttuu arjen totuudeksi, ja tässä tapauksessa näin on suurelta osalta käynytkin. Sitäkään ei laajemmin ymmärretä, että Israelin perustivat ihmiset, joilla ei ole mitään perinnöllistä yhteyttä Palestiinan alueella asuneisiin ihmisiin, vain juutalainen uskonto yhdistää pienen joukon Palestiinan juutalaisia siihen maahanmuuttajien joukkoon, joka koostui Itä- ja Länsi-Euroopan aškenasjuutalaisista.

Shehadeh kuvaa avoimesti ja itsekriittisesti sitä, miten paljon valmiimpia sionistit olivat Palestiinan valloittamiseen ja vallan pitämiseen kuin palestiinalaiset, jotka ovat olleet kautta Israelin historian varsin eripuraisia, huonojen johtajien ja oman saamattomuutensa vankeja sen lisäksi, että muiden ns. arabimaiden tuki on muutaman Israelille kärsityn sotilaallisen tappion (1948, 1967, 1973) ollut sekä tehotonta että epäluotettavaa (monet - käytännössä melkein kaikki - arabimaat ovat harrastaneet mieluummin realistista Israel-yhteistyötä kuin ihanteellista Palestiinan tukemista). Yhtä epäluotettavia tukijoita ovat olleet muutkin kansainvälisen yhteisön jäsenet, jotka ovat kyllä kieltäytyneet hyväksymästä Israelin miehityksiä ja asutuskolonialismia, mutta toisaalta myös jättäneet konkreettiset painostustoimet tekemättä kuka milläkin perusteella, mutta viime kädessä aina siksi, että maailmanpoliisi Yhdysvallat siirtyi 1960-luvulla tukemaan Israelia sekä taloudellisesti että sotilaallisesti tavalla, joka pelotti varsinkin ns. länsimaat täysin saamattomiksi.

* * *

Shehadeh muistuttaa suomalaista lukijaa siitä, että vaikka Israel perustettiin sionistisen ideologian mukaiselle näkemykselle, ei maan ulkopolitiikka ja konkreettinen suhtautuminen palestiinalaisiin ja näiden asuttamiin Israelin ulkopuolisiin Palestiinan osiin ole ollut täysin muuttumatonta. Ajoittain jotkut Israelin pääministerit taustallaan olevine puolueineen ovat lähtenet mukaan prosesseihin, joissa on ainakin näennäisesti yritetty löytää Israelin ja Palestiinan suhteeseen rauhanomaista ratkaisua ns. valtion mallin pohjalta (se oli myös vuoden 1948 ratkaisun lähtökohta, vaikka Israel nopeasti ryhtyi toimeen, jotta ajatus ei vakinaistuisi ja ettei Palestiinaa tunnustettaisi kansainvälisesti itsenäiseksi valtioksi Israelin tavoin, sehän oli muodollisesti edelleen Ison-Britannia hallintoaluetta). Viimeistään sen jälkeen, kun äärioikeistolainen Jigal Amir murhasi pääministeri Jitzhak Rabinin vuonna 1995, voidaan katsoa Israelin valtion siirtyneen aikaan, jolloin Palestiinan poistaminen maailmankartalta muuttui enemmän tai vähemmän julkiseksi tavoitteeksi.

Israel ei ole pelännyt sunnimuslimien asuttamia naapureitaan, jotka ovat kerta toisensa jälkeen kärsineet sotilaallisen tappio, Iran on kokonaan toinen asia, ja sitä Israel pelkää, vaikka sillä on ydinase, jollaista Iranilla ei ole. 2000-luvun äärioikeistolaiset hallitukset ovat pyrkineet kaikin tavoin sabotoimaan Iranin valtiota ja sen ydinvoiman käyttöön liittyviä toimia. Israelin sionistisen valtion geopoliittinen asema muuttuisi radikaalisti, jos Iranilla olisi oma ydinase (Pakistanilla on, mutta se ei ole kiinnostunut Lähi-Idän asioista, sille riittää kähinöinti Intian kanssa). Mutta Shehaned muistuttaa siitä, että Israelin valtio pelkää ja vastustaa rauhaa Palestiinan kanssa myös siksi, että todellinen rauha, joka perustuisi molempien kansojen oikeuksien tunnustamiseen, veisi perustan Israelin valtion tarinalta. Rauhan yhteydessä olisi pakko myöntää, että Israel perustettiin Palestiinalta ryöstetylle maalle ja että myöhemmin miehitettyjen alueiden väkivaltainen siirtokunta-asuttaminen on ollut paitsi sekä kansainvälisen oikeuden ja YK:n päätösten vastaista, myös osa käytännön apartheid-politiikkaa. Pysyvä rauha pakottaisi kirjoittamaan Israelin historian uudestaan. Siihen eivät sionistit ole valmiita.

Gazan 7.10.2023 käynnistynyt kansanmurha on myös tehnyt kirkkaasti selväksi Israelin valtion tämänhetkisten johtajien pyrkimyksen laajentaa vuoden 1948 Israel sionistisen unelman mukaiseksi Suur-Israeliksi, johon kuuluu laajoja alueita kaikista naapurimaista (Libanon, Syyria, Jordania ja Egypti). Hamas-järjestön tuhoamisen tekosyyllä Israel on käynnistänyt laajat sotatoimet Suur-Israelin konkreettiseksi toteuttamiseksi siitä huolimatta, että johtajat tietävät, ettei kansainvälinen yhteisö tule Suur-Israelia koskaan hyväksymään. Mutta se ei vaivaa sionisteja, joille sopii itse asiassa paremmin pysyvä sotatila, joka sallii toimet, joita ei rauhan aikana pidettäisi mahdollisina. "Israel ylläpitää konfliktia, koska se tarvitsee sitä pysyäkseen olemassa." (s. 65) Israelin eripurainen väestö ryhmittyy aina johtonsa taakse, kun valtion väitetään olevan uhan alla. Siksi rauha on suurin uhka voimille, jotka perustavat toimintansa sionistiselle ideologialle ja Suur-Israelin tavoitteelle. Shehadeh ei ole järin optimistinen; pysyvän ja oikeudenmukaisen rauhan saavuttamiseksi pitäisi kahden kansan ajattelun muuttua, pysyvästi. Israelin pommien putoillessa Gazan pakolaistelttojen päälle mennään toiseen suuntaan.