Merlin Sheldrake on nuori (s. 1987), brittiläinen mykologisti eli sienitieteilijä. Hänen kirjansa Entangled Life (2020) on saanut ylistäviä kiitoksia, joten on ilahduttavaa, että kirja on tuotu myös suomenkielisille markkinoille. Näkymätön valtakunta : Miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme (Gummerus 2024, onnistunut suomennos Ulla Lempinen). Kuten tarkkaavainen lukija on jo huomannut, halusin kertoa kirjan alkuperäisen nimen ensimmäiseksi, koska suomennoksella ratkaisu on aivan toinen. Ei välttämättä väärin sekään, mutta silti muu kuin kirjoittajan tarkoittama. Ratkaisu on varmaan tehty markkinointiosastolla (kansikuvassakin on vain psilosybiinisieniä), mutta toivottavasti se ei haittaa kirjaan tarttumista, sillä kiinnostuu sienistä niiden "näkymättömyyden" tai "kietoutuneisuuden" takia, tärkeintä on, että kiinnostuu. Sillä ylisanat eivät ole väärässä, kyllä tämä kirja mullistaa perinteisen näkemyksen sienistä.
Joudun tunnustamaan, että myös oma käsitykseni sienistä on ollut rajoittunut, vaikka toki koko aikuisikäni olen ymmärtänyt, että pannulle laitettavat herkut ovat vain yksi nurkka, se näkyvin ihmiselle, sienten laajasta sukukunnasta. Sheldrake levittää lukijalleen näkymän, joka on sekä määrällisesti että laadullisesti maailmankuvaa järkyttävä. Varsinkin ajatus sienistä jotenkin eläimiä ja kasveja vähäpätöisimpänä eliökunnan joukkona on haudattava heti kärkeen ja hyväksyttävä, että sieniä on kaikkialla ja todennäköisesti nykyinen elonkehä nojaa erittäin vahvasti sienten olemassaoloon ja niiden muille eliöille tarjoamien palveluiden korvaamattomuuteen. Tässä ei ole tarve syyllistyä ylisanoihin, sillä näyttää vahvasti siltä, että saamme kiittää sieniä jokseenkin kaikesta. Syy ei ole mitenkään mystinen (kuten moni ehkä toivoisi), vaan liittyy evoluutioon ja kaiken elollisen verkostoitumiseen. Sillä sienet ovat tuntemamme elonkehän mestarillisimmat verkostoitujat. Lyhyemmin sanottuna sienet ovat kaiken elollisen kattava ja yhdistävä verkko – tai rihmasto, kuten mykologi muistuttaisi.
Minusta tärkein Sheldraken havainnoista on se, etteivät sienet ole millään lailla eläinten ja kasvien valtakuntaan tunkeva sivullinen, vaan ne ovat olleet alusta lähtien mukana rakentamassa ja muokkaamassa niin elollista kuin elotontakin maailmaamme. Sienet ovat myös mahtava esimerkki yhdessä toimimisen eduista ja mahdollisuuksista. Puhumattakaan siitä, että sienet ovat lajienvälisen viestinnän konkareita ja kiltamestareita. Ne ovat mestareita myös evolutiivisen perimän horisontaalisen eli lajienvälisen vaihdannassa, jolla on ollut hyvin merkittävä rooli lajien yleisessä sopeutumisessa usein dramaattisen nopeaan ympäristön muuttumiseen. Käytännössä on helpompi listata asioita, joihin ne eivät kykene (kuten sienikirjojen kirjoittaminen tai koiran rapsuttaminen) kuin niiden kykyjä. Sheldrake on ymmärrettävästi keskittynyt jälkimmäisiin.
* * *
Sheldrake itse on niin lumoutunut sienistä ja niiden maailmasta (josta me ihmiset tiedämme vasta aavistuksen ohuen kerroksen), ettei juuri vaivaudu tyytymään neutraalin tutkijan rooliin, vaan näkee niitä kaikessa ja kaikkialla. Lukija herää kysymykseen, miksi on sieniä sen sijaan että niitä ei olisi, vaan maailma joutuisi tulemaan toimeen sienettä. Syyttävä sormi tietenkin sojottaa kohti evoluutiota, joka on aidosti näkymätön ilmiö. Sieniä on tarvittu ja sieniä on ilmaantunut. Sienet luopuivat suosiolla lehtivihreästä ja sen myötä yhteyttämisen eduista, mutta kehittivät vastapainoksi laajan valikoiman tapoja elellä hyödyntäen niin eläin- kuin kasvikunnankin osaamista. Välillä tuo hyödyntäminen on kumppanille haitaksi tai kuolemaksi, välillä suuresti hyödyllistä. Monet kasvitaudit ovat sienten aiheuttamia, mutta toisaalta erityisen mykorritsaksi kutsutun symbioosin tuloksena on molemmille osapuolille ehdottomasti hyödyllinen suhde. Valtaosa puistamme ei kukoistaisi ilman sienten tarjoamaa mykorritsapalvelua, jonka kautta kasvit saavat välttämättömiä mineraaleja ja sienet energiaa yhteyttämispalveluiden kautta.
Olisi tietysti aika ihmiskeskeistä ajatella sienten ja muiden lajien suhteita "hyvän" ja "pahan" kaltaisten termien kautta. Evoluutiolla ei ole tavoitteita, se on vain nimitys prosessille, joka siivilöi eliökunnan valikoimasta jatkoon menijät. Sienet ovat vahvasti pärjääjien joukossa; niitä on valtavasti ja niitä on kaikkialla; ne kestävät äärimmäisiä olosuhteita ja kaikkea niiden väliltä. Ihminen puhuu mielellään "myrkkysienistä" vastakohtana "kauppasienille", jotka ovat vaarattomia ja ihmisten mielestä herkullista syötävää. Sienen näkökulmasta on yksi ja sama, mikä tai kuka sen itiöitä levittää, joten turha kuvitella, etteivät meille tappavan myrkylliset sienet kelpaisi monelle muulle lajille. Eiköhän joku kohta keksi nimetä myös sienten joukosta "vaarallisia vieraslajeja", joiden rajoittamistalkoisiin meidän kaikkien tulisi ryhtyä. No emme tietenkään ryhdy, vaan tyydymme niihin itiöemiin, joissa ei ole ihmiselle myrkyllisiä aineita (poikkeuksena korvasieni, jota osa meistä syö, varoiteltiin kuinka paljon tahansa).
Sheldrake pohdiskelee sienten anteliaisuutta, jota jotkut pitävät altruistisena toimintana. Minusta moisia ihmisnäkökulmia ei tarvita, sienten epäitsekkäältä vaikuttava toiminta perustuu pitkälliseen kokemukseen ja valikoitumiseen. Jos sattuu olemaan varastossa ylitarjontaa fosforista, se kannattaa kuljettaa rihmastoja pitkin fosforin puutteesta kärsivälle kasville, koska molemmat hyötyvät. Eivät sienetkään mitään aitoja uhrauksia tee eli saata omaa olemassaoloaan uhanalaiseksi vain voidakseen pelastaa jonkin puuntaimen janoon kuolemiselta. Vastavuoroisuus on luonnon järjestelmissä yleistä, eikä sitä tarvitse selittää ihmisen termein. Paljon kiintoisampaa on miettiä, miksi sienet tuottavat psilosybiinien kaltaisia kemikaaleja, joita ne eivät itse tarvitse. Luultavasti evoluutio on päästänyt jatkoon lajeja, joille tällaisia yhdisteitä on sattumalta syntynyt ja joiden syöjät ovat näihin yhdisteisiin mieltyneet.
* * *
Ehkä koko kirjan ällistyttävin osa liittyy sienten kykyyn toimia oppivina insinööreinä ja kemisteinä. Asiaa on tutkittu tieteellisin menetelmin valvotuissa laboratorio-oloissa, mutta vastaavaa tapahtuu myös luonnossa ilman ihmisen pakotusta. Tutkijat kiusasivat jotain osterivinokasparkaa (ne ovat suosittuja koesieniä ehkä siksi, että ne voi käytön jälkeen paistaa ja syödä parempiin suihin; sienen itiöt leviävät sitten aikanaan, tiedätte kyllä, millä tavalla) sijoittamalla sen rajattuun tilaan, jossa oli tarjolla vain sienelle myrkyllistä glyfosaattia, tuota pahamaineista kasvienmyrkytysainetta. En sieni vältteli visusti koskettamasta myrkkyä, mutta suunnilleen viikon kuluttua se oli ties millä tekniikalla selvittänyt itselleen, millä tavoin myrkyn vaikutus neutraloidaan ja aineen tarjoama ravinto käytetään sienen hyväksi. Ihminen tuskin olisi viikossa keksinyt tapaa muuttaa glyfosaatti ravinnoksi, koska meillä on aina vaihtoehtoja. Luultavasti sienikään ei käyttäisi resurssejaan glyfosaatin kemialliseen muokkailuun (tai ehkä se muokkasi itseään), jos sillä olisi helpompia vaihtoehtoja. Pakko on joskus erittäin hyvä opas.
Jäkälä on sienten keksimistä yhteiselon muodoista on ehkä nerokkain. Siinä sieni on ottanut kaverikseen viherlevän tai syanobakteerin, koska niillä on poikkeuksellisia kykyjä ja koska ne muodostavat yhdessä erittäin omavaraisin ja äärimmäisiinkin olosuhteisiin sopivan tiimin. Viherlevät yhteyttävät ja tarjoavat tiimille sokeria. Syanobakteeri tuottaa typpeä ja sieni tarjoaa puitteet sekä vesi- ja mineraalihuollon. Liikkujina jäkälätkään eivät ole kummoisia, mutta muuten ne sinnittelevät hengissä olosuhteissa, joissa useimmat muut eliökunnan edustajat antavat periksi muutamaa karhukaista ja torakoita lukuun ottamatta. Ei siis ihme, että jäkäliä tunnetaan kaikista Maan osista, Suomestakin niitä on tunnistettu ja kuvattu 1500 erilaista. Vilkaisi mitä aurinkoista kallionpintaa tahansa, sen päältä löytyy todennäköisesti useita eri jäkäliä, joissa kaikissa sieni toimii eräänlaisena isäntänä tai emäntänä.
Kuten lukija voi arvata, pidän itse sienistä erittäin paljon sekä herkullisena syötävänä että mielenkiintoisina valokuvauksen kohteina ja ominaisuuksiltaan loputtoman monipuolisina biologisina kohteina. Olen varma siitä, että psilosybiinin kaltaisia ihmiselle hyödyllisiä yhdisteitä löydetään sienistä valtavasti lisää, kunhan sieniin usein liitetty kulttuurinen "huumeen" leima katoaa. Apteekista pitäisi voida käydä ostamassa turvallinen annos lääkekannabista tai psilosybiiniä karkottamaan synkeimmät tuntemukset. Emmekä taatusti ole selvittäneet sienimaailman farmakologisista aarteista kuin pienen osan ja siellä vielä piilossa olevien joukossa voi olla jotain niin arvokasta, ettemme osaa sitä edes kuvitella. Siinä missä oluthiiva on tarjonnut riemuja ja krapulaista päänsärkyä, voi jokin muu sieni ehkä torjua syöpiä. Tuskin sienille on mikään mahdotonta, kun vain aikaa on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.