Israel pelkää rauhaa ja historiallista totuutta

Ihmisoikeusjuristi, palestiinalainen kirjailija Raja Shehadeh (s. 1951) on julkaissut suhteellisen tuoreen, kevään 2024 tilanteeseen ehtineen kirjasen Israelin Palestiina-politiikasta. Mitä Israel pelkää? : Israel-Palestiina-kysymyksen historia, nykyhetki ja tulevaisuus (Kosmos 2024, suomennos Koko Hubara, esipuheen on kirjoittanut Suomen Sumud-järjestön puheenjohtaja Noora Dadu) on laajuudeltaan enemmän pamfletti kuin historiikki, mutta kirjoittajan tyyli on korostuneen kiihkoton ja yllättävän neutraalisti Israelin näkemyksiä esittelemään pystyvä katsaus siihen, miksi Israel on lokakuun 10:stä päivästä 2023 lähtien pommittanut lähes tauotta Gazan aluetta ja sen avovankilaan teljettyjä asukkaita, joista pääosa on Palestiinan sisäisiä pakolaisia. Shehadeh ei elä ja kirjoita turvallisesti Euroopassa tai Yhdysvalloissa, vaan hän asuu Palestiinan Länsirannalla Ramallahissa, minne 3-vuotiaan Rajan perhe pakeni Jaffan kaupungista vuonna 1948, jolloin Israelin valtio perustettiin Palestiinan sisälle, päälle ja tilalle.

Kirjan englanninkielinen nimi kertoo suomennoksen otsikkoa tarkemmin Shehadehin näkökulmasta: What Does Israel Fear From Palestine? Juuri siihen kirja pureutuu, miksi Israelin sionistiselle valtiolle ja kansalaisten suurelle enemmistölle on ylivoimaisen vaikeaa hyväksyä ajatusta, että Israel eläisi rauhanomaisesti Palestiina-nimisen naapurivaltion kanssa. Lähekkäin, mutta erillään ja kumpikin itsenäisinä. Meille suomalaisille Palestiinan puolustajille voi asia näyttäytyä pelkistyneen yksikertaiselta: Israel luonnollisesti pelkää Palestiinaa ja sen asukkaita, koska Israelin valtio on perustettu palestiinalaisilta varastetulle maalle ja koska Israelin armeija on vuodesta 1948 lähtien kohdistanut palestiinalaisiin vaihtelevan suuruista väkivaltaa, joka aika ajoin on kiihtynyt avoimeksi tuhoamissodaksi ja Palestiinaan kuuluvien alueiden miehittämiseksi.

Shehadeh osoittaa suppeassakin tekstissään, että tilanne on paljon monimutkaisempi, vaikka myös maan ryöstämisestä ja miehittämisestä on kysymys. Israelin suhtautumista palestiinalaisiin on alusta lähtien hallinnut peittelemätön rasismi, sionismiin erottamattomasti kuuluva herrakansa-ajattelu ja väkivaltaa kaihtamaton päättäväisyys omiin tavoitteisiin pyrkimisessä. Kyseessä ei ole missään vaiheessa ollut palestiinalaisten vastarinnan herättämä raivo, vaan Israel perustettiin kirjoittamalla Palestiinan koko historia uusiksi vuonna 1948. Palestiinalaisilla on tuolle väkivaltaiselle perustamisjaksolle nimi nakba, katastrofi. Israel ei halunnut tulla määritellyksi tuoreeksi siirtomaavallaksi, joten se aloitti nykypäiviin asti ulottuvan historian uudelleenkirjoituksen, jonka kantavana ideana oli ajatus, etteivät juutalaiset muuttaneet Israeliin, vaan "palasivat" sinne, esi-isiensä tuhansia vuosia sitten muka perustamaan valtioon.

* * *

Palestiinan naamioimista tuhatvuotiseksi Israeliksi ei ole kansainvälisesti koskaan hyväksytty, vaikka Ison-Britannian päätöksellä Euroopan sionistiselle liikkeelle avattu mahdollisuus perustaa Israelin valtio Palestiinan alueelle sinänsä hyväksyttiin toisen maailmansodan jälkeisessä maailmantilanteessa (sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto siunasivat ratkaisun). Vaikka päätös loukkasi selkeästi Palestiinassa jo asuneiden oikeuksia, kansainvälinen yhteisö tyytyi ratkaisuun, joka lohkoi Palestiinasta ison osan, joka annettiin sionistien Israel-nimiselle valtiolle. Israelin johtajat kyllä ymmärsivät maansa etuoikeutetun aseman suhteessa Palestiinaan, mutta historian uusiksi kirjoittaminen aloitettiin välittömästi historiallisten arabiankielisten paikannimien muuttamisesta hepreankielisiksi (ei suinkaan arameankielisiksi, mikä olisi vastannut paremmin väitettä tuhansia vuosia vanhasta valtiosta).

Noin 700 000 palestiinalaista ajettiin kodeistaan eurooppalaisten juutalaisten tieltä, vain pieni vähemmistö palestiinalaisista onnistui jäämään Israelin saamalle alueelle. Israelin valtion perustajien keksimän tarinan mukaan, joka edelleen on sionisteille historiallinen totuus, juutalaiset tulivat 1948 tyhjään maahan. Mikä oudointa, valtaosa maailman ihmisistä uskoo tähän valheeseen, vaikka todisteita elävästä Palestiinasta ennen vuotta 1948 on vaikka kuinka paljon. Sionistien ajattelun mukaan tarpeeksi pontevasti toistettu valhe muuttuu arjen totuudeksi, ja tässä tapauksessa näin on suurelta osalta käynytkin. Sitäkään ei laajemmin ymmärretä, että Israelin perustivat ihmiset, joilla ei ole mitään perinnöllistä yhteyttä Palestiinan alueella asuneisiin ihmisiin, vain juutalainen uskonto yhdistää pienen joukon Palestiinan juutalaisia siihen maahanmuuttajien joukkoon, joka koostui Itä- ja Länsi-Euroopan aškenasjuutalaisista.

Shehadeh kuvaa avoimesti ja itsekriittisesti sitä, miten paljon valmiimpia sionistit olivat Palestiinan valloittamiseen ja vallan pitämiseen kuin palestiinalaiset, jotka ovat olleet kautta Israelin historian varsin eripuraisia, huonojen johtajien ja oman saamattomuutensa vankeja sen lisäksi, että muiden ns. arabimaiden tuki on muutaman Israelille kärsityn sotilaallisen tappion (1948, 1967, 1973) ollut sekä tehotonta että epäluotettavaa (monet - käytännössä melkein kaikki - arabimaat ovat harrastaneet mieluummin realistista Israel-yhteistyötä kuin ihanteellista Palestiinan tukemista). Yhtä epäluotettavia tukijoita ovat olleet muutkin kansainvälisen yhteisön jäsenet, jotka ovat kyllä kieltäytyneet hyväksymästä Israelin miehityksiä ja asutuskolonialismia, mutta toisaalta myös jättäneet konkreettiset painostustoimet tekemättä kuka milläkin perusteella, mutta viime kädessä aina siksi, että maailmanpoliisi Yhdysvallat siirtyi 1960-luvulla tukemaan Israelia sekä taloudellisesti että sotilaallisesti tavalla, joka pelotti varsinkin ns. länsimaat täysin saamattomiksi.

* * *

Shehadeh muistuttaa suomalaista lukijaa siitä, että vaikka Israel perustettiin sionistisen ideologian mukaiselle näkemykselle, ei maan ulkopolitiikka ja konkreettinen suhtautuminen palestiinalaisiin ja näiden asuttamiin Israelin ulkopuolisiin Palestiinan osiin ole ollut täysin muuttumatonta. Ajoittain jotkut Israelin pääministerit taustallaan olevine puolueineen ovat lähtenet mukaan prosesseihin, joissa on ainakin näennäisesti yritetty löytää Israelin ja Palestiinan suhteeseen rauhanomaista ratkaisua ns. valtion mallin pohjalta (se oli myös vuoden 1948 ratkaisun lähtökohta, vaikka Israel nopeasti ryhtyi toimeen, jotta ajatus ei vakinaistuisi ja ettei Palestiinaa tunnustettaisi kansainvälisesti itsenäiseksi valtioksi Israelin tavoin, sehän oli muodollisesti edelleen Ison-Britannia hallintoaluetta). Viimeistään sen jälkeen, kun äärioikeistolainen Jigal Amir murhasi pääministeri Jitzhak Rabinin vuonna 1995, voidaan katsoa Israelin valtion siirtyneen aikaan, jolloin Palestiinan poistaminen maailmankartalta muuttui enemmän tai vähemmän julkiseksi tavoitteeksi.

Israel ei ole pelännyt sunnimuslimien asuttamia naapureitaan, jotka ovat kerta toisensa jälkeen kärsineet sotilaallisen tappio, Iran on kokonaan toinen asia, ja sitä Israel pelkää, vaikka sillä on ydinase, jollaista Iranilla ei ole. 2000-luvun äärioikeistolaiset hallitukset ovat pyrkineet kaikin tavoin sabotoimaan Iranin valtiota ja sen ydinvoiman käyttöön liittyviä toimia. Israelin sionistisen valtion geopoliittinen asema muuttuisi radikaalisti, jos Iranilla olisi oma ydinase (Pakistanilla on, mutta se ei ole kiinnostunut Lähi-Idän asioista, sille riittää kähinöinti Intian kanssa). Mutta Shehaned muistuttaa siitä, että Israelin valtio pelkää ja vastustaa rauhaa Palestiinan kanssa myös siksi, että todellinen rauha, joka perustuisi molempien kansojen oikeuksien tunnustamiseen, veisi perustan Israelin valtion tarinalta. Rauhan yhteydessä olisi pakko myöntää, että Israel perustettiin Palestiinalta ryöstetylle maalle ja että myöhemmin miehitettyjen alueiden väkivaltainen siirtokunta-asuttaminen on ollut paitsi sekä kansainvälisen oikeuden ja YK:n päätösten vastaista, myös osa käytännön apartheid-politiikkaa. Pysyvä rauha pakottaisi kirjoittamaan Israelin historian uudestaan. Siihen eivät sionistit ole valmiita.

Gazan 7.10.2023 käynnistynyt kansanmurha on myös tehnyt kirkkaasti selväksi Israelin valtion tämänhetkisten johtajien pyrkimyksen laajentaa vuoden 1948 Israel sionistisen unelman mukaiseksi Suur-Israeliksi, johon kuuluu laajoja alueita kaikista naapurimaista (Libanon, Syyria, Jordania ja Egypti). Hamas-järjestön tuhoamisen tekosyyllä Israel on käynnistänyt laajat sotatoimet Suur-Israelin konkreettiseksi toteuttamiseksi siitä huolimatta, että johtajat tietävät, ettei kansainvälinen yhteisö tule Suur-Israelia koskaan hyväksymään. Mutta se ei vaivaa sionisteja, joille sopii itse asiassa paremmin pysyvä sotatila, joka sallii toimet, joita ei rauhan aikana pidettäisi mahdollisina. "Israel ylläpitää konfliktia, koska se tarvitsee sitä pysyäkseen olemassa." (s. 65) Israelin eripurainen väestö ryhmittyy aina johtonsa taakse, kun valtion väitetään olevan uhan alla. Siksi rauha on suurin uhka voimille, jotka perustavat toimintansa sionistiselle ideologialle ja Suur-Israelin tavoitteelle. Shehadeh ei ole järin optimistinen; pysyvän ja oikeudenmukaisen rauhan saavuttamiseksi pitäisi kahden kansan ajattelun muuttua, pysyvästi. Israelin pommien putoillessa Gazan pakolaistelttojen päälle mennään toiseen suuntaan.